#Uuperi

Moikka taas kaikille.

Tämän kertaisen tarinan olisi tarkoitus jatkaa siitä mihin edellinen jäi, kiitää yhden pysähdyksen taktiikalla nykyhetkeen ja esitellä samalla hästäkkirinteeni Uuperin. Pohditaanpa ensin hieman kotirinteen määritelmää. Onko sen pakko näkyä olohuoneen, makuuhuoneen tahi keittiön ikkunasta. Ehkäpä näistä kaikista kolmesta samaan aikaan… Ei todellakaan ole. Sinne voi olla hyvinkin se 1000 km tahi jopa vieläkin enemmän. Mielestäni kotirinne olisi laskijalle se ” The Paikka ”, jonne saavuttaessa astutaan nirvanan esikartanoon ja se osa aivoista joka kantaa huolen ja murheen yksinkertaisesti hyppää narikkaan. Hop… Ihan itse. Minulla se hästäkki nyt vaan sattuu olemaan tuossa kiven heiton päässä. Jos siis jaksaa viskata kiven riittävän pitkälle. Autolla sinne ajaa reilussa puolessa tunnissa…

Kusti oli siis polkaissut uudet monoset varastoni nurkkaan. Käytin Lahden laturetkestä toipumisaikani intensiivisesti alppikäännösten teoreettiseen opetteluun juutuuppia hyväksi käyttäen. Noin viikko siihen taisi mennä. Kinttujeni kiukuttelun kaikottua oli aika siirtää teoriat käytäntöön. Laskuvermeet Synsynin kyytiin ja nilkka suorana kohti Uuperia.

Somparinne oli juuri se minkä tarvitsin. Loiva, leveä ja sopivasti pituutta. Lopussa pieni tiputus hissille. Tätä 450m:n pätkää sahasin ilta toisensa jälkeen aina kauden loppuun asti. Pääkoppani sisällä tapahtui jotain. Pienet harmaat solut, kumpainenkin, törmäili seinien sijaan toisiinsa siinä määrin, jotta syntyi ahaa elämyksiä ” Näinkö tää homma pelittää ”. Omituisia tuntemuksia hissinousuissa, kun kuu-ukkeli tuijottaa suoraan silmään ja kääkäin tolpan nokassa pauhaa alppihumppaa iskelmän muodossa. Myöhemmin kun otin asian esiin kahvipöytäkeskustelussa ammattiyhdistystoverien kesken, minun annettiin ymmärtää jotta se on vaan onnistumisen iloa.

Rinteet jäivät aivan uskomattoman hyvään kuntoon kun hissintäti ilmoitti sulkusunnuntaina hymyssä suin jotta ” Tämä on sitten viimeinen nousu. Tällä kaudella. ”. Hieman jäi tyhjä olo. Harmitti. Tässäkö tämä nyt oli. Juuri kun olin oppinut jotain. Pakkastakin jatkui koko seuraavan viikon ja enemmänkin. Sekin vielä…

Mutta taaskaan ei vaivuttu synkkyyteen. Tuleehan aina seuraava talvi… Tai no, kaikkihan varmaan muistaa millainen viime talvi täällä etelässä oli. Se ainut lumihiutale joka tännekin kaakonkulmalle eksyi ei saanut kaveria koko talvessa. Aivan yksin joutui ressukka sulamaan pois. Pakkasesta saatiin nauttia kuitenkin siinä määrin jotta saatiin rinteet avattua. Lyhyehköstä kaudesta huolimatta sain laskupäiviä kerättyä hästäkissäni noin 40. Omasta oppimisesta huolimatta, joka muuten eteni jo kohtuu harppauksin, varsinaisena ilopillerinä mieleeni jäi rinteille ilmestynyt muutaman hengen miesporukka. Brittein saarten joltain kulmalta puheesta päätellen. Herrat ilmeisesti liittyivät jollain tapaa erääseen hakukoneyhtiöön joka perusti yhden pesäpaikoistaan Summan entiseen paperitehtaaseen. Yksi laski suksilla ja loput laudoilla. Suksijannu oli selvästi parhaiten sinut välineidensä kanssa. Hänellä pysyi pipo kohti taivasta välillä jopa 20m. Ylettömän hauskaa heillä kuulosti kuitenkin olevan kun naurun sekaiset huudahdukset kaikuivat pimenevään iltaan. Alas hissille päästyään lautajannut nappasivat laudat kainaloon ja tallustivat mäen päälle hissilinjan reunaa pitkin. Ylhäällä laudat takas alle. Siellä myös porukan ainut suksijannu odotteli kiltisti kavereitaan ( hän oli ymmärtänyt, että hissi tykkää kun sitä käytetään…). Ja eikun uudelle rundille. Näitä herroja oli todellakin ilta toisensa jälkeen mukava seurata. Toivat välähdyksiä menneisyydestä. 30 vuoden takaa… lumipallona luokses ma lasken…

Ja sitten tähän talveen, joka ei paljon viime vuotista kummoisempi ole. Laskupäivät ovat valitettavasti jääneet tänä talvena hieman vähemmälle. Rikoin kesällä vasemman takajalkani kun innostuin liikaa liitokiekkoilusta. Ihan pikkiriikkisen vain. Mutta siitä joskus toiste.

Mitä siis Uuperin tähän talveen kuuluu. Lastenrinnettä laajennettu, parkkia parannettu… Mustarinne on a) syystä b) toisesta otettu pois käytöstä. Harmi. Ja sunnuntaisin on DH päivä. Sinne metsään on värkätty jonkin sortin rata jota pitkin pääsee nostattamaan pulssia vaikkapa mamman vanhalla monarkilla. Kesäisinhän Uuperi muuttuu kokonaan DH keskukseksi. Reittejä on useampia ja vuokraamoonkin tulee kesämallisto. Sukset, laudat ja snowmopot oheistarpeineen saa tehdä tilaa fillareille ja kaikille asiaan liittyville suojavermeille.

Että semmoinen paikka on mun hästäkkirinteeni Uuperi. Kannattaa poiketa jos tälle suunnalle sattuu eksymään. Ympäri vuoden pitäisi löytyä jonkin sortin toimintaa. Et tarvitse tassullista taaloja etkä repullista euroja vaan pienemmälläkin summalla pärjää. Ja mitä sillä saa… Ainakin aina niin iloista palvelua. Niin kahvilassa, vuokraamossa kuin hisseilläkin…

Lopuksi Uuperin rinteitä minun silmin. Viideot otettu tämän kevään liulaupulla päivänä. Minime vauhti wernerissä, vaimo mimmit mäessä. Minä rinteessä. Kelillehän ei tosin voi mitään… tai siis ajattelin laittaa niitä tähän, mutta kun en osaa. Pöllöpoika ei vaan tajuu…

Näihin kuviin ja tunnelmiin…