Retkeläisten mielessä oli kaksi asiaa ylitse muiden: sekä määrä että laatu. Molemmat toiveet liittyivät koskemattomaan lumeen. Edessä oli kaksi vähemmän tunnettua vapaalaskukohdetta Honsun pääsaarella, Nozawa Onsen ja Myoko.

Saaren tammi-helmikuun mainiot lumiolosuhteet tulivat meille tutuksi jo edellisenä vuonna Hakubassa. Nyt ajatuksena oli löytää seudulta kohteita, jossa tätä valkoista kultaa olisi tarjolla vastaavia määriä, mutta siitä kilpailevia vapaalaskijoita selkeästi vertailukohtaa vähemmän. Tähän tarkoitukseen kokeilimme Elämysmatkojen tarjonnassa uutena olevaa Nozawa Onsenia ja puuterisalaisuus Myokoa yhdistävää valmismatkaa.

Laskupäivä 1: Nozawa Onsen haltuun

Perinteikkään japanilaisen ryokanin eli majatalon futonilta noustessa saattoi huomata selän kaipaavan vielä harjoitusta lattianrajassa nukkumiseen. Aamupala ei ollut yöpymistatamia länsimaisempi. Ainekset pikkukipoissa jäivät pääosin tunnistamatta, mutta englantia ymmärtämätön tarjoilija sai näytettyä miksailtavat ja keiteltävät eineet.

Perinteikkään kylpyläkaupungin läpi on helppo kävellä, vaikka matka hisseille vei ylämäkeen. Maan sisältä pulppuavaa kuumaa vettä käytetään Nozawassa tehokkaaseen katulämmitykseen. Katuja reunustaa lämpimän veden purokuilut, joihin pihoille kertyvät lumimassat saadaan hävitettyä näppärästi. Loppunousu kylästä ala-asemalle suoritetaan pienen hiihtokeskuksen mittaisessa liukuportaikossa.

Noin kilometrin ylempänä sijaiseva Kenashi-vuoren huippu valloitetaan neljän hissin kautta. Tähystelimme ensin tantereet rinteestä käsin, joka on nimetty alueen metsissä möyryävien Kamoshika -otusten mukaan. Offpiste-maastot alkoivat hahmottumaan ja saatoimme siirtyä siihen, miksi olimme tänne asti lentäneet. Meitä onnisti, lunta oli jopa japanilaisittain paksulti.

Laskupäivä 2: Harjanteen harjausta

Nozawa Onsenin huipulta länsisuuntaisena alkava harjanne houkutteli laajentamaan laskureviiriä edelliseltä päivältä tutun laakson ulommalle reunalle. Jälkiä ei mennyt paljon, ja harjanteen muutamat nousukohdat saattoi ohittaa vielä tällä lumitilanteella kylkeä pitkin ohi viistämällä. Teimme useamman pehmeälumisen laskukierroksen harjanteelta pohjan patoa kohti viettävällä linjalla.

Sky line -rinteen alkupuolelta laskijan vasemmalle putoavat off-pisteet ja hieman huipun alapuolelta samaisen laakson perää pitkin laskeva suosittu perusreitti oli hinkattu edellisenä päivänä. Lähes kaikki tämän laakson reitit päättyvät vihreän Karasawa-rinteen alkuun. Uusi puuterikierros vaati loivan lojotuksen lisäksi tuolisissi-siirtymä-gondoli-tuolihissi -urakan, joten yhteen jihaa-rundiin piti varata noin kolme varttia. Kierrokseen sisältyi pehmeää lunta kohdasta riippuen hieman yli tai alle viisisataa korkeuserometriä.

Laskupäivä 3: Aito japanilainen puuterijuhla

Yön aikana sataneen lumen määrästä tietoinen ryhmämme söi aamupalan ennennäkemättömällä nopeudella. Ylös rynnättiin ensimmäisellä gondolilla. Lounaalle ei maltettu, vaan pohjattomalta tuntuneen lumen pöllyttämisessä kulunut energia tankattiin pureskelemalla nousujen aikana kuivattua mustekalaa.

Nozawa Onsenin parhaat puolet tulivat esille, kun koskemattomille kentille ei tarvittu taistelua hissijonossa tai aggressiivista kyynerpäätyötä. Omaa jälkeä sai piirtää niin paljon kuin laskutakin sisällä riitti puhtia. Huipulle asti sopivan puolitiheän metsän peittämillä rinteillä riitti kontrastia näkökenttään vaikka lumisade jatkui läpi päivän. Joku totesi: ”Tää on nyt sitä Japania”.

Laskupäivä 4: Parhaita paloja toistaen

Nozawan viimeisenä päivänä suoritimme best of -tyyppistä kokoelmalaskua jo tutuksi tulleista paikoista. Edellisen päivän jälkiä ei enää näkynyt. Vielä iltapäivällä löytyi yksi aivan koskematon reitti, jonka koskemattomuuden syykin selvisi pian. Jyrkkään jääränniin päättynyt reitti suoritettiin lähes tyylikkäästi. Yksi kirjava takapuolimustelma tästä pyllymäestä jäi muistoksi.

Offaripolitiikka oli Nozawassa japanilaiseksi liberaali ja looginen. Paperilla rinteiden ulkopuolella laskeminen oli kiellettyä, mutta käytännössä se sallittiin ja oli kohtuullisen suosittua. Sillä ainoalla todella huonon näkyvyyden hetkellä kun huipulla satoi sankasti lunta tuulen kera, oli henkilökunta torppaamassa offpiste-laskut huipulta lähtevän reitin alussa.

