Joulu tulla tepsuttaa. Pyhien ajaksi on hyvä pysähtyä pohtimaan elämää ja sen omituisuuksia, vaikkapa sitä, mitä itselle sana ”pyhä” merkitsee – laskettelukeskuksen lisäksi. Itse mieteskelin kyseistä aihetta kerran erään äidinkielen esseetehtävän tiimoilta ja päädyin oheiseen lopputulokseen. Alkuperäisen otsikon olen tosin sensuroinut ja teksti koki myös muuta pientä kavojenkohotusta, mutta se siitä johdannosta. Tervetuloa makumatkalle pyhään!
Aivan alusi, ennen kuin oikeastaan edes aloitatkaan lukemisen, toivoisin, että makustelet suussasi sanaa ”pyhä”. Luultavimmin kielellesi tulvahtaa ehtoollisviinin karvaus, karhistat kurkkuasi kuin sinne olisi juuttunut öylätti ja lopuksi suusi kuivuu virsien laulannasta. Jälleen kerran uskonnon chilipippuri on peittänyt alleen kaikki muut maut. Mutta jos oikein maistelet ja tunnustelet, nykyihmisen kehittyneet makunystyrät erottavat sieltä lopulta sen tärkeimmän vivahteen – aidon ja henkilökohtaisen pyhän.
Kuten makutottumukset, pyhän kokemus vaihtelee laajasti laidasta laitaan. Sanaa maistelleessaan pyöräilyintoilija olisi saattanut aistia katupölyn tai ketjurasvan, mutta omat makuhermoni rekisteröivät jotain aivan muuta: raikkaan ja minttumaisen ensilumen, johon sekottuvat aavistus karvasta kuusenkerkkää, suklainen kaakao ja kitkerä suksivoide. Lopuksi huuleni kuivuvat pakkasen ja tuulen puremina. Pyhä on löytynyt laskettelusta. Vaikka aloitin laskemisen jo vaippaikäisenä, vasta nyt aikuisikään tultaessa olen alkanut ymmärtää sen merkitystä elämässäni. Jostain tuntemattomasta, täysin sanoinkuvailemattomasta syytä olen nostanut laskemisen arjen yläpuolelle – pyhäksi. Rinnettä alas viilettäessäni koen nimittäin täydellisen olotilan muutoksen sekä vapauden ja riemun, jotka kumpuavat syvältä sisimmästäni.
Useimpien uskontojen keskuudessa kirkko tai vastaavanlainen pyhä rakennus on yksi keskeisimmistä pyhän ilmenemismuodoista. Kirkko on kuitenkin löydettävissä kaikkialta, mihin ihmisen mielikuvitus sen vain keksiii sijoittaa. Omalla kohdallani kirkon keskilaivan voi katsoa muodostuvan hiihtohissistä, jonka lävitse on kuljettava päästäkseen alttarille eli rinteeseen. Keskilaivan ja alttarin edestakainen pyhiinvaellus onkin matka, jonka saatan taittaa useita kymmeniä kertoja päivän aikana, mutta aina nautin siitä yhtä paljon.
Laskettelun pyhyyteen liittyy ainettomien tunteiden lisäksi myös täysin konkreettisia seikkoja: hiihtohissin rauhoittava hurina, täydellinen keskittyminen oman ruumiin työskentelyyn, suksen pehmeä sujahdus lumen lävitse ja vauhdin tuoma adrenaliini. Näitä laskemisen riemuja voisi listata lähes loputtomiin, mutta siirryn suoraan viimeiseen ja kenties siihen tärkeimpään eli luontoon ja sen läheisyyteen. Kurvaillessani alas rinnettä puhtoisella hangella keskellä metsäistä tunturi- tai jylhää vuoristomaisemaa voin kokea olevani jonkin suuremman edessä. Jonkin, joka on kunnioittamisen ja pyhittämisen arvoista. Niimpä onkin todella surullista, että ihmisrotumme on parhaillaan turmelemassa tätä luonnon pyhyyttä. Samalla tuhoamme myös itsemme, sillä olemmehan me erottamaton osa luontoa.
Pyhän kokemus, kuten makuaistikin, on hyvin yksilöllinen asia. Se, mitä yksi pitää karvaana kalkkina, voi toisen mielestä olla makeinta mannaa. Samankaltaiset makutottumukset niin ruuan kuin pyhänkin suhteen yhdistävät ihmisiä ja luovat yhteisöjä, mutta pelkkää joukon jatkona kulkemista tai vanhoihin resepteihin kangistumista kannattaa välttää. Välillä voi rohkeasti lisätä mausteita tai kaivaa esiin aivan tuoreen reseptin, sillä makumieltymyksetkin kasvavat ja muuttuvat läpi ihmisen elämän. Ja, sillä jokainen uusi resepti voi olla entistä herkullisempi. Entistä pyhempi.
Näillä eväillä joulun viettoon. Hyvää joulua kaikille ja muistakaa herkutella!
