Inferno-Mürren
Alppihiihto, Muut aktiviteetit, Tapahtumat

Inferno Mürren – maailman suurin syöksylaskukisa

Miltä tuntuu osallistua ensikertalaisena maailman pisimpään, suurimpaan ja vanhimpaan syöksylaskukisaan? Lumipallo päätti ottaa asiasta selvää!

Tammikuun lopulla Sveitsissä järjestettävä, paholaismaiselta kuulostava Inferno, kokoaa vuosittain osallistujia eri puolilta maailmaa haastamaan itsensä ja kisaamaan mahtavissa puitteissa.

Ensimmäinen Inferno kisattiin jo vuonna 1928

Vuodesta 1928 lähtien Sveitsin Mürrenissä on järjestetty ainutlaatuinen laskukilpailu. Kilpailun idea on yksinkertainen – noustaan ylös Schilthornin huipulle 2 970 metriin ja lasketaan sieltä alas aina Lauterbrunnin kylään saakka. Matkaa kertyy lähes viisitoista kilometriä ja laskettavaa korkeuseroa melkein kaksi kilometriä.

Alun perin englantilaisten herrasmiesten hullusta ideasta alkanut tapahtuma on vuosien saatossa kasvanut maailman suurimmaksi ”jokamiehen” syöksylaskukisaksi. Samalla se on maailman vanhimpia alppihiihtokilpailuja yhdessä Arlberg Kandahar Racen kanssa. Ensimmäisinä vuosina kilpailua pyörittivät britit, jonka jälkeen se siirtyi paikallisen Mürren Ski Clubin organisoimaksi. Toisen maailmansodan jälkeen Inferno on järjestetty vuosittain.

Vuodesta 1928 alkaen Inferno on järjestetty idyllisessä Mürrenissä. Edelleen kylässä voi aistia omalaatuista vanhan ajan alppitunnelmaa.

1960-luvun lopulla valmistuneen Schilthornille vievän gondolin myötä kilpailun suosio on kasvanut nykyiseen mittaansa. Tulijoita olisi vuosittain enemmänkin, mutta osallistujamäärä on rajoitettu 1 850 kilpailijaan. Infernoa voidaankin pitää eräänlaisena alppipuolen koko kansan Vasa-hiihtona, joka vuosittain kokoaa kaiken tasoisia osallistua eri puolilta maailmaa. Järjestäjien mukaan kaikki osallistujat eli numeroidun ”paholaisliivin” kilpailussa ylleen pukeneet voivat pitää itseään erittäin hyvinä hiihtäjinä. Tärkeintä Infernossa ei olekaan voitto, vaan osallistuminen ja yhteinen hauskanpito.

Suosiostaan huolimatta kilpailun säännöt ovat säilyneet sangen muuttumattomina – edelleen osa radasta saattaa olla merkkaamaton ja hoitamaton hankaloittaen erityisesti kokemattomien ensikertalaisten etenemistä. Ajan saatossa yhteislähtö on muuttunut yksilölähdöksi ja nykyisin kilpailijat syöksyvät radalle kahdentoista sekunnin välein.

Saapuminen ja virittäytymistä kisatunnelmaan

Tämän vuoden Inferno kisattiin lauantaina tammikuun 23. päivä. Lumipallon 2-henkinen joukkue saapui paikalle Mürreniin jo torstai-iltana. Helsingistä Zürichiin matka taittui kivuttomasti punavalkoisen Swissairin siivillä. Zürichin lentoasemalla edessä oli vaihto raiteille.

Alppimatkailun mukava ulottuvuus – Sveitsissä julkisilla on helppo mennä mäkeen. Raiteilta avautuvat usein erittäin kuvaukselliset maisemat, lähes kaikkialla matkailijaa ympäröivät mahtavat vuoret, monet järvet ja kauniit kylät!

Muutaman junanvaihdon jälkeen olimmekin jo perillä Lauterbrunnenin ”alakylässä”, josta alkoi viimeinen etappi kohti Mürrenin kylää. Kabiinia odotellessamme paikalle saapui myös muita Inferno-osallistujia. Pitkät syöksylaskusukset ja kireät kisapuvut olivat enemmistön normivarustus. Viimeistään tässä vaiheessa selvisi, että emme ole ihan omalla tontillamme.

Perjantaiksi olimme saaneet oppaaksemme paikallista rinneyhtiötä edustavan Marco Zurschmieden. Tiedossa olisi tutustumista Mürrenin rinnealueeseen sekä totuttautumista laskuvälineisiin. Marcon mukaan Mürrenin korkealla sijaitseva rinnealue on läheisistä Jungfraun alueen hiihtokeskuksista selkeästi vaativin ja yleensä todella ruuhkaton. Helpompia haasteita kaipaavien kannattaakin tutustua läheisiin Wengenin ja Grindelwaldin rinnealueisiin.

