Viimeinen pohjallinen uunista ulos

Julkaistu: 31.12.2014

Kun ennen joulua uunissa muhivat kinkut ja kumppanit, niin välipäivinä oli hieman vähärasvaisemman tuotteen vuoro. Uuniin nimittäin sujahtivat FootBalancen Ski Sport QuickFit – pohjalliset, jotka lämmityksen jälkeen ovat muotoiltavissa yksilöllisesti omien jalkojen mukaan.

Blogiyhteistyön kautta testattavakseni saapuneet pohjalliset kolahtivat postiluukkuuni jo ennen joulua, mutta tuona saapumispäivänä olin jo lähdössä kohti Vuokattia, enkä silloin uskonut ehtiväni muotoilemaan pohjallisia. Tosin nyt tiedän, että aika olisi kyllä tuolloinkin muotoiluun riittänyt. Lämmitykseen meni noin kolme minuuttia, minkä jälkeen sujautin pohjalliset monoihin ja tepastelin monoilla viisi minuuuttia. En ainakaan tällä hetkellä tunne nopeampaa ja helpompaa tapaa saada täysin omien jalkojen mukaan räätälöidyt pohjalliset. Kertokoon se, joka tuntee.

Kuten jo maalaisjärkikin sanoo, yksilöllisesti muotoiltujen pohjallisten ideana on parantaa istuvuutta ja mukavuutta, antaa tukea sekä asettaa jalka oikeaan asentoonsa. Mutta onnistuinko minä auttavilla kotikokin taidoillani luomaan tuota ideaa toteuttavat pohjalliset? Vastauksen saamiseksi lähdin käymään Ounasvaaralla.

Jo monoilla kävellessäni huomasin, kuinka Ski Sport QuickFit – pohjalliset toivat aivan uudenlaista tukea ja mukavuutta erityisesti jalkojen holvikaarten alueelle ja sama tunne vain vahvistui laskiessani Ounasvaaran hyväkuntoisia rinteitä. Talven edetessä Ounasvaarakin on saanut luontoäidin sekä myös tykkien avustamana hyvin lunta rinteisiinsä. Laskettavana on tällä hetkellä neljä rinnettä kahdeksasta. Myös joulua sekä uutta vuotta juhlistavat turistit ovat löytäneet paikalle ja hiihtokeskuksessa kuuleekin melkein enemmän muita kieliä kuin suomea.

Kun pohjallisten ensitestaus oli ohi, odottelin jännityksellä, ilmaantuuko kroppaani illan tai seuraavan päivän aikana lieviä lihaskipuja, joista pohjallisten pakkauksessa varoitellaan. No, ei ilmaantunut ei. FootBalancen Ski Sport QuickFit – pohjalliset saavat siis kunnian jatkaa monoissani ja niiden tyytyväinen omistaja taas voi rauhassa jatkaa laskujaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Uusi arvonimi yhdeksässä päivässä

Julkaistu: 26.12.2014

Kouluja ei välttämättä aina täydy käydä vuosia saadakseen uuden tittelin. Yhdeksän päivääkin voi riittää. Siinä ajassa ehtii hyvinkin valmistua Vuokatissa alppihiihdon ohjaajaksi.

 

Tosin nuo yhdeksän päivää olivat tiukkaakin tiukempaa toimintaa. Tavallinen päiväohjelma koostui luennosta ja lähes seitsemästä tunnista rinteessä, joten aikaa turhalle ajattelulle ei päivässä juuri jäänyt. Lisäjännitystä toivat erilaiset opetuskokeilut sekä maastohiihtosuksilla pulikointi rinteessä, joka pisti tiukoille sekä nauru- että takapuolen lihakset. Lopuksi opitut taidot testattiin viimeisten kurssipäivien aikana kirjallisella kokeella ja laskutesteillä. Kun kirjallinen testi tuntui menevän koulussa ja yliopistossa opitulla rutiinilla, niin taas laskutesteihin lähdettäessä perhosia oli vatsassani enemmän vaatimattomalla kisaurallani kertaakaan. Huonot vitsit lentelivät lähtöpaikalla suuntaan jos toiseen hermostuksen lievittämiseksi. Mutta selvittiinhän siitäkin hengissä.

Tämän enempää en taida ohjaajakurssista paljastaa, sillä jokaisen pitää kokea se itse ja kliseisesti ”kurssilaiset tekevät kurssin”. Sen voin kuitenkin sanoa, että kyllä kannatti. Kurssiohjelman, syömisen ( vatsalaukku tuli sopivasi venytettyä valmiiksi joulua varten ) ja nukkumisen ohella ehdn tutustua myös mahtaviin lasketteluhenkisiin ihmisiin ympärin Suomen. Laskijana kehityin varmasti enemmän kuin vuosikausiin. Yhdeksän päivää Vuokatissa saattoivat paikata omia taitojani miltein enemmän kuin viisi vuotta seurassa, kun jopa aurakin meni hieman uusiksi. Hyvän opettajan olisi nimittäin suotavaa opettamisen ja selittämisen lisäksi osata myös itse opetettava toiminta.

Kussin päänäyttämöstä, Vuokatista, ei ole juuri pahaa sanottavaa, sillä kaikki, mitä ihminen voi yhdeksän päivän kurssilla tarvita, oli lähettyvillä. Tosin rinteistä avoinna olivat tuolloin vain kaksi loivaa Länsirinnettä, vaikka lunta tuprutti taivaan täydeltä lähes päivittäin. En varmasti eläessäni ole putsannut autoa lumesta niin montaa kertaa yhden päivän aikana kuin Vuokatissa. Normaalitilanteessa Länsirinteisiin olisi luultavasti kyllästynyt noin tunnissa, mutta niissä oli mainio harjoitella esimerkiksi alkuauraa, takaperin laskua sekä opettamista yleensä. Muita laskijoita laskijoita ei suuremmin täytynyt väistellä, sillä rinteet olivat täynnä meitä alppihiihdon ohjaajakurssilaisia, lumilautapuolen kollegoitamme sekä alppihiihdon opettajakurssilaisia. Nyt joulun aikaan ja välipäivinä tilanne saattaa olla hieman toinen.

