Kinoksen kaikottua kaakonkulmalta lähestulkoon kokonaan , päätimme edellisen viikon keskiviikkona pakata synsynin katolle materialisoituneen laatikon täyteen winterportsiin liittyvää rekvisiittaa. Ja torstaina ennen kuin edes kukko kerkesi aamutoimilleen, riivimme Minimen ylös punkan pohjalta, vyötimme hänet takapenkille ja eikun nilkka suorana kohti kuusamoa. Lähdimme siis metsästämään kadonneen lumen koordinaatteja jotka mielsin jonnekin kuusamon lähialueelle. Tallipäälikön kanssa sovittiin kahden pysähdyksen taktiikasta. Stopit suoritettaisiin niin tutuilla ja turvallisilla aakkosten alkupäähän liittyvillä liikenneasemilla. Ei tulisi sapuskan puolesta yllätyksiä kun kaikki annokset maistuu suunnilleen samalta. Lisäksi Minime saisi purattua pitkän istumisen patouttamat energiat apinoiden leikkipaikalla. Leppoisan kymmenen tunnin päkätyksen jälkeen päädyimme Tropiikkiin… Ihmismieli on kummallinen kapistus.

Kuusamon lähimäki synsynin tuulikilven läpi nähtynä.

Todellinen matkamme tarkoitushan oli siis tutustua Rukan tarjontaan alamäkikulttuurin saralla. Edellisestä vierailusta oli kerennyt vierähtää jo tovi. Se nimittäin ajoittui kesälle -97. Jos muistini ei pahasti petä ja sen minkä hyttysparvesta silloin näki, niin kylä oli kokenut pikkiriikkisen naaman kohotuksen. Oli pukannut parkkihallin lisäksi pari uutta hotellia ja juottolaa. Peltiponilla ei enää karautettu keskelle kylää, vaan se piti jättää kylän laitamille tahi parkkihalliin. Omaan pilttuuseen. Torstaina iltasella kävimme siis katsastamassa kylän ja lunastamassa hissiliput kohtuullista korvausta vastaan. Samaan hintaan lipunmyyntipisteen ylen ystävällinen täti neuvoi meitä parkkipaikkojen suhteen. ” Itä Ruka suuntaan Vuosselin iso parkiale. Sine hjuva menee…”. Sitten kaupan kautta kämpille ja unta palloon.

Ensimmäinen mäkipäivä

Perjatai aamusella suuntasimme intoa täynnä kuin ilmapallot kohti Vuosselin suurta parkkialuetta. Rinnekartta jäi luonnollisesti kämpän pöydälle joten kurvasimme parkkiin ensimmäisen toimivan hissin viereen joka Itä Rukan suunnalta löytyi. Se oli maston alue. Tästä muodostuikin meidän suosikki parkkipaikka. Tilaa oli vaikka muille jakaa ja tänne oli päivän päätteeksi puolikuolleena helppo laskea takaisin.

Aloitimme lumituntuman hakemisen välihissin molemmin puolin olevilla helpoilla sinisillä rinteillä, mutta melko nopeasti Minime ryhtyi haikailemaan toisten hissien tykö. Hieman etäämmällä näkyikin vinhaa vauhtia pyörivä ankkuri. Sinne siis. Koko porukan voimin. Lähemmällä tarkastelulla tämä osoittautui maston hissiksi ja ylhäältä alas johti vain punaisia rinteitä. Väriallergiasta kärsivä vaimoni nilkutti takaisin välihissille ja minä Minimen kera suuntasimme kohti korkeuksia. Tästä alueesta tulikin yksi omista suosikeistani jonka kävin laskemassa yksin useamman kerran reissumme aikana.

Laskimme siis Minimen kanssa pikaisesti koko maston alueen läpi ja yhytimme jo rauhoittuneen vaimoni välihissin yläpäästä. Sitten siirrymmekin vuosselin alueelle. Siellä oli ihmislapsen hyvä laskea. Vaimoni löysi rauhan rinteestä nro 27, pitkästä ja loivasta sinisestä. Jos siitä jyrkempi kohta sattui löytymään, niin senkin pystyi kuulemma helposti kiertämään. Minime innostui metsälaskusta. Heti kun puuraja alkoi, oli sinne pölähdettävä jotta näreet vain lenti. Häntä ei juurikaan hoidetulla alueella näkynyt. Itselleni löytyi alueelta yksi punainen ja vauhdikkaampi sininen rinne. Erillaisista laskumieltymyksistä huolimatta kokoonnuimme taas yhteen RukaExpressin ala-asemalla ja suoritimme hissinousun samaan aikaan. Varsin onnistunut kokonaisuus…

Niin, ja sitten tämä RukaExpress. En pystynyt edes kuvittelemaan kuinka helposti sen haltuun otto tapahtuisi meiltä kolmelta. Meistähän ei kukaan ollut aikaisemmin takapuoltaan tuolihissiin tyrkännyt. Ei minkäänmoista ongelmaa. Hissi nappasi kyytiinsä todella pehmeästi ja tarjosi sen kaivatun lepohetken laskujen välillä. Tämän seikan ansiosta jaksoimme rinteessä paljon normaalia pidempään.

