On se varma

Julkaistu: 23.11.2015

En tiedä teistä, arvon kanssalaskijat, mutta ottaen huomioon maailman menon viime aikoina minusta on alkanut tuntua, ettei mistään voi olla enää varma. Tai no, tarkemmin ajateltuna kyllä voi. Rukalla on lunta, rinteet kunnossa ja meininki kohdallaan, vaikka ydintuho tulisi.

Starttasin kauden käyntiin itse oikeutetusti Rukalla, sillä olenhan käynyt siellä lähes joka vuosi aina ensi parkaisustani lähtien. Vaikka paikka on siis tuttuakin tutumpi, en vieläkään jaksa lakata ihmettelemästä Ruka-kylässä viime vuosina tapahtuneita muutoksia. Siitä yhdestä isosta, parin ravintolan, hotellin ja kauppojen ympäröimästä parkkipaikasta ei ole enää tietoakaan, vaan paikalla on tönö ja kauppa jos toinenkin. Tämä maininta siis vain positiivisessa mielessä.

Mutta eihän Rukalle nyt mennä viikonlopuksi kauppoja tai uusia ravintoloita katsastamaan. Sinne mennään laskemaan niin paljon kuin sielu sietää, piru vie. Ensimmäisten tuskallisten huojuvien ja horjuvien käännösten jälkeen suksi alkoikin luistaa yhä sujuvammin ja jotenkin sitä tunsi taas olevansa enemmän elävämpi kuin vähään aikaan.

Kun vauhti oli saatu päälle ei kestänyt montakaan hetkeä, kun kaikki viisi avoinna ollutta rinnettä olikin jo tahkottu lävitse. Paitsi, että ennemmikin voisi puhua rinteiden puolikkaista, sillä lähes järjestäen rinteisiin oli parkkeerannut ratoineen treenareita milloin mistäkin päin maailmaa. Kun tähän soppaan vielä sotki meidät peruslaskijat ja hiihdonopettajaharjoittelijat, pullonkauloja syntyi rinteisiin väkisinkin ja välillä liinat täytyi lyödä kiinni. Todella maukkaita kokonaisia laskuja sain kuitenkin aikaiseksi erityisesti aamutuimaan ja iltamyöhään. Mielelläni olisin puikannut välillä myös rinteiden ulkopuolelle, mutta a) suksivalintani reisulle oli osunut vastahuollettuhin Fischerin puikkiin ja b) luonnonlunta oli kuitenkin vain 35 cm, joten kyllä siinä olisi saanut pohjat pahemman kerran mutkalle.

Sen sijaan lisäarvoa reissulle toi nopeahko telemark-kokeilu, jonka aikana sain ilokseni huomata, että viime vuonna hankitut taidot, ne vähäisetkin, olivat tallella. Enää ei tarvitse myöskään kokea ahdistusta nolon kaatumisen takia, sillä telluilla sukelsin oikein huolella juuri parahiksi Pisteen edessä hissille laskiessani. Lisäksi pääsin testaamaan uutta ja ensimmäistä kypäräkameraani ( Garmin Virb ), jonka hankin opiskelijabudjetilla mistäs muualta kuin Hulluilta Päiviltä. Enää ei tarvitse teippailla ilmastointiteipillä pientä pokkarikameraa kiinni takkiin saadakseen liikkuvaa kuvaa. Tervetuloa nykyaikaan, Sanni.

Kuten huomaatte, viikonloppuvisiittini Rukalle oli siis varsin onnistunut ja täten voin julistaa laskukauden 2015-2016 virallisesti avatuksi. Tästä kaudesta tulee mahtava. Se on varma.

Kaikkien aikojen kausi

Julkaistu: 17.10.2015

Talvi tekee hiljalleen tuloaan, joten on aika jälleen palata täältä kuun pimeältä puolelta ja rikkoa kauan kestänyt radiohiljaisuus. Luvassa on siis perinteisesti tulevan blogikauden avaus tulevan laskukauden fiilistelyllä.