Varokaa siis arvon laskukansa, sillä uusi hiihdonohjaajien sukupolvi on vapaalla jalalla ja töissä hiihtokeskuksissa ympäri Suomea. Minä mukaan lukien.

PS. Kuvia on valitettavan vähän, koska en yksinkertaisesti ehtinyt/muistanut ottaa niitä.

Vaara vaanii lähellä

Julkaistu: 08.12.2014

 

Hiihdonohjaajakurssi Vuokatissa odottelee jo nurkan takana eikä ennen yhdeksän päivän koulutusta ollut tarkoitus ehtiä vielä käydä laskemassa. Kappas vaan, toisin kävi kun Ounasvaara avasi kautensa itsenäisyyspäivänä.

Linnan juhlien töllöttelystä toivuttuani päätin siis suunnata seuraavana aamuna mäkeen. Rinteitä oli saatu tykkilumen avustuksella auki yksi, sillä myös Lappia ovat tänä syksynä koetelleet varsin vaihtelevat kelit: yhtenä aamuna pakkasta on ollut lähemmäs parikymmentä ja seuraavana aamuna mittari on pompannut +5 asteeseen. Myös lunta on tullut harmittavan vähän.

Kyllä tässä siis alkaa ilmastonmuutos huolettamaan pikkuhiljaa vähän jokaiselta kantilta. Sen aiheuttama vaara on totista totta. Saaret ja rannikot hukkuvat merenpinnan noustessa, asuinkelpoiset alueet pienevät kuivuuden levitessä, eläinlajit kuolevat sukupuuttoon eikä kohta pääse enää laskemaankaan kuin vuorilla ja jäätiköillä. Kunnollisen talven asteittainen häviäminen ja sitä kautta laskemisen mahdollisuuden supistuminen ovat kenties murheista pienin, mutta silti se riipaisee suuresti laskijan sydäntä. En todellakaan haluaisi mummona kiikkustuolissa joutua kertomaan lapsenlapsille ihmeellisiä satujuttuja, kuinka mummo silloin aikonaan laski sellaisilla pitkillä laudantapaisilla sellaisen kivan valkoisen aineen päällä. Haluasin, että he pääsevät kokemaan sen ihan itse.

Mutta tämän pikku sivujuonteen jälkeen siihen Ounasvaaraan, joka kaupunkikeskukseksi on varsin suuri ja tasokas. Ainokainen rinne oli saatu hyvään kuntoon ja porukkaakin ilmestyi päivän mittaa koko ajan enemmän. Mitään ahdinkoa tai ahtautta ei rinteessä kuitenkaan tarvinnut pelätä. Luntakin tuprutti ajoittain taivaan täydeltä, joten eiköhän ne loput seitsemän rinnettäkin vielä auki saada. Itseäni ainakin kiinnostaa kovasti paikallisen FIS-rinteen testaus. Mutta toistaiseksi vielä odotellaan…

Pyhäpäivä

Julkaistu: 01.12.2014

Pyhitä lepopäivä. Siinäpä vasta mainio ohje, jota lähdimme iskäni kanssa toteuttamaan Pyhälle – minnekäs muualle.

Expressillä kohti korkeuksia.

Pyhän nimestä on aina hauska vääntää sanaleikkejä, mutta muidenkin perusteiden nojalla se on yksi suosikkihiihtokeskuksistani: Suomen mittakaavaan pitkät ja profiililtaan hyvät rinteet, riittävästi maastoa temmellettäväksi myös rinteiden ulkopuolella, rauhallinen tunnelma ja huikeat tunturimaisemat.

Näin alkukaudesta rinteitä ei tosin ollut auki vielä kuin kaksi ja puoli rinnettä yhteensä neljästätoista. Puolikaaksi lasken siniseen rinteeseen rakennetun skicross-radan. Lisäksi alkukaudesta treeniryhmät pesiytyvät sankoin joukoin pohjoisen keskuksiin, joista lunta löytyy, joten lopputulemana avoinna oli oikeastaan vain yksi rinne.

Rinteiden ulkopuolella sen sijaan lumitilanne oli vielä sen verran heikko, ettei sinne kannattanut lähteä pilaamaan suksiaan.

Huikeat tunturimaisematkin jäivät tällä kertaa ihailematta. Lähes koko minilomamme ajan tunturia peitti sankka sumu/pilvi ja laskettelulaseista oli rinteessä enemmän haittaa kuin hyötyä. Mikään ei mielestäni ole niin ahdistavaa kuin laskea näkemättä eteensä – ei edes tenttitulosten odottaminen. Ja sitten kun viimein viimeisenä iltana taivas selkeni, oli jo niin pimeää, ettei pilven repeämisestä ollut suurtakaan iloa. Ihana tämä Lapin kaamos.

Rauhallinen tunnelma oli sen sijaan taattu: koko hiihtokeskuksessa olivat varmaan vain me ja  noin kymmenkunta treeniryhmää.

Vaikka rinne on tyhjä, pitää näköjään aina tunkea reunaan.

No, pääasiahan oli taas päästä suksille ja iskälle reissu oli vielä kaiken lisäksi kauden avaus. Parin lepopäivän pyhitys onnistui aivan mainiosti yhdessäkin rinteessä, varsinkin kun se oli vielä laitettu hyvään iskuun. Toisena päivänä pääsimme suhaamaan puoleksitoista tunniksi FIS-rinnettäkin, kun treeniryhmät keppeineen vetäytyivät ilmeisesti lounastauolle. Muina aikoina FIS-rinne oli sanan varsinaisessa merkityksessä keppiviidakko, kun venäläiset, korealaiset ja suomalaiset treeniryhmät yrittävät mahtua toistensa sekaan.