Kisarinteseen tutustuminen

Schilthornin huipulla James Bond –elokuvastakin tutun Piz Gloria –ravintolassa syödyn lounaan jälkeen ohjelmassa oli tutustuminen tarkemmin itse kisarinteeseen.

Marco kertoi, että lumen puutteen vuoksi Inferno-rata ei veisi tänä vuonna Lauterbrunniin saakka, vaan maali sijaitsisi jo Wintereggin kylässä – vajaan 15 kilometrin sijaan tiedossa olisi alle kymmenen kilometrin lasku. Radan korkeuserokin väheni samalla noin 700 metriä. Tämähän sujuu helposti, vitsailimme, kun suuntasimme suksemme kohti Infernon lähtöpaikkaa.

Inferno Rennen kisalla on pituutta normaalisti lähes 15 kilometriä – tänä vuonna jouduttiin tosin tyytymään lyhyempään rataan.

Vitsailumme loppui lyhyeen, kun selvisi, että starttipaikalle johtaa vain yksi merkattu rinne, joka on väriltään musta ja koko Jungfraun alueen jyrkin. Millainenhan mahtaa olle se varsinainen syöksyrinne, kun lähestyminenkin on jo tätä luokkaa, pähkäilimme lähes 40-asteista rinnettä epävarmasti alas hapuillessamme.

Helpotus oli valtava, kun itse kisarinne paljastuikin tähän alkuosaan verrattuna huomattavasti loivemmaksi – alussa olisi muutama jyrkempi kohta, paljon pitkää tasaista, muutama sauvomista vaativa ylämäkiosuus sekä vaikeimpana osuutena kohtuu jyrkkää ja tiukkaa mutkaa sisältävä keskiosuus. Loppuosa olisi taas helpompaa losottelua metsän siimeksessä.

Auringon paistaessa rinteeseen oli helppo tutustua mahtavia maisemia samalla ihaillen. Menimme radan pääpiirteissään kokonaisuutena läpi kertaalleen ajoittain pysähdellen. Radan vaikeampi keskikohta vaati puolestaan tarkempaa tutustumista laskulinjoihin ja rinteen muotoihin, joten tätä osuutta tahkosimme myös erikseen muutamaan otteeseen.

Perjantai-illan soihtukulkue huipentuu Paholaista esittävän nuken polttamiseen – tämä symbolisoi pahan onnen hävittämistä ja valmistautumista seuraavan päivän kisaan. 

Kyllä me hengissä tästä selviämme, tiivisti päivän kokemusten myötä vahvistuneen luottamuksen itseemme ja kykyihimme. Hotellilla syödyn päivällisen jälkeen edessä oli vielä paikallisten asukkaiden ja Infernoon osallistuvien yhteinen soihtukulkue, jonka jälkeen olikin aika painua yöpuulle. Kisa starttaisi nimittäin osaltamme heti aamulla.

Lauantain kisapäivä valkenee

Lauantaiaamuksi olimme saaneet käskyn olla päähissiasemalla jo ennen kello seitsemää. Ohjelmassa olisi ensin aamupala jo tutuksi käyneessä huipun Piz Gloria –ravintolassa. Median edustajina radalla pääsisimme puolestaan ensimmäisten joukossa jo ennen yhdeksää.

Huonosti nukutun yön jälkeen olimmekin ylhäällä jo hyvissä ajoin. Kirkas tähtitaivas valaisi matkaamme autiota kylänraittia pitkin suksiessamme. Hissin ala-asemalla olemme jo pian puoli seitsemän jälkeen. Iloitsemme hyvästä kelistä, sillä perjantain ja lauantain väliseksi yöksi oli luvattu sankkaa lumisadetta. Muuta seuruetta odotellessamme keli muuttuu kuitenkin kuin silmänräpäyksessä, ja taivaalta alkaa tiputella lumihiutaleita yhä kiihtyvällä tahdilla.

– Otetaan hissi ylös aamupalapaikalle, jossa voimme tehdä tarkemmin päätöksiä päivän kulusta ja lopullisesta radasta. Aloitus viivästyy ainakin puolella tunnilla. Jos helikopteri ei pääse ilmaan huonon näkyvyyden takia tai emme muilla keinoin pysty varmistamaan radan turvallisuutta, niin startti siirtyy alemmas lumivyöryvaaran takia, kuului kisajärjestäjien päätös pian seitsemän jälkeen.