Kausi 15-16 ei olekaan mikä tahansa päätöntä suhmurointia kotimaan keskuksissa sisältävä kausi, vaan kauan odotettu ja suunniteltu ”the” kausi. Mutta miksi? Se selviää aivan pian, mutta kauden avausta varten matkustan näillä näkymin ensin Rukalle karistamaan pölypallerot monoista. Pidennetty viikonloppu osuu loistavasti pahimpaan marraskuun masennusaikaan ja tuo taas iloa ja valoa elämään.

Iloa ja valoa pimeyteen tuo myöskin joulu. Sen suhteen suunnitelmat ovat kuitenkin vielä epäselvääkin epäselvemmät, siellä kaikki huomio on keskitetty tammikuun lopulla alkavaan SUUREEN reissuun SUUREEN Amerikkaan. Kyllä vain, matkustan iskäni kanssa kolmeksi viikoksi laskettelemaan Kalliovuorille sekä Kanadan että USA:n maaperälle. Ensimmäiset kaksi viikkoa vierähtävät viiden vuoden takaisissa olympiamaisemissa Whistler-Blackombissa, joka sijaitsee Kanadan länsiosissa noin 100 kilometriä Vancouverista pohjoiseen. Kaksi huippua yhdistävän gondolin ansiosta keskus on ainakin mainosten mukaan Kanadan suurin ( 200 merkattua rinnettä ja 37 hissiä ). Rinnettä siis riittää tahkottavaksi, mutta tarkoituksena on myös livahtaa niiden ulkopuolelle niin omin avuin kuin helikopterinkin kyydissä. Tiedossa on siis vuoristoleiriä ja heliskiitä vuoristo-oppaan valvovan silmän alla. Laskemattoman alustan ei pitäisi loppua kesken.

Kun tämä mahtavuus on ohitse, matka jatkuu vielä viikoksi rajan toiselle puolelle Seattleen. Siellä ohjelmasta löytyy ainakin sukulointia, shoppailua ja lepoa, mutta myös pieni reissu johonkin läheiseen hiiihtokeskukseen, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. Toisaalta pitäähän matkassa vähän yllätyksiäkin olla.

Reissun hintalappu sen sijaan tuskin on yllätys kenellekään. Se nimittäin ei pysy ihan perinteisessä opiskelijabudjetissa, mutta tätä varten onkin paiskittu töitä opintojen ohella, syöty makaronia ja hankittu kypäräkamera Hulluilta päiviltä. Kyse on priorisoinnista ja siitä, miten kukakin haluaa rahansa käyttää.

Sen verran suuria innon väristyksiä kolme viikon Amerikan reissu herättää, että sen jälkeistä elämää en ole laskukauden osalta oikeastaan vielä edes suunnitellut. Kenties jotain pientä kivaa voisi kehittää myös Suomen kevätlumille, mutta mitään suurta turneeta ei varmaankaan ole tiedossa. Sekä takki että lompakko ovat varmastikin kohtuullisen tyhjiä Amerikan mantereelta kotiuduttuani. Sen sijaan uskon ja toivon, että muutoin olisin täynnä mahtavia laskukokemuksia, joita sitten myös jakaa eteenpäin. Mutta liika suitsutuskaan ei ole hyväksi. Suomalainen mentaliteetti kunniaan: aina on mahdollista, että juuri tammi-helmikuun vaihteessa Kalliovuorille osuu vuosisadan lumimyrsky enkä pääse päiväksikään laskemaan. Pessimisti ei pety. Mutta siitä huolimatta tästä tulee varmasti kaikkien aikojen kausi.

Huimaako?