Tämä kausi on Pyhälle sikäli merkityksellinen, että se viettää 50-vuotisjuhliaan. Tämä sai meidätkin pohtimaan yhteistä historiaamme Pyhän kanssa poronkäsityksen äärellä. Iskä puheli jotain kultaisesta 70-luvusta, kun minä tyydyin timanttiseen 90-lukuun. Ikää on siis kertynyt, mutta toivottavasti keski-iän kriisin ohittanut hiihtokeskus jaksaa vielä toisetkin 50 vuotta. Täällä olisi ainakin yksi innokas kävijä.

Kauden avaus rinteessä ja maailmancup-huumaa parkkipaikalla

Julkaistu: 16.11.2014

Julistan täten laskukauden 2014-2015 omalta osaltani avatuksi. Olkoon se pitkä ja runsasluminen.

Vaikka olin todella odottanu lauantaita ja koen itseni talvi-ihmiseksi, iski minuun pienehkö kaamosmasennus raahautuessani kamoineni lauantaiaamun pimeydessä Leville lähtevään bussiin. Kooma kuitenkin hälveni asteittain päivän valjetessa ja Levin lähestyessä eikä puolen päivän maissa, kun sain viimeinkin sukset jalkaani, apatiasta ollut enää tietoakaan. Päinvastoin, olipa mahtava tunne olla taas suksilla.

Tästä…

…tähän.

Kauden avaus hymyilyttää

Ensimmäiset laskut ovat perinteisesti yhtä huojuntaa ja horjuntaa, mutta fiilistasoltaan ne ovat kauden kärkipäätä. Niin tälläkin kertaa. Tunnelmaa hieman latisti avoinna olevien rinteiden määrä: netissä oli lupailtu molempien eturinteiden olevan käytössä, mutta todellisuudessa meitä tavallisia pulliaisia ei päästetty kuin toiseen. Toinen olikin sitten eristetty lämmittely- ja treeneilualueeksi viikonlopun pääesiintyjille. Ja niin, olihan tosiaan Levi Blackin avoinna, mutta sinne minulla oli vielä vähemmän asiaa.

Rinteet tai siis ainakin rinne oli kuitenkin sellaisessa iskussa, että sitä jaksoi koko päivän tahkota. Tykkilumi tosin tuntuu aina tykkilumelta, joten kuivalta ja karhealta. Luonnonlunta Lapissa on tullut harmittavan vähän. Illansuussa pyyntöihini kuitenkin vastattiin, kun taivaalta pöllähti välillä sakeakin lumipyry ja tuulikin yltyi hyytäväksi. Kyllä Levi opettaa.

Sillä aikaa, kun minä nautiskelin kauden ihka ensimmäisistä laskuista, tapahtui paljon myös tunturin toisella puolella. Käynnissä oli naisten pujotttelun maailmancupin ensimmäinen kierros. Kun jyvät oli saatu eroteltua akanoista, lähdin minäkin seuraamaan toista kierrosta.

Levin maailmancup täyttää tänä vuonna pyöreät kymmenen vuotta ja tapahtuma on todellakin paisunut vuosien varrella. Itse kävin seuraamassa lähes niitä ensimmäisiä kisoja kahdeksan vuotta sitten ja muistan, kuinka yleisö koostui lähestulkoon vain suomalaisista ja kuinka maalialueen tuntumassa oli vain sponsoreiden muutaman teltan muodostama telttakylä. Nyt vieraita kieliä kuuli melkein enemmän kuin suomea ja tapahtuma-alue alkoi parkkipaikalta. Mistään itävaltalaisesta alppisirkuksesta ja lehmänkellojen kalkatuksesta ei vielä voitane puhua, mutta siihen suuntaan ollaan vahvasti menossa. Kasvu näkyy näin opiskelijan ja miksei muidenkin näkökulmasta valitettavasti myös pääsylippujen hinnoissa. Niinpä tyydyin budjettiversioon kisakatsomosta ja jäin tiirailemaan kisasuorituksia parkkipaikalta. ”Tiirailu” on tosiaan oikea sana kuvailemaan katseluelämystä, mutta kyllä jyrkän pätkän käännökset jotenkin erottuivat. Sen sijaan juonto ja musiikki kuuluivat mainioisti, joten parkkipaikallakin sai kiinni maailmancuphuumasta. Musiikin jytkeessä jopa vähän tanssitti. Tai siis minulla oli vain kylmä. Eihän suomalainen voi tanssia yksin parkkipaikalla…

Tiirailualue

Voittoporon itselleen tänä vuonna pokkasi Tina Maze, jonka suoritus näytti myös kaukaa varsin sujuvalta. Toinen sija meni rakkaaseen naapuriin ja kolmas Itävaltaan. Ei mitään järkyttäviä yllätyksiä siis.Yllätys sen sijaan oli, mitä jo mediassakin on paljon hehkutettu, se, että viime vuoden voittoporon omistaja Mikaela Shiffrin oli vasta 11. Hänelle kuitenkin annan isot sympatiapisteet – ikätovereiden täytyy pitää yhtä. Enpä voisi itse kuvitella nyt 19-vuotiaana olevani alppihiihtomaailman eliittiä, olympiavoittaja ja ties mitä muuta. Poutiaisen lopettamispäätös oli sinänsä suru-uutinen, että ainakaan muutamaan vuoteen ei tarvitse heilutella Suomen lippuja kisakatsomossa kovin vinhaan. Mutta ei auta kuin lähteä uuteen nousuun… Esimerkiksi Levin eturinteiden tuolihissillä, vaikka toisaalta Vinkkarissakin vaikuttaisi olevan meno kohdillaan.

Laskemisen puute vaivaa, Vapaalasku-elokuvakiertue auttaa

Julkaistu: 10.11.2014

Lääke akuuttiin laskemisen puutteesen löytyi viime viikolla Facebokin ihmeellisestä maailmasta, joka paljasti Relaan Vapaalasku-elokuvakiertueen rantautuvan lähistölle. Niinpä päätin lähteä katsomaan, kuinka ammattimaisemmat laskijat olivat viime kautensa viettäneet. Kai tätä jonkin asteiseksi masokismiksi voisi kutsua, kun edellinen kausi meni itseltäni aivan pipariksi ja uusi on vielä avaamatta.

