”Hei, tule nopeasti katsomaan tätä upeaa näkyä”, kävin pikaisesti komentamassa Valtsun ylös makuupussinsa syövereistä. Usva oli laskeutunut kuusten oksille ohuen ohuina pilvenhattaroina. Edellisyönä ukkonen oli osoittanut mahtiaan ja ottanut orkesteriinsa mukaan rankkasateen. Niiden jäljiltä aamuinen näky sai minut huumaantumaan entisestään Podljubeljin maisemista. Samalla mielen valtasi eräänlainen kaiho. Oli viimeinen päivä paikassa, jossa ihmiset olivat ottaneet meidät vastaan suurella sydämellä ja auttaneet monin tavoin. ”Tänne palaan”, mietin syödessäni aamiaista vanhemman irlantilaismiehen seurana ja litkiessäni hänen tarjoamaa teetä.

Joitakin päiviä aikaisemmin olimme yllittäneet Slovenia rajan. Vinjetin ostoreissulla lähiseudun retkikohteita mainostava herra innostui kuullessaan meidän toden totta jäävän Sloveniaan niin, että lähdimme mukanamme paperikassillinen karttoja.

Vaikka alun alkaen suunnitelmanamme oli mennä Triglavin luonnonpuistoon, ei meidän tie sinne vienyt. Aivan rajan tuntumassa, jotakuinkin kymmenkunta kilometriä rajasta, oli pikkuinen kylä — Podljubelj nimeltään. Kylässä oli suloinen pieni leirintäalue, josta Maria ja Gregor olivat saaneet rakennettua kotoisan ja lämminhenkisen. Yleensä ei tulisi mieleenkään kuvailla leirintäalueita lämminhenkisiksi saati kotoisiksi, mutta heti pihaan kurvatessamme sekä omistajapariskunta että vieraat toivottivat meidät ilolla ja tervetuliaisjuomin vastaan kuin olisi saapunut tutumpaankin seuraan.

Tuttuja leirintäalueen väestä tuli, tai ainakin se tuntui siltä. Yhteiset aamupalat Gerardin ja paikallisen kylänmiehen kanssa tulivat traditioksi, jos nyt tällaisella lyhyellä piipahduksella voi vielä tavasta puhua. Toisaalta eiköhän aamut olisi rullanneet samaa rataa, mikäli olisimme paikkaan jäänyt. Gerard oli viettänyt kuukauden päivät leirintäalueella ja aikoi olla niin pitkään kunnes alkaisi kaivata kotiin, tai kunnes leirintäalue sulkisi talveksi ovensa.

Piipahdimme Podljubeljista lähiseutujen eri kohteisiin, joissa vietimme päivän parhaat tunnit, sillä upeita maisemia ei ympäriltä puuttunut. Pyöräretket veivät meidät vuorten suojaamiin metsiin, jotka saivat meidät haaveilemaan ihkaoikeasta maastopyöräreissusta Sloveniaan.

Marian ja Gregorin suosittelemana teimme patikkaretken eräälle rajan tuntumassa olevalle vuorenrinteelle. Reitti kulki kapeana mutkitellen eteenpäin ja muutamasta kohtaa sen päätähuimaavan jyrkät rinteet olivat yhden harha-askeleen päässä. Päätepisteenä reilun muutaman tunnin patikoinnin jälkeen oli vuoristomaja, Planina Preval. Vuoristomaja tarjosi paikallisia herkkuja, joista me valikoimme summamutikassa Zganci nimisen perinneherkun. Tämän sisältö selvisi vasta pöydässä ja vielä tarkempi selostus saatiin Marialta leirintäalueella — tattarijauhoja, päällä hiukan rapeaa sian ihraa ja lisänä viiliä. Ruoka ei noussut minun listaykkösekseni. Tuskin Valtsunkaan, mutta urheana hän söi sitä puolikkaan annosta.

Lohikäärmekaupungiksikin kutsutun Tržičin läheisyydestä löytyi Dovzan Gorgeksi nimetty nähtävyys Trziska Bistrica joella. Joen uskotaan olleen vuosimiljoonia sitten osa trooppista merta, jonka ansiosta sieltä fossiililöydökset eivät ole harvinaisia. Jokea ihaillessa kului huomaamatta muutama tunti, vaikka sen ympärille tehty reitti ei pitkä ollutkaan.

Ennen kuin ehdimme lähteä ja hyvästellä leirintäalueen väen uusi saderyöppy kerkesi kastelemaan meidät osittain. Muistot visusti mielessämme matkamme jatkui kohti kirkkaita vesiä Kroatian auringon alle.

– Janika