Julkaistu: 23.8.2015

Viime vuosina ympäri Suomea on noussut seikkailupuistoja kuin sieniä sateella ja vihdoin myös minun lähimetsikkööni ilmestyi yksi tatti, kun heinäkuussa Ounasvaaralle avattiin seikkalupuisto Huima. Ikinä en ole huimauksesta kärsinyt, joten pitihän se lähteä testaamaan uutuusaktiviteettia.

”Seikkailu” on käsitteenä aikalailla kaiken selvitymisen, tulenteon ja muun luonnossa hyörimisen kattava, joten asiaan vihkiytymättömälle nimike seikkailupuisto ei anna kovin tarkkaa informaatiota puiston aktiviteeteista. Sen sijaan esimerkiksi kiipeilypuisto olisi jo paljon kuvaavampi nimitys, sillä puistossa on ideana suorittaa erilaisia tehtäviä sisältäviä ratoja, jotka on rakennettu puiden välille. Seikkailija joutuu siis tasapainoilemaan, roikettelemaan ruumistaan, liukumaan ja kiipeämään edetäkseen köysistä ja puusta rakennetulla radalla. Käsiin rakkotakuu.

Kun kapuillaan puissa usean metrin korkeudessa, turvallisuus on tärkeää, joten ihan uivelona radalle ei pääse hyppimään. Huimassa pääsymaksuun sisältyykin varusteiden ja puiston käytön lisäksi noin puolen tunnin mittainen ohjeistus/opastus, jonka aikana perheen pienimmillä saattaa olla vaikeaa pysytellä housuissaan. Mutta harjoitusradan hyväksytysti suoritettuaan sokka on irti ja kukin saa seikkailla mielensä mukaan ilman tarkasti vahtaavaa ohjaajaa.

Harjoitusradan jälkeekin kuitenkin ohjaajat ohjaaavat suorittamaan ratoja järjestyksessä niiden vaativuusluokittelun mukaan helpoimmasta vaikeampaan, mutta tunnustan kyllä hieman itse luistaneeni tästä ohjeistuksesta. Ensinnäkin helpoimmille radoille kerääntyi kauniina kesäiltana jonoa kuin nakkikioskille keskiyöllä ja toiseksi mieleni halasi jo korkeuksiin puiden latvojen lähettyville. Huimassa korkein rata kulkee noin seitsemän metrin etäisyydellä maanpinnasta, mutta onneksi ”smarttien” avulla putoaminen on tehty lähes mahdottomaksi.

Jotta korkeuksiin kuitenkin ensin pääsee, on kiivettävä ylös se seitsemän metriä. Kaikilla radoilla ylös kipuaminen erilaisia rakennelmia avuksi käyttäen olikin koko radan fyysisesti rankin osuus ja hauislihakset lähes kasvoivat silmissä. Sen sijaan muuten koetuksella olivat lähinnä tasapaino ja liikkuvuus. Toki välillä piti pysähtyä myös pohtimaan, että mitenköhän päin tästä kuuluu sujahtaa tai pitääkö tässä härvelissä istua tai seistä. Varsin kokonaisvaltasta harjoittelua siis.

Mutta huimaamaan puisto ei minua saanut. Kaippa laskettelu on saanut minut niin tottumaan vauhtiin ja kaikenlaisiin yllättäviin ryökkyihin yms., että minun viihdyttämisekseni tarvitaan seikkailupuisto isolla S:llä ja astetta hurjemmilla jutuilla. Parasta antia olivatkin vasta vaativamman radan ylöskapuamishökötys ja pitkät puiden väliset vaijeriliut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hauskaa olisi ollut ja radat veivät 100%:n keskittymisen aivan kuin aikuisten värityskirja. Mindfulnessia parhaimmillaan.

42,2 kilometriä täyttä juoksua

Julkaistu: 29.6.2015

Takareidet ja selkä olivat niin jumissa, että kengän nauhojen solmiminen oli työn ja tuskan takana. Pohkeita jomotti niin, että yöllä kyljen kääntäminen sattui. Sen siitä sai, kun lähti juoksun kuningasmatkalle eli marathonille ensimmäistä kertaa elämässään.