Elokuvia oli kiertueen virallisessa ohjelmassa yhteensä kuusi ja alkupalaksi näytettiin lisäksi yksi bonuspätkä. Kotimainen osaaminen oli kunniassa, joskin myös yksi ruotsalainen elokuva oli livahtanut joukkoon. Kootusti sanottuna kaikki laskuleffat olivat mainioita ja niitä katsellessa ilta kului ratkoisasti: oli mahtavia maisemia, hienoja laskuja, huumoria sekä rentoa ja innostavaa menoa. Parasta elokuvaa en uskalla kokemattomana laskuleffakriitikkona lähteä julistamaan, mutta yleisesti ottaen oli hienoa huomata, että taidokasta materiaalia voi saada aikaiseksi oli budjetin takana sitten 70 sponsoria tai valtion takaama opintolaina.

Seuraavassa vielä lyhyet ajatukset Relaan kiertueen kustakin leffasta, mutta ei mitään yksityiskohtaista tiivistelmää, eihän sitä jaksaisi lukea kukaan ( enkä minä kirjoittaa ).

ETT TO TRE – dokumentti

Miten kummassa niissä laskuleffoissa aina paistaa aurinko, ihmiset hymyilee, lumi on pehmeää puuteria, palmut huojuvat taustalla, reggae soi ja drinkit ovat ilmaisia? No, tässä elokuvassa niin ei käy. Suomalaisporukan reissu Lyngeniin on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta siitä on silti saatu kasattua mainio leffa hyvällä huumorilla höystettynä. Laskemista 17 minuutin pätkässä on korkeintaan pari minuuttia, joten leffa näyttää hyvin millaista on, kun luontoäiti päättää estää innokkaiden suksijoiden aikeet.

PURE

Kiertueen ”pääelokuva” on ruotsalaista tuotantoa ja kappas, heti alkaa paistaa aurinko. Laskijoina on tosin paljon myös muitakin kuin ruotsalaisia ja mikä ehkä hieman poikkeuksellista, he ovat kaikki naisia. Tällaisina hetkinä sitä kai minussakin naisena herää pieni feministi ja naislaskijoiden edesottamuksia seuraa aina astetta suuremmalla mielenkiinnolla. Joka tapauksessa leffa on todella laadukas ja innostava – maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia. Rohkeasti uskalletaan näyttää myös ne muutamat totaalisen epäonnistuneet suoritukset ja pelottavat lumivyöryt. Ainoastaan lopputekstit jäivät kismittämään, sillä ne ovat suorastaan kuolettavan pitkät. Toisaalta, jos minullakin olisi niin paljon sponsoreita kiiteltävänä, olisin vain tyytyväinen.

MONDAY MORNING

Tämän suomalaispätkän tekijänä oli häärinyt ryhmä nimeltä Ajelutiimi. Letkeää meininkiä Alpeilla – eipä sitä kai muuta tarvita. Erityiskiitos tyrmäävästä ja yllätävästä alusta.

LONG HAUL

Kunnon kiertoajelu ympäri maailman piristää jokaisen laskijan mieltä. Tässä leffassa oli upeita paikkoja ja laskuja Japanista, Norjasta, Alppeilta jne. jne. Ajatukset olivat lähinnä ”oi, kunpa pääsisin joskus tuonne, tuonne, tuonne ja tuonne…

PLAYGROUND

Ennen elokuvaa itse sen tekijät pääsivät kertomaan vähän tuotoksensa taustoista. Nimensä leffa on kuulemma saanut ajatuksesta, että vuoret ovat kuin suuri leikkikenttä, jolla on hauska temmeltää. Siltä se myös näyttää. Vaviskaa Angry Birds Parkit.

LEAVING TRACKS

Myös lautailijat ovat tyylikkäästi edustettuina. Itse pysyn kyseisellä kapistuksella juuri ja juuri pystyssä ankkurihississä, joten leffa teki kyllä tietynlaisen vaikutuksen.

Ai niin ja vielä LASKUVIDEO

Tämä oli siis se aivan aluksi esitetty bonuspätkä. Joku saattaisi pitää nimeä hieman mielikuvituksettomana, mutta laskut ovat taatusti katsomisen arvoisia.

Paniikkiratkaisuja

Julkaistu: 01.11.2014

Pahus, tämän vuoden SkiExpo jäi välistä. Jotain piti keksiä ja äkkiä.

Niinpä otin sukset mukaani ja lähdin Ounasvaaralle. Tosin sukset olivat vielä turhan kevyet ja kapeat, mutta sainpahan edes jonkin asteisen kosketuksen lumeen. Mistään huikeasta elämyksestä nyt ei voinut kuitenkaan vielä puhua, vaikka ensilumen latu oli saatu pysymään 2,7 kilometrin matkalta siedettävässä kunnossa. Varsinkin alamäissä sai sentään päälle kunnon laskettelufiiliksen, kun piti kääntää ja vääntää sekä käyttää sitä olematonta kanttia pysyäkseen hajonneella ja hiekkaisella latupohjalla ja estääkseen itseään lentämästä suoraan lumettomaan pöpelikköön.

Vähän vääränlaiset sukset…

Sen sijaan lumeen onnistuin kerran mätkähtämään, mistä muistoksikin jäi kaunis, kämmenen kokoinen ja kivulias sinisen-punaisen-vihreä mustelma reiteen. Kauden ensimmäinen kaatuminen, mission completed.

