Kurvasimme alkukesän mini road tripillä Iso-Syötteelle ilta kuuden aikoihin. Olimme matkalla tutkineet hieman mahdollisuuksiamme maastopyöräilyn suhteen ja päätyneet Pitämävaaran lenkkiin. Kävimme hakemassa kaupasta jonkinlaisen kartan, sillä puhelimiemme paikannusjärjestelmiin ei ole ollut aina luottamista, mutta tässä kartassa näkyi ainoastaan puolet reitistä – sen alku ja loppu. Niinpä päätimme luottaa, ettei karttaa tarvittu. Olihan reitti kuulemma merkitty hyvin.

Lähdimme Iso-Syötteen ala-aseman parkkipaikalta ja tietysti tyylillemme uskollisina kadotimme reitin heti ensimmäisen kurvin kohdilla. Reitti oli merkitty vaaleapunaisin maalimerkein, mutta ensimmäisestä mutkasta vaaleanpunainen puuttui kokonaan. Ehkä reitin maalannut kaveri ei ollut jaksanut laittaa jokaiseen pylvääseen merkkejä.

Meille ominaisten alkumetrien jälkeen löysimme kuitenkin polulle ja pääsimme jatkamaan matkaa varmemmin mielin. Edessä oli netistä kalastamieni tietojen perusteella 25 kilometrin reitti, joka oli vaikeustasoltaan keskivaikea.

Alku Iso-Syötteeltä Portinojalle piti sisällään paljon pitkospuita. Itse en ole mikään pitkospuusankari, mutta matalat pitkokset olivat oikeastaan ihan mukavia tasapainoteltavia. Yleensä ongelmaksi muodostuu ns. rimakauhu. Saman tien kun pitkospuiden alla onkin vettä tai ne ovat tavallista korkeammat tai kapeammat, se vähäinenkin tasapaino katoaa ja kaadun päistikkaan vesiesteeseen.

Viisi kilometriä poljettuamme Valtsun hissitolppa hajosi, mutta päätimme jatkaa siitä huolimatta reitin loppuun. Hissitolppa ei pysynyt alhaalla eikä ylhäällä. Istuessa se vajosi täysin alas ja putkelta ajettaessa lähti tolppa hitaasti nousemaan ylöspäin. Ei varsinaisesti mukavin tyyli ajaa. Hajonneesta hissitolpasta huolimatta pitkospuiden ja metsäpolkujen vaihtelema maasto aina Portinojalle oli mukavan leppoisaa menoa.

Portinoajalta alkoi hieman mäkisempi, mutta sitäkin vetisempi osuus. Näin alkukesästä polunpohjaa kulki lumesta syntynyt sulavesi ja paikoittain polulla oli lammikoittain vettä. Olikin melko mutaista ja märkää puuhaa polkea eteenpäin. Ja silloin kun ei tarvinnut polkea vesilammikoissa tai purossa, pääsi nautiskelemaan lumisohjokasoista. Erityisesti mäkien alosat olivat lunta täynnä toisinaan paksuinakin kerroksina. Mikäli ei tarvinnut taluttaa pyörää lumikasojen läpi, saattoi reitille osua pyöräilijän iloksi talvella tai keväällä kaatunut kuusi rehottavine oksineen kierrettäväksi. Niitäkin oli nimittäin kymmenkunta tällä pätkällä.

Vanhan myllyn jälkeen lähes koko loppu reitti kulki latupohjaa, mistä muodostui oma inhokini. Tätä oli kutakuinkin 6 kilometriä reitistä. Alkukesästä latupohja oli vielä talven jäljiltä niin märkä ja pehmeä, että reitin nopein osio olikin hitain. Tuntui kuin joku olisi vetänyt takapyörästä samalla kun yritti itse kaikin voimin saada pyörää liikkumaan eteenpäin.

Pikku-Syötteen ala-aseman ohitettua alkoi vauhdikas pikkukivipolku ennen viimeistä pitkospuuosuutta, missä sai lasketella loivaa mäkeä niin kovaa kuin viitsi. Tällä osuudella pääsi parhaiten kokemaan vauhdin hurmaa.

Kellon gps:n mukaan matka oli n. 29 km, vaikka jätimme luontokeskuksen osuuden kokonaan polkematta. Tiedä sitten onko luontoon.fi ilmoittama 25km vai kellon mittaama 29km oikein. Gps:n tekemä reittikartta ei ainakaan tuntunut olevan hirmuisen väärässä.

Kaikin puolin lenkistä jäi hyvä maku. Kunhan kesä kuivattaa maaston ja erityisesti latupohjan kuntoon, on reitti varmasti vieläkin mukavampi. Aiomme ehdottomasti palata polkemaan Pitämävaaran lenkin joskus uudestaan, ehkä syksyaikaan tai loppukesästä. Silloin se on varmasti parhaimmillaan.

-Janika