Mennyt viikonloppu siis tosiaan huipensi kevättalven aikana aloitetun treenin, kun osallistuin Arctic Marathon Clubin järjestämälle Rovaniemi Marathonille. Juoksemista olen harrastanut yleisesti jo muutamien vuosien ajan, mutta nyt kevättalvella pidensin lenkkejä, tein erilaisia intervalliharjoitteita jne. ihan tulevaa koitosta ajatellen. Enemmän ja täsmällisemmin olisi voinut varmasti treenata, mutta olin liikkeellä aikalailla kokeilumielellä ja oma kroppani ilmoitti, ettei suurempi määrä kuin 3-4 lenkkiä viikossa oikein sovi. ”Treeniohjelman” laadin siis ihan itse muiden aikataulujen mukaan, joskin vähän vinkkejä etsin erilaisilta juoksuaiheisilta nettisivuilta. Ruokavaliossakin noudatin perusterveellistä linjaa lukuun ottamatta viimeistä viikkoa, jolloin pastaa kului poikkeuksellisen paljon. Energiaa piti olla hyvin varastossa tulevaa koitosta varten.

Marathon-aamu valkeni Rovaniemellä niin mitäänsanomattoman harmaana ettei tottakaan, mutta kerrankin se sopi minulle mainiosti. Kunhan ei alkaisi satamaan, sää olisi lähes ihanteellinen: ei liian kuuma tai kylmä, tuulta ei ollut juuri laisinkaan ja ilma oli edellispäiväisen sateen jälkeen raikas. Ei muuta kuin aamupuurot naamaan ja juoksemaan.

Vaikka tosiaan minulla ei kummoisempia aika- tai sijoitustavoitteita ollut, ennen lähtöä iski pikku jännityspaniikki ja vessassa tuli käytyä kerran jos toisenkin. Jopa lähtöviivalla pääsi pieni jännityshihitys, kun lähettäjänä toimi itseoikeutetusti joulupukki ja kaksi tonttua hyppi ympärillä hysteerisesti kannustaen. ” Tehkää mailmaanennätys!”, toinen tontuista kiljui kurkku suorana. Just joo, kunhan nyt pääsisi edes säädyllisessä ajassa maaliin. No mutta kun starttipistooli pamahti ei tarvinut enää huolehtia muusta kuin siitä, ettei lähtenyt liikkeelle liian kovaa ja siitä, milloin nauttisi huoltopisteiden antimia.

42,2 kilometriä muodostui kaksi kertaa kierrettävästä reitistä, joka seuraili Kemijoen rantaa ja kierteli muutenkin Rovaniemen kaupunkia. Hienoja maisemia siis reitillä riitti, jos niitä ehti katsella, ja kannustajienkin oli helppo seurata juoksun kulkua vaikka omalta kotipihaltaan. Kannastus oli tasapuolista ja rentoa: jokaiselle juoksijalle taputettiin, läpsyjä annettiin ja jostain oli kaivettu parit rummutkin. Vaikka toisella kierroksella kannustus oli riehakkaampaa, paras kommentti tuli jo noin viiden kilometrin kohdalla: ” Enää 37 kilometriä jäljellä!” Kiitos tästä. Todella lohduttavaa.

Ns. oikeissa urheilukisoissa sanotaan aina, että marathon alkaa 30 kilometrin kohdalla. Nyt voin omakohtaisen kokemuksen perusteella sanoa, että näin on. 30 ja 40 kilometrin välinen kymppi tuntui loputtoman pitkältä ja rankalta, kun taas siihen asti juoksu tuntui rullaavan suhteellisen mukavasti. Onneksi olin säästänyt energiaa vastatuuliosuuksilla peesaamalla kierosti isompikokoisten miesjuoksioiden takana ja juoksuhousujen taskusta löytyi vielä pala mahtavan makuista omena-kaneli-energiapatukkaa. Maratoonarilla on pienet ilot.