Kenties kaatuminen oli kosto murtsikkajumalilta, sillä motiivini tuolle hiihtoretkelle ei ollut vain suuri rakkaus murtsikkaa kohtaan. Lähinnä tarkoitus oli a) päästä suksille, olivat ne sitten millaiset tahansa, b) käydä tarkastamassa Ounasvaaran hiihtokeskuksen tilanne ja c) lähettää ärsyttäviä hiihtokuvia murtsikkaan hurahtaneelle äidilleni. Noihin tavoitteisiin nähden voin todeta, että pieni hiihtoretkeni oli varsin onnistunut. Harmittamaan jäi ainoastaan, mustelmaa unohtamatta, Ounasvaaran hiihtokeskuksen vihertävät rinteet. Toivoin hartaasti, että viime viikon pakkaset olisivat olleet suotuisat lumetukselle, mutta vaikka jos näin olikin ollut, oli kaikki lumi ehtinyt jo sulaa viime viikonlopun vesisateiden vuoksi.

Ounasvaara oli vielä toistaiseksi aika surkea näky.

SkiExpoilla tunnetusti tarttuu mukaan kaikenlaista ja Visa vinkuu, vaikka mitään uutta ei tietenkään pitänyt hankkia. Jos siis haluaisin korvata menetetyt messut, myös minun pitäisi ryhtyä ostoksille. Eikun tuumasta toimeen ja parin klikkauksen kuluttua olikin Peakin Sugarhill laskuhousujen uusi onnellinen omistaja. Sallin itselleni kuitenkin lievän harkinnan käytön, sillä kävin peräti sovittamassa housuja ennen ostosta. Tällainen toiminta tuskin olisi SkiExpoilla tullut kuuloonkaan.

On siis ilmeisesti ihmiselle mahdollista selvitä ainakin yksi kausi ilman SkiExpoja erinäisten paniikkiratkaisujen turvin. Kyllä hätä keinot keksii.

Aika kömpiä kesäunilta

Julkaistu: 26.10.2014

Nyt on vihdoin aika karistaa kesän tomut monoista ja herätellä taas tämäkin blogi eloon. Uusi kausi odottaa aivan nurkan takana.

Kirjoittelu tosiaan jäi vähemmälle viime kevään aikana, sillä tuolloin kyseessä oli lähestulkoon loppuelämä – ylioppilaskirjoitukset ja oikeustieteellisen pääsykokeet. Istumalihakset tuli testattua tappiin asti, mutta kyllä kerrankin aherrus kannatti. Valkolakki tuli hyvin paperein ja opiskelupaikkakin aukeni. Tiedossa oli siis muutto opiskelujen perässä pohjoiseen. Nyt Lapin hiihtokeskukset ovatkin sitten useita satoja kilometrejä lähempänä! Se siitä opiskelusta…

Tuleva kausi näyttää siis varsin lupaavalta ja tarkoituksena on pistää viime kautta paremmaksi  sekä  laskupäivien määrässä että laadussa. Suorastaan hävettää katsella viime kauden tilastoa – vain noin 25 laskupäivää. Mitä ihmettä minä olen oikein ajatellut?

No, suunta ei voi tästä olla kuin ylöspäin ja kauden avausta olenkin kaavaillut viimeistään Levin maailmancup-viikonlopulle, ellei aivan pakottava tarve päästä rinteeseen iske jo aiemmin, mikä saattaa tosin olla täysin mahdollista. Siitä on jo aivan liian monta vuotta, kun viimeksi kävin fiilistelemässä maailmancupin kisatunnelmaa. Itse asiassa tarkalleen 8 vuotta. Jestas, kun tulikin taas vanha olo…

Jotain hyötyä vanhenemisesta kuitenkin on. Jo yläasteajoista alkaen olen himoinnut osallistumista hiihdonopettajakoulutusohjelmaan, johon nyt vihdoin ilmoitin itseni. Joulukuussa saan siis lisätä ansioluettelooni oikeustieteen ylioppilaan lisäksi myös hiihdonohjaajan arvonimen ja toivottavasti pääsisinkin tällä kaudella hyödyntämään uutta titteliäni myös käytännössä.

Laske niin paljon pystyt. Siinäpä oikeastaan iskulauseeni tälle kaudelle, enkä sen tarkempaa suunnitelmaa taida luonnostellakkaan. Ainoastaan jo edellä mainitut Levin maailmancup ja  hiihdonohjaajakurssi sekä maaliskuussa järjestettävä Pyhä Free´kend ovat merkattuna päivälleen kalenteriin. Kotimaan kamaralla on kuitenkin mitä luultavimmin tarkoitus pysytellä, sillä kaudelle 2015-2016 on jo kaavailtuna suuri reissu suureen Amerikkaan ja haluaisin vielä joskus syödä muutakin kuin vain makaronia ketsupin kera. Mutta toisaalta, mitäpä sitä ei laskettelun vuoksi tekisi?

Free´kend halki, poikki ja pinoon

Julkaistu: 07.4.2014

Lupaan, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun paasaan Pyhä Free´kendistä. Tällä kaudella. Ensi kaudella paasaan uudestaan, sillä aion ehdottomasti osallistua vapaalaskijoiden viikonloppuun myös vuonna 2015. Sen verran hienon Bulan pipot saimme iskän kanssa sieltä. Ja saimme me Free´kendistä irti paljon muutakin: hauskoja kokemuksia, uusia tuttavuuksia, vapaalaskuoppia, onnistumisen iloa, kauhun hetkiä ja erilaisia laskuelämyksiä.

Yritän kerrankin olla toistamatta itseäni enkä ruodi ainakaan torstaita sen enempää kuin, että se päivä meni rinteessä ”lämmitelessä” seuraavien päivien ohjelmaa varten. Yhteislaskusessarissa otettiin pientä tuntumaa Pyhän offareihin ja tuleviin kisa-areenoihin, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä selkäpiihin muuten lämpimässä ilmapiirissä.

Perjantai alkoi, kuten jo aiemmin tosiaan tarkemmin raportoin, vapaalaskugurun Arto Majavan vetämällä alppiklinikalla, jossa vapaalaskunoviisien ( minä ja iskä, muut tuntuivat olevan hieman kokeneempaa kaartia alalla ) pää pistettiin pyörälle hyvistä vinkeistä ynnä muusta vapaalaskuun liittyvästä informaatiosta ja kierrettiin samalla muutamia lähioffareita.

