Viimeinen pohjallinen uunista ulos

Julkaistu: 31.12.2014

Kun ennen joulua uunissa muhivat kinkut ja kumppanit, niin välipäivinä oli hieman vähärasvaisemman tuotteen vuoro. Uuniin nimittäin sujahtivat FootBalancen Ski Sport QuickFit – pohjalliset, jotka lämmityksen jälkeen ovat muotoiltavissa yksilöllisesti omien jalkojen mukaan.

Blogiyhteistyön kautta testattavakseni saapuneet pohjalliset kolahtivat postiluukkuuni jo ennen joulua, mutta tuona saapumispäivänä olin jo lähdössä kohti Vuokattia, enkä silloin uskonut ehtiväni muotoilemaan pohjallisia. Tosin nyt tiedän, että aika olisi kyllä tuolloinkin muotoiluun riittänyt. Lämmitykseen meni noin kolme minuuttia, minkä jälkeen sujautin pohjalliset monoihin ja tepastelin monoilla viisi minuuuttia. En ainakaan tällä hetkellä tunne nopeampaa ja helpompaa tapaa saada täysin omien jalkojen mukaan räätälöidyt pohjalliset. Kertokoon se, joka tuntee.

Kuten jo maalaisjärkikin sanoo, yksilöllisesti muotoiltujen pohjallisten ideana on parantaa istuvuutta ja mukavuutta, antaa tukea sekä asettaa jalka oikeaan asentoonsa. Mutta onnistuinko minä auttavilla kotikokin taidoillani luomaan tuota ideaa toteuttavat pohjalliset? Vastauksen saamiseksi lähdin käymään Ounasvaaralla.

Jo monoilla kävellessäni huomasin, kuinka Ski Sport QuickFit – pohjalliset toivat aivan uudenlaista tukea ja mukavuutta erityisesti jalkojen holvikaarten alueelle ja sama tunne vain vahvistui laskiessani Ounasvaaran hyväkuntoisia rinteitä. Talven edetessä Ounasvaarakin on saanut luontoäidin sekä myös tykkien avustamana hyvin lunta rinteisiinsä. Laskettavana on tällä hetkellä neljä rinnettä kahdeksasta. Myös joulua sekä uutta vuotta juhlistavat turistit ovat löytäneet paikalle ja hiihtokeskuksessa kuuleekin melkein enemmän muita kieliä kuin suomea.

Kun pohjallisten ensitestaus oli ohi, odottelin jännityksellä, ilmaantuuko kroppaani illan tai seuraavan päivän aikana lieviä lihaskipuja, joista pohjallisten pakkauksessa varoitellaan. No, ei ilmaantunut ei. FootBalancen Ski Sport QuickFit – pohjalliset saavat siis kunnian jatkaa monoissani ja niiden tyytyväinen omistaja taas voi rauhassa jatkaa laskujaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Uusi arvonimi yhdeksässä päivässä

Julkaistu: 26.12.2014

Kouluja ei välttämättä aina täydy käydä vuosia saadakseen uuden tittelin. Yhdeksän päivääkin voi riittää. Siinä ajassa ehtii hyvinkin valmistua Vuokatissa alppihiihdon ohjaajaksi.

Tosin nuo yhdeksän päivää olivat tiukkaakin tiukempaa toimintaa. Tavallinen päiväohjelma koostui luennosta ja lähes seitsemästä tunnista rinteessä, joten aikaa turhalle ajattelulle ei päivässä juuri jäänyt. Lisäjännitystä toivat erilaiset opetuskokeilut sekä maastohiihtosuksilla pulikointi rinteessä, joka pisti tiukoille sekä nauru- että takapuolen lihakset. Lopuksi opitut taidot testattiin viimeisten kurssipäivien aikana kirjallisella kokeella ja laskutesteillä. Kun kirjallinen testi tuntui menevän koulussa ja yliopistossa opitulla rutiinilla, niin taas laskutesteihin lähdettäessä perhosia oli vatsassani enemmän vaatimattomalla kisaurallani kertaakaan. Huonot vitsit lentelivät lähtöpaikalla suuntaan jos toiseen hermostuksen lievittämiseksi. Mutta selvittiinhän siitäkin hengissä.