Sen sijaan, kun 40 täyttyi ja maaliin oli 2,2 kilometriä, matka ei enää tuntunut miltään. Oli loppukirin paikka. Vaikka kuinka yritin kasvattaa askelpituutta lopussa, juoksuni täytyi näyttää aikamoiselta tepastelulta, mutta kävelyyn en sortunut, en loppukilometreillä enkä koko matkalla. Silmälasit valuivat jatkuvasti alas liukkaan hikistä nenänvartta, mutta keskityin vain edessä häämöttävään maaliin. Vielä viimeinen pinnistys… Jes, vauhti pois, silmälasit ylös, kädet polviin. Jostain tunki tonttu sujauttamaan mitalin kaulaani. Se oli siinä, marathon oli juostu. Tunne oli väsymyksestä huolimatta todella mainio.

Hieman voipunut hymy… Jos hymy laisinkaan.

Tähän loppuun vielä vähän tilastoja. Oma aikani oli 4:20:40, nettona 4:20:27, mihin olen tosi tyytyväinen. Naisten sarjassa olin 22. ( 37 osallistujaa ) ja kärjestä jäin 1:05:37 eli naisten nopein juoksi 3:15:03. Kaikista marathonin juoksijoista olin 82 ( 126 osallistujaa, 3 keskeytti ). Palkinnoille ei siis ihan vielä ole asiaa ja jälkikäteen ajateltuna 4:20 olisi ollut kiva alittaa, mutta jäipähän ainakin tavoiteltavaa seuraavalle kerralle.

Ei hassumpi juhannus

Julkaistu: 23.6.2015

En tiedä uskooko kukaan minua, mutta juhannukseksi voi matkustaa muuallekin kuin mökille – kuten esimerkiksi tunturiin. Vietinkin tänä vuonna äitini kanssa mahtavan tunturijuhannuksen Pyhän yöttömässä yössä nauttien huikeista maisemista, liikunnasta ja hyvästä ruuasta. Sanallisesti on vaikea, ellei suorastaan mahdoton kuvailla Pyhän tunturiluontoa, joten annankin tällä kertaa kuvien kertoa juhannusviikonlopun kokemuksista. Joka tapauksessa juhannus ei ollut yhtään hassumpi ( lue: juhannus oli supermahtava ja ensi vuonna sama reissu uudestaan ).

Lippu nousi juhlallisesti salkoon Pyhän huipulla Suvivirren säestämänä.

Ei juhannusta ilman mansikoita ja kuoharia.

Kultakeron vanha tuolihissi pyöri juhannuksena yötä myöten. Natina oli pahaenteinen, mutta upeat maisemat haihduttivat pelon putoamisesta.

Keskiyön aurinko porottaa…

… joten on aika hieman hankkia rusketusta.

Risteistä löytyi vielä vähän luntakin. Sukset olivat valitettavasti jääneet kuitenkin kotiin.

Tuolta jostain sitä on tullut talvella laskettua. Paikkana siis Tajukankaan ”p*rse”.

Myös kuvan Aittakurustakin on tultu alas.

Karhunjuomalampi.

Karhunsyömäeväät.

Uhriharju.

Kaunis ja mahtava Pyhänkasteenputous…

… ja lähettyviltä löytynyt hieman pienempi, mutta sitäkin söpömpi putous.

Isokurun maisemia. Mistäköhän tuolta olisi mukava laskea?

Talviturkki heitettiin tuntureiden varjossa. Valehtelisin, jos väittäsin veden olleen miellyttävän virkistävää yms. Pirun kylmää se oli.

Lenkkeilyä polviin asti upottavassa suossa.

Porotkin saapuivat iloksemme nauttimaan kauniista säästä hotellin pihamaalle.