Perjantai fiiliksiä maston yläasemalta…

Lauantaista tuli Pyhäpäivä

Omintakeisesta matkustusajankohdasta johtuen olimme pakotettu lauantaina vaihtamaan kortteeria. Evakkoaikamme päätimme käyttää Pyhällä pyörähtämiseen. Otimme siis aamusella kamat kiltisti kantoon ja 200km:n moottorimarssille kohti Pyhää. ” Se oli virhe ”. Jos hieman siteeraan Karjalan Kandalffia. Ajattelin alunperin tehdä siitä oman tarinan, mutta ei siitä jäänyt paljon teille kerrottavaa.

Heidän nettisivunsa lupasivat jotta kaikki rinteet olisivat auki ja hisseistä 6/9. Ja kun ei aikaisemmin ole ko keskuksessa vieraillut niin sitä kuvittelee jotta kuudella hissillä pystyy hoitamaan koko tunturin. Paikan päälle päästyämme totuus osoittautui kuitenkin hieman toisenlaiseksi. Koko takaosa tunturista oli suljettu, kultakeron alue suljettu. Hissejä auki kolme. Kävimme kerran huipulla ja vaimo rakastui niin tulisesti sen ainoan etupuolelle suuntaavan sinisen rinteen räväkkään alkuun jotta suunnistimme takaisin autolle ja kohti Rukaa… Aurinko, joka oli pehmittänyt rinteen täysin muusiksi myötävaikutti päätökseen. Rukalla kerkesimme vielä tovin huoltaa pahoittunutta mieltämme ennen uuteen kämppään majoittumista.

Loppu loman rutiinit

Vaikka majapaikkamme oli siirtynyt huomattavasti lähemmäs rinteitä jouduimme transportaatiossa edelleen turvautumaan omavaraisuuteen. Siispä liikuimme rinteeseen ja sieltä pois perheen pienimmän tahtiin. Emme aivan kerenneet starttaamaan puoli kympiksi liikkeelle, mutta ennen puoltapäivää kuitenkin. Ei se haitannut.

Minime jatkoi metsässä laskemista, vaimo mielirinteensä kuluttamista. Minä tein täsmä iskuja eri puolille tunturia. Kypäräkamera rec asennossa. Tänne en vieläkään osaa niitä liittää, mutta tuskin se ketään haittaa. Seuraavaksi pari pysäytys kuvaa…

Minime tutkailee laskulinjoja huipulta vuosselin suuntaan.

Taideteos huipulla…

Viimeinen laskupäivä alkoi shoppailulla. Otimme volttilähdön Riipisen kaupan kautta kohti alennusmyyntejä. Sieltä tarttuikin mukaan jokaiselle jotakin.

Tämmöinen setti puoleen hintaan…

Sitten vielä viimeisten laskujen jälkeisiä tunnelmia…

Tuleva suksihuoltaja työssään…

Kaikkensa antaneena.

Kun laskut oli laskettu, päätimme suunnata ikään kuin viimeiselle aterialle kylälle. Mieleen oli pysyvästi painunut kesä -97 ja eturinteiden edessä punainen puuhökötys jonka terassilla nautimme parhaat poronkäristykset ikinä. Kaiken lisäksi samainen paikka toimi yhä. Sinne siis. Ovelle päästyämme totesimme paikan sulkeutuneen siltä päivältä jo pari tuntia aiemmin. Mikäs nyt neuvoksi. No, vaimo muisti nähneensä matkan varrella Riipisen Riista ravintolan. Sieltä saa varmasti poronkäristystä.

Eipä saanut. Paikka oli kyllä auki, mutta varattu yksityistilaisuuteen. Meidät ohjattiin ystävällisesti pihalle sieltä… Takaisin kylään siis. Kylästä löytyikin sitten ravintola Kuksa. Oikein erinomainen paikka. Se oli auki ja suostui tekemään meille ruokaa… poronkäristystä. Parasta ikinä. Minime otti Lapinpojan lihapullia, jälkkäriksi maatalon jäätelöannoksen ja ison kuksan kaakaota. Vaimon alkuruoka oli maa-artisokka keitto ja minun korvasieni pannu. Jälkkäriksi otimme kuksalliset kahvia ja karpaloherkut cremellä.

Sanoisin ravintola Kuksaa suorastaan loistavaksi paikaksi niin palvelultaan, tunnelmaltaan kuin ruoka-annoksiltaankin. Suosittelen.

Vielä ruokailun jälkeen yksi otos.

Lapinpojan lihapullilla kasvaa näin isoksi.

Keskiviikkona kurvasimme kotio…