Tämän enempää en taida ohjaajakurssista paljastaa, sillä jokaisen pitää kokea se itse ja kliseisesti ”kurssilaiset tekevät kurssin”. Sen voin kuitenkin sanoa, että kyllä kannatti. Kurssiohjelman, syömisen ( vatsalaukku tuli sopivasi venytettyä valmiiksi joulua varten ) ja nukkumisen ohella ehdn tutustua myös mahtaviin lasketteluhenkisiin ihmisiin ympärin Suomen. Laskijana kehityin varmasti enemmän kuin vuosikausiin. Yhdeksän päivää Vuokatissa saattoivat paikata omia taitojani miltein enemmän kuin viisi vuotta seurassa, kun jopa aurakin meni hieman uusiksi. Hyvän opettajan olisi nimittäin suotavaa opettamisen ja selittämisen lisäksi osata myös itse opetettava toiminta.

Kussin päänäyttämöstä, Vuokatista, ei ole juuri pahaa sanottavaa, sillä kaikki, mitä ihminen voi yhdeksän päivän kurssilla tarvita, oli lähettyvillä. Tosin rinteistä avoinna olivat tuolloin vain kaksi loivaa Länsirinnettä, vaikka lunta tuprutti taivaan täydeltä lähes päivittäin. En varmasti eläessäni ole putsannut autoa lumesta niin montaa kertaa yhden päivän aikana kuin Vuokatissa. Normaalitilanteessa Länsirinteisiin olisi luultavasti kyllästynyt noin tunnissa, mutta niissä oli mainio harjoitella esimerkiksi alkuauraa, takaperin laskua sekä opettamista yleensä. Muita laskijoita laskijoita ei suuremmin täytynyt väistellä, sillä rinteet olivat täynnä meitä alppihiihdon ohjaajakurssilaisia, lumilautapuolen kollegoitamme sekä alppihiihdon opettajakurssilaisia. Nyt joulun aikaan ja välipäivinä tilanne saattaa olla hieman toinen.

Varokaa siis arvon laskukansa, sillä uusi hiihdonohjaajien sukupolvi on vapaalla jalalla ja töissä hiihtokeskuksissa ympäri Suomea. Minä mukaan lukien.

PS. Kuvia on valitettavan vähän, koska en yksinkertaisesti ehtinyt/muistanut ottaa niitä.

Vaara vaanii lähellä

Julkaistu: 08.12.2014

Hiihdonohjaajakurssi Vuokatissa odottelee jo nurkan takana eikä ennen yhdeksän päivän koulutusta ollut tarkoitus ehtiä vielä käydä laskemassa. Kappas vaan, toisin kävi kun Ounasvaara avasi kautensa itsenäisyyspäivänä.

Linnan juhlien töllöttelystä toivuttuani päätin siis suunnata seuraavana aamuna mäkeen. Rinteitä oli saatu tykkilumen avustuksella auki yksi, sillä myös Lappia ovat tänä syksynä koetelleet varsin vaihtelevat kelit: yhtenä aamuna pakkasta on ollut lähemmäs parikymmentä ja seuraavana aamuna mittari on pompannut +5 asteeseen. Myös lunta on tullut harmittavan vähän.

Kyllä tässä siis alkaa ilmastonmuutos huolettamaan pikkuhiljaa vähän jokaiselta kantilta. Sen aiheuttama vaara on totista totta. Saaret ja rannikot hukkuvat merenpinnan noustessa, asuinkelpoiset alueet pienevät kuivuuden levitessä, eläinlajit kuolevat sukupuuttoon eikä kohta pääse enää laskemaankaan kuin vuorilla ja jäätiköillä. Kunnollisen talven asteittainen häviäminen ja sitä kautta laskemisen mahdollisuuden supistuminen ovat kenties murheista pienin, mutta silti se riipaisee suuresti laskijan sydäntä. En todellakaan haluaisi mummona kiikkustuolissa joutua kertomaan lapsenlapsille ihmeellisiä satujuttuja, kuinka mummo silloin aikonaan laski sellaisilla pitkillä laudantapaisilla sellaisen kivan valkoisen aineen päällä. Haluasin, että he pääsevät kokemaan sen ihan itse.