Kauden tilinpäätös

Julkaistu: 13.5.2015

Kevät on jo pitkällä ja kesä häämöttää nurkan takana, joten eikäköhän ole aika laatia tilinpäätös kuluneelta laskukaudelta 2014-2015.

Voitot

Huippulaskijoiden bongaus: kausi starttasi hyvin liikkeelle päiväreissulla Levin maailmancup-huumaan. Vaikka opiskelijasaiturina tyydyin tiirailemaan kisoja parkkipaikalta, voin kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että sain kauden käyntiin jo marraskuun puolivälissä ja näin huippulaskijat tositoimissa.

Uusi arvonimi: kauden ehdottomia kohokohtia oli alppihiihdon ohjaajakurssi joulukuussa Vuokatin rinteillä ja nyt voinkin ylpeästi esitellä itseni hiihdonohjaajaksi paremmissakin piireissä. Sen lisäksi, että opin perehdyttämään muut laskettelun saloihin, kehityin itse laskijana enemmän kuin vuosikausiin. Vihdoin opin jopa auraamaan oikein.

Uusia tuttavuuksia: kuluneella kaudella keräsin myös kaksi uutta hiihtokeskusta kokoelmiini, nimittäin Oloksen ja Sallan. Niitä molempia yhdistää hieman syrjäinen sijainti, rauhallinen meininki ja tietyllä tavalla nostalginen tunnelma. Kuomuilla ja lämmitetyillä penkeillä varustetut tuolihissit eivät vielä ole Olokselle tai Sallaan rantautuneet ja hyvä niin. Molemmat ovat todellakin keskuksia, joissa voi keskittyä itse asiaan eli laskemiseen, eikä tämän vuotinen vierailunu jäänyt kummankaan kohdalla varmastikaan viimeiseksi. Lisäksi Oloksen reissusta taseeseen lisättäköön erikseen unohtumaton hiihtoreissu Ruotsiin.

Tuotetestailua: edelliseen kauteen verrattuna tappiosta voitoksi siirtyvät puristavat monot, sillä kappas kummaa monot eivät enää purista. Siitä kiitos FootBalancen Ski Sport QuickFit – pohjallisille, jotka sain testattavaksi blogiyhteistyön kautta.

Vetreät lihakset: hikisin ja toimintarikkain sekä varmasti myös yksi kauden parhaista laskureissuista koitti helmikuussa, kun matkasin opiskelukaverini Niklaksen kanssa Leville vajaaksi viikoksi laskemaan ja kokeilemaan hot joogaa. Yhteistyökumppanina toimi kuluneella kaudella Leville perustettu joogastudio KuruYoga. En kuitenkaan jauha kokemuksista uutta kolmen blogitekstin kokonaisuutta ( voisin sen kylläkin tehdä ), vaan tiivistän kummatkin, sekä hot joogan että Levin, kolmeen pointtin Stubbin tapaan: 1. hauskaa, 2. hyödyllistä ja 3. epäonnistunut makkaranpaisto.

Hitaasti, mutta varmasti: niin edistyy operaatio Tellu eli tavoitteeni tulla vielä joku päivä tyylikkääksi kyykkääjäksi. Toistaiseksi telemark-asentoni on vielä suhteellisen korkeahko, mutta loppukaudesta alkoi jo näkyä ja tuntua kehittymisen merkkejä. Sitä paitsi nyt minulla on omat uudet vanhat tellukamat, joten kyllä ensi kaudella lähtee – nimittäin kantapäät irti.

Vapaat laskut: kuluneella kaudella vietin entistä enemmän aikaa rinteiden ulkopuolella offareilla poukkoillen ja hyviä laskuja kertyikin useita kappaleita. Erityisesti mieleen jäivät yksi puuterin pöllytyspäivä Ounasvaaralla ja aurinkoinen offaripäivä Levillä. Eikä tietenkään saa unohtaa Free´kendiä eli vapaalaskijoiden viikonloppua Pyhällä, jossa opin jälleen huimasti uutta vapaalaskusta, tapasin uusia tuttavuuksia, ajoin itseni äärirajoille, nöyryytin itseäni kisoissa ja sain hienoja laskuja.