Klinikan jälkeen ryntäsinkin jo seuraavaan paikkaan, kun alkamassa oli Go Pro Joker Ride. Kisaa varten ratamestari oli luonut sellaisen taideteoksen, että Alvar Aalto jäi kyllä kakkoseksi. Offaria sekä järkyttäviä ski cross-kumpuja yhdistävällä radalla poukkoili laskijaa ja tavaraa aina kaksi kerrallaan. Ensimmäisellä laskulla selvisin itsekin maaliin vasta kevennetyllä taisteluvarustuksella: toisen suksen olin haudannut jonnekin kumpareiden keskelle. Pelkotiloja ei kuitenkaan jäänyt ja toisella ns. lucky loser-kierroksella sainkin onnitella itseäni onnistuneesta suorituksesta, jonka jälkeen oli hyvä seurailla tiukkaakin tiukempia voittotaisteluita sekä ihailla mahtavia hyppyjä. Mutta yhä odottelen sitä laina-Go Prolla kuvattua videota, joten kuvamateriaalista ette pääse ihan vielä ”nauttimaan”.

Panoraamaravintolan keittolounas tuli hotkittu aika vauhdilla, sillä perjantaipäivän ohjelmassa seuraavana luki Salomon Poker Rando. Homman nimi oli siis kierrellä Pyhän lähioffareilla karttaan merkitty reitti, jonka varrelta saisi viisi pelikorttia ja lopullinen voittaja ratkaistaisiin pokeripyödässä. Randon idea on mielestäni mahtava, sillä vaikka eksyisikin ihan totaalisesti yms. on mahdollisuuksia jopa pärjätä. Epäilyt minun ja iskän pärjäämisestä heräsivät kuitenkin jo lähdössä: me lähinnä seisoskelimme hämmentyneinä, kun muut kiinnittelivät suksiinsa skinejä. Kyseiset kapistukset ovat meillä nimittäin vasta hankintalistalla.  Niinpä syvennyimme karttaan ja valitsimme rastien kiertoon toisenlaisen taktiikan. Suunnitelman ollessa selvä saimme lähtökäskyn. Kärkiporukan lähtiessä liikkelle sellaisella askeleella, jonka en edes uskonut olevan suksilla mahdollinen, me otimme vakaan tarkkailuaseman jälkiryhmästä. Tokalle rastille hiihtelimme muun porukan kanssa, mutta kun muut sitten lähtivät kipuamaan skineineen kolmoselle, me otimme eri suunnan ja sujuttelimme suoraan neloselle. Metsiköstä oli kuitenkin vaikea löytää yhtä sinitakkista miestä ja lisäksi matkalle katosi yksi pelikortti sekä lottokuponki. Lämmin alkoi jo tulla, kun lopulta havaitsin rastipisteen, jonne rämmimme tyytyväisinä. Toisesta suunnasta laski jo se oikea kärkiporukka, joka kauhisteli, että miten me oikein jo muka ehdimme käymään kolmosella. Heidän huojennuksena oli silmiinnähtävää, kun totesin, ettemme ole vielä ehtineetkään. Sinne suuntasimmekin seuraavaksi, tosin hissin kautta. Hiki virtasi ja juomapullo tuli molemmilla tarpeen, kunnes savutimme hissin ja pääsimme kolmoselle. Lopuksi vielä takaisin alas Calsberg-talolle, jossa iskimme uupuneina, mutta tyytyväisinä, kortimme pöytään. Emmekä olleet edes viimeisiä, vaikka käytimme reitin kiertämiseen ainakin noin tunnin. Lottokupungin lisäksi ajantajukin taisi kadota Pyhän maastoissa. Mutta kappas kummaa, itselleni oli sattunut huikeat kaksi paria, joilla etenin aina finaalipöytään asti. Voittoon ne eivät kuitenkaan harmikseni riittäneet, mutta finaalipöydän jälkeen kisaporukka hajaantui hyvillä mielin after skiihin, saunaan ja tietysti joogaan.

Kisan jälkeistä tunnelmaa Calle-talosta.

Lähes joka ilta ja aamu oli osana Free´kendiä mahdollisuus osallistua joogaan, joten päätimme perjantai-iltana lähteä äidin kanssa notkistamaan lihaksiamme. Ihana päästä vain rentoutumaan ja löysäilemään… Mitä vielä. Aurinkoliikkeitä tehtiin niin, että hiki lähes virtasi ja sitten taivuttelimme itseämme jos jonkinlaiseen venytysasentoon. Liikkeet haastoivat jopa vuosikymmeniä voimistelleen äitini. Puolestatoista tunnista vasta viimeiset kymmenen minuuttia saimme makailla hiljaa matoilla kuunnellen rauhoittavaa musiikkia ( torkahtaminenkin kävi lähellä ), mutta nyt ymmärrän, miksi ihmiset pitävät joogasta. Taivaltaessamme takasin majoitukselle oli olomme todella kevyt eikä aikaisemmasta äheltämisen aiheuttamasta tuskan hiestä ollut tietoakaan.

Lauantai-aamupäivän kulutin laskiessa hyväkuntoisissa rinteissä mukavan tiukkaa käännöstä puikilla, joskin kävin testaamassa myös Speed Ridingia Vaihtoehtohyput Oy:n testipisteellä. Aika huppukokemus sekin ja olisi varmasti ollut vieläkin huikeampi, jos olisin uskaltanut ponnistaa itseni irti rinteestä ja liidellä ilmojen teille. En voinut kuitenkaan omia liidintä ( se sen virallinen nimi kuulemma on ) itselleni koko päiväksi, mutta alla pieni videonäyte kokeilustani. Kuten ehkä kuvan laadusta voi huomata, en ole sitä itse kuvannut vaan asialla oli yksi Vaihtoehtohypyt Oy:n ihmisistä.