Hyvällä kelillä 2 970 metrin korkeudella sijaitsevasta Piz Gloria –ravintolasta avautuvat panoraamanäkymät yli 200 vuorenhuipulle. Kisapäivänä näkyvyys oli heikko.

Kabiini täyteen väkeä ja suunta kohti korkeuksia. Huipulla näkyvyyttä huonontaa lumisateen lisäksi myös sumu. Tässä on hyvin aikaa tankata ennen päivän koitosta, ajattelemme ravintolaan saavuttuamme. Tunnelma on odottava ja selvästi jännittynyt. Sekä ensikertalaiset että kisakonkarit virittäytyvät päivän koitoksiin kukin omalla tavallaan. Kahta kerrosta alempana sijaitsevaan vessaan kulkee tasaisesti väkeä.

Keli on huono. Odottaminen syö hermoja. Taas pitää käydä vessassa. Edellispäivänä tutuksi tulleet naamat näyttävät myös selvästi jännittyneiltä – osa naureskelee hermostuneesti, toiset ovat taas kasvoiltaan aivan kalpeita. Mihinkähän sitä tulikaan lupauduttua.

Puheensorinaa ja epämääräistä informaatiota startista. Siirtyy alemmas. Viivästyy entisestään. Lopulta tulee kuitenkin odotettu ilmoitus aloituksesta alkuperäisestä paikasta. Lähtöajaksemme varmistuu lopulta 10:08 ja muutama sekunti tähän päälle. Kamat kasaan ja ulos. Lasku starttipaikalle tapahtuu huonossa näkyvyydessä. Fiilis on tästä huolimatta mahtava.

”Ei mennyt niin kuin Strömsössä”

Starttipaikalla käy jo kova kuhina. Aiemmin mukana olleet valmistautuvat laskuunsa selvästi ammattimaisin ottein. Pitäisikö tässä tehdä jotain vai yrittää ottaa vain rennosti? Viimenen varmistus, että numerolappu on solmittu kunnolla. Sitten omalle paikallen ja kohti lähtöporttia. Tulee tunne, että jotain oleellista on takuulla unohtunut.

Infernossa tavalliset laskuharrastajat ja todelliset kisalaskijat mahtuvat ongelmitta samalla radalle – tärkeintä on osallistuminen, eikä niinkään voitto.

Edelläni starttaava hollantilainen Marloes on pian jo lähtöportilla. Drei, zwei, eins, go, ohjeistaa lähettäjä hänet matkaan. 12 sekuntia myöhemmin syöksyn itse radalle. Rata on merkattu sinisin reunaviivoin ja ensimmäinen portti hujahtaa ohi. Mahtavaa, upeeta, lisää vauhtia, ajattelen, kun ensimmäiset onnistuneet käännökset ovat takana ja reitti vaikuttaa selvältä. Syöksyasennossa kiidän kohti ensimmäistä tasaisempaa osuutta. Epävakailta tuntuvat vapaalaskupainotteiset rocker-sukset eivät tunnu tähän lajiin parhaalta mahdolliselta valinnalta.

Edessä on seuraava hiukan jyrkempi osuus ja lumisade muuttuu laseihin tarrautuvaksi rännäksi. Samalla sekä luisto ja näkyvyys huononevat. Edessä on todella pitkä tasainen osuus, johon vauhtini ei selvästikään riitä. Pian takavasemmalta kaikuu ”achtung”, kun nopein jälkeeni lähtenyt kiitää jo ohi. Jykevät syöksysukset ja vauhti on aivan eri luokkaa kerkeän havannoida samalla, kun itse joudun siirtymään luistelutyyliin päästäkseni eteenpäin. Korkealla ja ohuessa ilmassa syke nousee nopeasti todella korkealle. Tämähän meni työlääksi, lasit huurtuvat entisestään. Lisää jälkeeni lähteneitä syöksyy ohitse. Eilisessä aurinkoisessa pakkaskelissä homma vaikutti helpolta.

Lasit pois silmiltä, rata näkyy pöperökelissä heikosti. Edessä on pian radan vaikein osuus, sujuu yllättävän helposti. Yht’äkkiä sinisiä ratamerkkejä ei näy enää missään, myös toinen kisaaja vaikuttaa olevan yhtä eksyksissä. Lisää vauhtia pois ja varovaista luisuttelua alaspäin ja pian tunnistan eilen erityisesti harjoittelemamme kurvin ja tiedän olevani oikeassa kurssissa. Samalla myös ratamerkinnät ilmestyvät uudelleen näkyviin.