Mutta tämän pikku sivujuonteen jälkeen siihen Ounasvaaraan, joka kaupunkikeskukseksi on varsin suuri ja tasokas. Ainokainen rinne oli saatu hyvään kuntoon ja porukkaakin ilmestyi päivän mittaa koko ajan enemmän. Mitään ahdinkoa tai ahtautta ei rinteessä kuitenkaan tarvinnut pelätä. Luntakin tuprutti ajoittain taivaan täydeltä, joten eiköhän ne loput seitsemän rinnettäkin vielä auki saada. Itseäni ainakin kiinnostaa kovasti paikallisen FIS-rinteen testaus. Mutta toistaiseksi vielä odotellaan…

Pyhäpäivä

Julkaistu: 01.12.2014

Pyhitä lepopäivä. Siinäpä vasta mainio ohje, jota lähdimme iskäni kanssa toteuttamaan Pyhälle – minnekäs muualle.

Expressillä kohti korkeuksia.

Pyhän nimestä on aina hauska vääntää sanaleikkejä, mutta muidenkin perusteiden nojalla se on yksi suosikkihiihtokeskuksistani: Suomen mittakaavaan pitkät ja profiililtaan hyvät rinteet, riittävästi maastoa temmellettäväksi myös rinteiden ulkopuolella, rauhallinen tunnelma ja huikeat tunturimaisemat.

Näin alkukaudesta rinteitä ei tosin ollut auki vielä kuin kaksi ja puoli rinnettä yhteensä neljästätoista. Puolikaaksi lasken siniseen rinteeseen rakennetun skicross-radan. Lisäksi alkukaudesta treeniryhmät pesiytyvät sankoin joukoin pohjoisen keskuksiin, joista lunta löytyy, joten lopputulemana avoinna oli oikeastaan vain yksi rinne.

Rinteiden ulkopuolella sen sijaan lumitilanne oli vielä sen verran heikko, ettei sinne kannattanut lähteä pilaamaan suksiaan.

Huikeat tunturimaisematkin jäivät tällä kertaa ihailematta. Lähes koko minilomamme ajan tunturia peitti sankka sumu/pilvi ja laskettelulaseista oli rinteessä enemmän haittaa kuin hyötyä. Mikään ei mielestäni ole niin ahdistavaa kuin laskea näkemättä eteensä – ei edes tenttitulosten odottaminen. Ja sitten kun viimein viimeisenä iltana taivas selkeni, oli jo niin pimeää, ettei pilven repeämisestä ollut suurtakaan iloa. Ihana tämä Lapin kaamos.

Rauhallinen tunnelma oli sen sijaan taattu: koko hiihtokeskuksessa olivat varmaan vain me ja noin kymmenkunta treeniryhmää.

Vaikka rinne on tyhjä, pitää näköjään aina tunkea reunaan.

No, pääasiahan oli taas päästä suksille ja iskälle reissu oli vielä kaiken lisäksi kauden avaus. Parin lepopäivän pyhitys onnistui aivan mainiosti yhdessäkin rinteessä, varsinkin kun se oli vielä laitettu hyvään iskuun. Toisena päivänä pääsimme suhaamaan puoleksitoista tunniksi FIS-rinnettäkin, kun treeniryhmät keppeineen vetäytyivät ilmeisesti lounastauolle. Muina aikoina FIS-rinne oli sanan varsinaisessa merkityksessä keppiviidakko, kun venäläiset, korealaiset ja suomalaiset treeniryhmät yrittävät mahtua toistensa sekaan.

Tämä kausi on Pyhälle sikäli merkityksellinen, että se viettää 50-vuotisjuhliaan. Tämä sai meidätkin pohtimaan yhteistä historiaamme Pyhän kanssa poronkäsityksen äärellä. Iskä puheli jotain kultaisesta 70-luvusta, kun minä tyydyin timanttiseen 90-lukuun. Ikää on siis kertynyt, mutta toivottavasti keski-iän kriisin ohittanut hiihtokeskus jaksaa vielä toisetkin 50 vuotta. Täällä olisi ainakin yksi innokas kävijä.