Speed Riding-kokeilu

Speed Riding-kokeilun jälkeen siirryin testailemaan iskän kanssa suksia. Iskähän oli armottomana välinehifistekijänä testannut jo perjantaina useamman parin ja löytänyt jopa muutaman mieleisenkin. Vähän pelotti, että olisiko meillä tämänkin reissun jälkeen taas yksi uusi suksipari… Testailun kuitenkin keskeytti lounastauko, jonka jälkeen alkoi kenties se Free´kendin päätapahtuma, Haglöfs Freeride.

Jännityksen sekasin tuntein lähdimme koko kisaporukka yhdessä kohti Aittakurua. Itse kurussa  tutkailimme laskulinjoja yhdessä muiden kanssa ja itse yritin päättää, mistä ihmeestä pääsisin jotenkin tyylikkästi ja hengissä alas. Kokeneempien vinkit tulivat tarpeeseen, sillä pienessä paniikissa kuru näytti paljon pahemmalta kuin mitä se sitten oikeasti olikaan. Lähtöpaikalla en todellakaan ollut ainoa hermostunut – jännitys heijastui kaikkien kasvoista. Omien laskujen lähestyessä laskijoiden ilmeet vakavoituivat ja huumori huonontui. Jokaista lähtijää kannustettiin vuorollaan, mutta erityishuomion saivat luonnolliseti kaksi lehmäasuihin sonnustautunutta naislaskijaa. Ensi vuonna tätyy itsekin verhoutua johonkin räväyttävään naamiaskostyymiin, jospa se vaikka peittäisi taitamattomuuttani…

 

”Rataan tutustuminen”

Lähtöpaikalla odoteltiin jännittyneinä omaa vuoroa.

Kuten kisasuorituksista yleensä, muistikuvani itse laskustani ovat hämärät. Muistan seisoneeni lähdössä jalat täristen ja seuraavassa tarkassa muistikuvassa kömminkin jo kurusta. Muistan auringon pilkahdelleen pilvien lomasta, muistan törmänneeni melkein yksinäiseen vaivaiskoivuun ja muistan, etten kaatunut. Muistan jännityksen purkautuneen kurun pohjalla pieneen jes-hymähdykseen ja muistan kuulleeni taputuksia sekä taivaalla ampiasen lailla pörrännneen Go Pron kuvaushelikopterin. Muistan nostaneeni sukset tyytyväisenä olalleni ja siirtyneeni kurun reunamille katselemaan muiden laskuja.

Tulin, tai ainakin luulen tulleeni, alas jostain tuolta oikealla hämärästi näkyvän keltaisen lipun kohdalta.

Itse olin naisista viimeisten lähtijöiden joukossa, joten omien kilpakumppaneideni laskut menivät vähän sivu suun, mutta kyllä miesten ja varsinkin junioreiden laskut olivat todellakin katselemisen arvoisia. Oli volttia, droppia ja jos jonkinlaista yritystä vakuuttaa tuomaristo ( joku jopa keksi laskea lumivyöryreppu laukaistuna ). Juniorit olivat noin 10-vuotiaita, mutta silti he tekivät aivan huikeita suorituksia ja laskivat varmasti paremmin kuin osa aikuisista tai ainakin paremmin kuin minä. Nuorin Aittakurun selättänyt taisi olla 8-vuotias ja toisesssa ääripäässä olikin sitten oma iskäni, 54- vuotta, porukan nestorina. Vakaasti ja varmasti iän tuomalla kokemuksella iskä tuli alas kurun pääväylää ja pohjan häämöttäessä ehdin jo huokaista helpotuksesta – selvisihän se. Mutta sitten tuli monttu. Sukset jäivät siihen ja mies jatkoi matkaa.  Nyt on rintalasta ollut hieman kipeänä jo toista viikkoa, mutta edelleen iskä sanoo Haglöfs Freeriden olleen viikonlopun ehdottomasti paras tapahtuma ja haaste.

Iskä valitsi reitikseen Aittakurun pääväylän.

Tämä mielipide saattaa johtua siitä, mitä tapahtui lauantai-illan päättäneessä palkintojenjaossa hotelli Pyhätunturissa. Itse oletin meidän jäävän huikean tasokkaan mitali- ja palkintosateen ulkopuolelle, sillä hyvä yritys-kategoriaa ei tosiaan ollut, mutta iskäpä meni pokkamaan rohkeusmitalin Freeriden vanhimpana osanottajana. Siitä saimmekin äidin kanssa sitten kuulla koko yhteisenalppi-illallisen ja saamme varmasti muistutuksia myös läpi koko tulevan vuoden. En enää tiedä, annammeko iskän ensi vuonna osallistua Freerideen… No, joka tapauksessa, raclette sekä lihafondue maistui muun Free´kend -porukan seurassa, vaikka tapahtuma lähestyi vääjämättömästi loppuaan.

Iskän uudet rakkaat: pipo ja mitali.

Vaikka lauantai-ilta venähti hieman pitkäksi, oli sunnuntaina edessä vielä yksi tehokas laskupäivä ennen kotiinpaluuta. Moni muukin Free´kend-osallistuja oli vielä löytänyt tiensä nauttimaan laskemisesta ja aurinkoisesta kelistä, vaikka itse tapahtuma olikin jo aikalailla ohitse. Paras puhti laskuista oli kuitenkin ehkä jo mennyt ja makkaraperunoilla tuli istuttua Pyhä Wurstissa tavallistakin kauemmin. Kotiinpaluupäivän tunnelmia voi todellakin siis kuvailla sanoin ”väsynyt, mutta onnellinen”. Olihan takana yksi erillaisimmista, opettavaisimmista ja hauskimmista laskureissuista.

Ps. Joku voi ihmetellä, mitä äitini teki minun ja iskän pyöriessä Free´kendin tapahtumissa sekä rinteessä. No, hän hiihti reilusti yli sata kilsaa.

Pps. Tiedän, tiedän…Tuli hieman pitkä juttu. Toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti.