Takana Inferno-rinteen vaikea osuus ja edessä viimeinen tiukka mutka – helpompi radan loppuosa kulkee metsän suojassa.

Etukäteen helpolta vaikuttanut  loppuosuus osoittautuu henkilökohtaisesti radan vaikeimmaksi. Suojakelissä suksi ei luista riittävästi tasaisilla osuuksilla ja menee jälleen hiihtämiseksi. Kunto loppuu ylämäkiosuuksilla, yritän välillä hymyillä radan varteen kerääntyneille kannustajille, vaikka eteneminen on todella tuskaista ja hidasta. Viimein kuulen maalialueelta tulevan mylvinnän ja puren tiukasti hammasta ja yritän pitää yllä edes jonkinlaista vauhtia. Viimeinen kurvi ja kuulen joukkuettamme kannustamaan tulleen kaverini huutavan nimeäni. Se on siinä, päällimmäiset ajatukseni ovat painokelvottomia.

Jälkipelit ja spekuloinnit

Maalialueella olo on väsynyt, muttei ensi alkuun onnellinen. Perääni lähtenyt joukkukaverini on ehtinyt maaliin jo paljon ennen minua. Siirrymme jäähylle sisätiloihin. Tilaamme ansaitut oluet, mutta ensipuraisu ei tunnu tutun hyvältä. Olen edelleen todella poikki, sykemittari paljastaa keskisykkeen olleen kisassa yli 150 ja maksimin huidelleen 190 yläpuolella. Aikaa suoritukseen kului laskelmiemme mukaan reilut kahdeksantoista minuuttia.

Kisan jälkeen ansaitulla tauolla – aurinko paistaa ja elämä hymyilee.

Olo tasaantuu ja kohta jo naurattaa – yksinkertaisesti aivan mahtava fiilis. Spekuloimme, mitä tekisimme toisin, jos nyt lähtisimme kisaan. Pidemmät hiihtämiseen paremmin sopivat sauvat, vakaammat sukset ja vähän harjoittelua. Tekee mieli kokeilla kisaamista uudemman kerran paremmin valmistautuneena.

Ilmakin paranee ja siirrymme lounaan kautta seuraamaan muiden kisalaskuja. ”Hirvilimu” nostaa auringon mukana tunnelmaa entisestään. Pääsemme seuraamaan todella eritasoisia laskijoita. Vanhin kisaaja on tänä vuonna 80 vuotta, nuorimpien ollessa 18. Mukana on niin tavallisia tallaajia kuin oikeita kisaajia. Todellisten ammattilaisten laskua on mahtava seurata. Osaaminen ja uskallus on jotain täysin uskomatonta.

Yllätykseksemme huomaamme, että todella taitavia laskijoita tulee esimerkiksi Hollannista ja Isosta-Britanniasta. Suksitaituriksi paljastuu myös Suomessa lähinnä kuninkaallisena seurapiirikaunottarena tunnettu Pippa Middleton. Inferno-rata taittuu häneltä noin kahteentoista ja puoleen minuuttiin. Syöksykisaa ennen hän oli jo osallistunut myös Infernon murtomaahiihto- ja suurpujottelukisoihin.

Tämän vuoden Inferno-kohauttaja Pippa Middleton on monipuolinen suksitaituri. 

”Kerran mukana, aina mukana”

Jälkipelit ja spekuloinnit jatkuvat iltabileissä. Tunnelma on vapautunut ja yhteisöllinen, kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Ketään ei kiinnosta, mihin aikaan kukin radasta suoriutui, yhteinen hauskanpito on selvästi pääosassa.

Iltatilaisuudessa törmäämme myös suomalaisiin. Matti Helkamo on todellinen Inferno-veteraani, sillä mukana hän on jo seitsemättä kertaa. Sveitsissä hän on käynyt säännöllisesti laskettelemassa reilun 20 vuoden ajan. Mürreniin hän eksyi ensimmäisen kerran sveitsiläisten kaverien houkuttelemana ja ensimmäinen Inferno-osallistuminen oli edessä 2009. Kun olet kerran mukana, olet aina mukana, tiivistääkin hän Infernon vetovoiman.

– Inferno on jotain ainutlaatuista, mihin Suomessa eikä lähimailla törmää. Jo itsessään maailman pisimpään ja vaativaan syöksylaskukisaan osallistuminen on hieno homma, samoin se, että kyse ole mistään hupikisasta. Myös perjantai-iltana pidettävä paraati on varmaan jokaiselle mieleenjäävä kokemus. Lisäksi on aina mukava tavata muutamia tuttuja, joihin kisoissa on tutustunut. Mürrenin kylästä ja koko alueesta voisi tietysti halutessaan pitää vaikka viikon esitelmän, taustoittaa Matti tapahtuman vetovoimaa ja osallistumistaan kilpailuun.