Laskupäivä 5: Myokon vuoristolodgelta skinnaamaan

Yhdistelmämatkan jälkimmäinen kohde, Myoko-san -vuori lähestyi ja hämmästelimme linja-autoa korkeampia lumivalleja kapean tien laidoilla. Vastoin odotuksia bussi pystyi toimittamaan ryhmämme vuoren rinteellä sijainneen Tsubame Highland Lodgen ovelle saakka. Majapaikalta luisuteltiin hiihtokeskukseen ensin loivasti viettävää siirtymäpolkua pitkin jonka päätepisteessä odotti tunneli. Pungersimme itsemme lumesta lähes täyttyneen ahtaan suuaukon läpi josta pääsimme laskemaan hisseille.

Nousimme Akakura Kanko -alueen ylimmälle hissille ja läimäsimme nousukarvat pohjiin. Noin tunnin rypistys ylämäkeen ja puuskutuksen tasaus. Lasku täältä majapaikalle oli profiililtaan mainion kumpuilevaa ja harvaa metsää. Kuumasti porottanut aurinko ehti tosin tärvelemään lumelta parhaan koostumuksen, joten edellisten veroista pöllyttelyä päivään ei sisältynyt. Maisemat ja uusi maasto tarjosivat kelpo korviketta.

Laskupäivä 6: Randojuna matkaa Ikenotairaan

Viestittelimme Myokossa jo useamman päivän majailleelle laskututulle kysellen kuivia puuterivinkkejä. Liityimme heidän seurueeseensa. Suunnitelma oli nousta Ikenotairasta kahden hissin kertanousulla rinnealueen yläosaan ja jatkaa sieltä randoillen korkeammalle. Täällä ei juuri näkynyt muiden nousujälkiä.

Parin tunnin hikoilun jälkeen lumisade yltyi ja näkyvyys heikkeni. Me päätimme laskea takaisin nousureittiä, mutta kaksi urhoollisinta seikkailijaa jatkoi matkaa ylemmäs, josta piti löytää silta ja päästä laskemaan majoitusten puolelle Akakura-alueelle. Teimme myös toisen nousun Ikenotairassa, ja haarautunut tiimikin löysi tiensä lumisateen keskeltä perille. Pistimme merkille Ikenotairan maaston potentiaalin.

Laskupäivä 7: Seki Onsen yhdellä hissillä

Myokossa aiemmin käynyt osa matkaseuruettamme supatteli alueen laidalla sijaitsevasta pienestä kahden tuolihissin Seki Onsen -hiihtokeskuksesta. Matalalla sijaitsevan muutaman sadan korkeuserometrin Seki Onsenin huhuttiin tarjoavan alueen lumisimman mikroilmaston. Verkkotiedustelu selvensi asiaa: keskus tarjosi paikalla ollessamme maailman syvimmän lumipatjan, 450 cm. Paikan päälle päästyämme selvisi, ettei lumen kohtuuton määrä ollut pelkästään positiivinen asia, sillä ylempi yhden hengen tuolihissi sekä vierellä oleva ainut ylärinne oli jouduttu sulkemaan rinteessä olevan lumipatjan revettyä railomaisesti.

Yhdelläkin käytössä olevalla noin 200 metrin korkeuserolla metsäinen hissilasku oli mainiota. Yhden avoimen rinteen väliin jäi rutkasti sopivan viettävää ja puolitiheää metsää. Koskemattomiakin pikkusiivuja löytyi mutta uutta lunta kaivattiin jo. Juuri kun ehdimme toteamaan asian niin toive toteutettiin.

Laskupäivä 8: Kaikkien aikojen lumijumi

Viimeiseksi Myoko-majoittumiseksi suunniteltu yö täytti tienoon lumella. Myös lodgeltamme Akakura-alueelle johtavan tunnelin suuaukko täyttyi uudesta lumesta, joten katsoimme järkevimmäksi suorittaa loput laskut minibussimatkan päässä eiliseltä tutussa Seki Onsenissa. Joukkomme lisäksi alle 20 kanssalaskijaa saapui putsaamaan alueen ainoan avoimen tuplatuolin tavoittamaa metsikköä. Tiuhasti jatkuva lumentulo piti näkyvyyden heikkona, mutta puiden välistä kuului jihaa-huutoja työryhmän suorittaessa tätä uskomattoman riemullista harjausoperaatiota.

Pyrytys pysyi laskupäivän ajan niin sakeana, että omat jäljet saattoi parin tunnin päästä laskea uudelleen näkemättä ja tuntematta edellisiä. Tästä onnesta aiheutui se epäonni, että lumi tukki myös tien takaisin majapaikallemme. Iltapäivän paluukyyti Tokioon kävi siten mahdottomaksi, joten osa ryhmästä pääsi yllättäen kokeilemaan myös Seki Onsenin miniatyyrikylän yöpymismahdollisuuksia.

Uusi päivä toi mukanaan auringon, ja hirviömäiset lumenpoistovempaimet raivasivat tien. Poistuimme poikkeuksellisen tyytyväisinä ja kaiken tavoitellun saaneina Tokion yhdellä yöllä lyhennettyyn yöhön ja sieltä varsin suoraan paluukoneeseen.

Teksti ja kuvat: Simo Vunneli