Free´kend – vapaalaskussa tapahtuu

Julkaistu: 29.3.2014

Täällä sitä nyt ollaan – jo kauan hehkuttamassani Free´kendissä Pyhällä. Kaksi päivää jo takana ja vielä kaksi edessä täyttä vapaalaskun juhlaa, joten tässä puolivälissä on aika nopeasti katsella vähän mitä on tullutkaan tehtyä ja mitä onkaan vielä edessä. Kaiken kaikkiaan fiilis paikan päällä on erinomainen, kaikki runsaslukuiset osanottajat rennoin mielin ja laskemisen iloa ilmassa.

 

Torstain ensimmäinen tehtävä oli tietenkin noutaa hissiliput ja suorittaa tapahtumaan ilmoittautuminen, jotka kuuluivat Pyhän kanssa tehtyyn pieneen yhteistyösopimukseen. Sittten ei muuta kun sivakat alle iskän kanssa ja rinteeseen ennen kuin ensimmäinen virallinen yhteinen osuus eli parin tunnin yhteislaskusessari alkaisi. Keli ja luisto aamulla oli suorastaan pelottavan hyvä, joskin tuuli yltyi varsin navakaksi tunturin laella. Mutta niin kauan, kun alas pääsee ilman lisäpainoja, me kyllä lasketaan. Äiti taisi jo ollut karannut hiihtoladulle ja lopulta myös iskä lähti samoille teille, joten sain yksinä edustaa perhettämme yhteislaskusessarissa. Session aikana värikkäästi pukeutunut noin 15 laskijan joukkomme kävi tarkistelemassa seuraavien päivien kisa-areenoita GoPro Joker Ridea ja Aittakurun Haglöfs Freeridea varten. Pakko myöntää, että hieman, tai oikeastaan aika paljonkin, hirvitti katsoa Joker Ridea varten värkättyjä kumpuja ja hyppyreitä sekä itse Aittakurua. Onneksi muut lohduttivat toverillisesti kaltaistani vapaalaskunoviisia: kumpuihin saa tutustua etukäteen ja Aittakuru on itse asiassa loivempi kuin Pyhän Huttu-ukkon rinne. Tosin tietääkseni Huttu-ukko kuuluu Suomen jyrkimpiin rinteisiin, joten eihän tässä siis mitään paniikkia. Torstai-iltana oli vielä Carlsberg-talossa Free´kend etkot, jotka tosiaan jäivät etkoiksi meidän perheen osalta. Yksi täysi autossa istumisyö ja heti perään yksi täysi rinnepäivä olivat imeneet mehut totaalisesti, joten oli parempi siirtyä nukkumaan Calrsber-talosta muualle. Kuuleman mukaan alkuyön meno oli kuitenkin jatkunut mukavasti mm. jäähakuistaroikkumiskisan ja laskuvideofiilistelyiden parissa.

 

Perjantaina olikin sitten päivä uus ja täysi päivä olikin. Aamupäivästä ohjelmassa oli Arto Majavan vetämä vapaalaskuklinikka, joka oli erinomaisen opettavainen kokemus minun ja iskän kaltaisille vapaalaskukeltanokille. Klinikan aikana laskimme aluksi hieman rinnettä hyvin tyylikkäästi, sitten hieman rinteen vierustoja kohtuullisen tyylikkäästi ja lopuksi vielä haastavampia offareita kauempana rinteistä ei enää niin tyylikkästi. Olosuhteet ja lumen pinta, jota muuten myös opimme hieman lukemaan klinikalla, eivät ehkä mairitellet, mutta kahden tunnin rennolla meiningillä vedetty vapaalaskuoppitunti oli kyllä tosi opettavainen kokemus, kun katselimme muiden kokeneempien laskuja ja saimme hyviä vinkkejä omien laskujemme kehittämiseen. Ei tätäkään opi kuin tekemällä.

Heti klinikan jälkeen perjantai jatkui minun osaltani GoPro Joker Ride-kisalla, joka käytiin pareittan offarilaskua ja ski crossia yhdistelevällä radalla. Se olikin sitten sellainen kisa, että oksat pois. Lopun ski cross-kummut olivat vähintäänkiin haastavat ja minäpä sainkin lopulta keräillä niissä kamojani pannutettuani oikein kunnolla. Hävisin siis yllättäen oman parini, mutta onneksi pääsin myös laskemaan toiseen kertaan ns. lucky loser-kierrokselle ja selättämään kumpareet. Hävisin tosin senkin kierroksen, vaikka itse olin lähinnä ylpeä hengissä selviytymisestäni. Mielenkiinnolla odotan kisalaskuista saatua kuvamateriaalia, jota kuvailin GoPron edustajan lainakameralla. Laitan sen myös tänne näkyviin, jos kehtaan.

Joker Riden jälkeen viiletinkin jo sitten seuravaan paikkaan, sillä alkamassa oli  Salomon Poker Rando, jossa kierreltiin Pyhän lähioffareita keräillen pelikortteja ja lopuksi voittaja ratkaistiin pokeripöydässä. Jo lähdössä huomasimme iskän kanssa olevamme hieman altavastaaja-asemassa – muut virittelivät suksiinsa skinejä ja me lähinnä esitimme tekevämme niin. Niinpä matkallemma mahtui kaikenlaista pientä kommellusta, mutta niistäkin tuonnempana. Pidetään jännitystä ilmassa.

Huomenna on ns. vapaa aamu eli en ole ilmoittautunut mihinkään erityiseen aktiviteettiin, mutta suunnitteilla olisi käydä testaamassa SpeedRidingia, joka on leijan/varjon/miksi sitä nyt kutsutaan kanssa laskemista. Iltapäivän ohjelmistoon taas kuulukin sitten The Kisa eli Haglöfs Freeride. Päivän päättää ansaitusti palkintojen jako ( minulle tulossa korkeintaan joku hyvä yritys-palkinto ) sekä alppi-illallinen koko porukalla. Ai niin, ja tietysti vielä viimeiset iltabileet hotelli Pyhätunturissa. Ja sunnuntain yhteislaskusessarit. Kiirettä ja ohjelmaa riittää lomallakin, mutta mikäs siinä, kun ohjelma on mieluista ja seura hyvää.