Matin edustama joukkue Kippis Helsinki harjoitustoimissa ennen kisaa Wengenin puolella.

Samaa vakuuttaa Infernon kisa- ja Mürrenin matkailuorganisaatiota edustava Samuel Bichsel, joka itsekin osallistui tämän vuoden kisaan myös jälleen laskijana.

– Inferno-syöksy on kuin huume, joka vuosi kisassa ihmettelet, miksi olet jälleen mukana. Tapahtuman ilmapiiri on kuitenkin jotain todella ainutlaatuista, moni osallistuja saapuu jo viikkoa ennen kisaa harjoittelemaan yhdessä. Ja kisan jälkeisissä juhlissa syntyy viimeistään taas päätös osallistua myös seuraavana vuonna, tiivistää Samuel tapahtuman suosiota ja koukuttavuutta.

Lisää suomalaisia mahtuu mukaan

Matti on törmännyt tapahtumassa oman joukkueensa lisäksi myös muihin suomalaisiin.

– Meillä on ollut Infernossa oma kolmen kaverin perusryhmä – kaksi kotimaista ja yksi kaverini Sveitsistä – täydennettynä silloin tällöin parilla muulla kaverilla. Tänä vuonna mukana oli myös toinen pojistani, joka on aikaisemmin jäänyt ikänsä vuoksi katsojan rooliin. Ensimmäisen kerran törmäsin suomalaisiin viime vuonna, kun Puijo-tiimi oli mukana ensimmäistä kertaa, kertoo Matti.

Vuosien 2008 – 2016 osallistujalistauksissa on vuosittain ollut mukana 1 – 7 suomalaista, joten mistään suuren joukon suomalaisesta kansanjuhlasta tapahtumassa ei ole vielä kyse. Muutenkin paikkana Mürren on vielä varsin tuntematon suomalaisille laskijoille ja matkailijoille.

Sympaattinen Mürren on vielä sangen tuntematon alppikohde suomalaisille.

Matti innostaa rohkeasti myös muita suomalaisia tapahtumaan. Inferno on avoin kaikille 18-vuotta täyttäneille ja kilpailusta selviytyvät hänen mukaansa kaikki normaalin laskutaidon ja kunnon omaavat. Matti itse ei omaa varsinaista kilpailutaustaa alppihiihdosta, mutta oman pojan harrastuksen kautta myös kisatouhu on tullut tutuksi. Koettuna on nyt myös joitakin Master-kisoja Suomessa. Rinnepäiviä tulee noin 50 – 60 vuodessa.

Vinkkinsä tapahtumasta kiinnostuneille hän tiivistää oheisesti.

– Itse syöksykisan raskaus oli ensimmäisellä kerralla yllätys, joten kannattaa vähän harjoitella ja kuntoillakin ennen osallistumista. Tiesin myös etukäteen, että kyseessä on iso tapahtuma, mutta en osannut arvata kuinka isosta jutusta oheisohjelmineen on oikeasti kyse. Halukkaathan voivat suorittaa myös Infernon ”kolmiottelun” eli kisata keskiviikkona murtsikkakisassa, torstaina suurpujottelussa ja sitten lauantaina itse syöksyssä. Ohjelmaa riittää matkoineen siis lähes viikoksi.

Infernosta kiinnostuneiden on hyvä huomioida, että osallistujamäärä on rajallinen ja hakuaika jo alkusyksystä. Hotellivarauksen kanssa ei myöskään kannata viivytellä, sillä kylän majoituskapasiteetti on rajallinen. Kerran osallistuttuaan vaarana tosin on, että tänne haluaa uudelleen. Sen verran pirullisen koukuttava tapahtuma Inferno nimittäin on.

Sveitsin tuntematon helmi – vinkit Mürreniin

Teksti: Antti Hurskainen
Kuvat: Jukka Pehkonen, Matti Helkamo


Avainsanat:
, , , , , , , , , , , , , , , , , ,
Arvostele artikkeli:
Inferno Mürren – maailman suurin syöksylaskukisa Inferno-Mürren
1 tähti2 tähteä3 tähteä4 tähteä5 tähteä (5,00/5 - 4 ääntä)
Loading ... Loading ...

Kommentoi artikkelia ja keskustele aiheesta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

*