Laskupäivät: edellisen kauden kokonaislaskupäiväkertymä – oi, mikä sana, kirjoitan sen uudestaan – kokonaislaskupäiväkertymä oli niin säälittävä, että melkein hävetti. Sen sijaan kuluneen kauden kokonaislaskupäiväkertymä ( heh, taas ) näyttää huomattavasti paremmalta, sillä jalkani muhivat monoissa yhteensä 61 päivää ja se on noin kolmikertainen määrä siihen parjattuun edelliskauteen verrattuna. Ensi kaudella yritän laittaa vieläkin paremmaksi.

Tappiot

Paleltuneet varpaat: joka vuosi sama juttu. En koskaan malta lähteä ajoissa lämmittelemään.

Pandarusketus: aurinkosia laskupäiviä oli yllättävän vähän enkä tänäkään vuonna saanut himoitsemaani pandarusketusta eli siis kasvoihin rusketusrajoja laskettelulasien myötäillen. Auringon sijaan naamaani koettelivat lähinnä tuuli ja taivaalta satava aines, joka oli milloin missäkin muodossa. Toisin sanoen, säät eivät kuluneella kaudella erityisesti suosineet.

Kuten huomaatte, voittoa kertyi kuluneelta kaudelta huomattavasti tappiota enemmän ja tilinpäätös jäi reilusti plussalle. On siis aika siirtyä tyytyväisenä kesälomalle odottelemaan ensi talven lumia. Liialliseen laiskotteluun en kuitenkaan aio sortua, sillä kesällä on edessä täyspitkä marathon ja tulevan kauden suurta laskureissua SUUREEN Amerikkaan olisi myös hyvä suunnitella. Näistä ja kenties muistakin aiheista voi ilmestyä tännekin jotain pientä tarinaa.

Hyvää kevään jatkoa ja kesää kaikille!!

Ps. kokonaislaskupäiväkertymä

Oikeus ja kohtuus sen olla pitää – myös suksilla

Julkaistu: 17.4.2015

Kausi alkaa hiljalleen olla hiipumaan päin ja vähenevää rinteessä hyörimistä on helppo paikata pyörimällä netin lasketteluaiheisilla sivustoilla. Oikeustieteen opiskelijana päädyin tietenkin tutkimaan lasketteluun/hiihtoon liittyviä oikeustapauksia ja lakipykäliä. Oikeus ulottaa tahmaiset lonkeronsa jokaiselle ihmisen elämänalueelle – myös rinteeseen ja ladulle – tahdoimme sitä tai emme. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan joutunut päättämään kauttaan oikeussaliin tänä vuonna.

Seuraavassa siis hieman tutkimukseni tuloksia. Ja mikäli oheiset korkeimman oikeuden ( KKO ) ja korkeimman hallinto-oikeuden ( KHO ) ratkaisut tai pykälät herättävät enemmän kiinnostusta, ne löytyvät kätevästi Finlexistä.

KKO:1992:141

Laskettelija oli kaatunut ja vahingoittunut poistuessaan maksua vastaan yleisön käytössä olleesta hiihtohissistä. Hissin pitäjä velvoitettiin maksamaan vahingonkorvausta, kun se ei ollut näyttänyt, että poistumispaikan kunnosta olisi kaikkien hissin käyttäjien turvallisuus huomioon ottaen riittävästi huolehdittu.

KHO:1979-A-II-19

Poliisimies oli osallistunut läänin poliisikunnan hiihtomestaruuskilpailuihin. Ilmoitettuaan halukkuutensa kilpailuihin osallistumiseen hänet oli komennettu sinne. Kilpailujen aikana häneltä oli katkennut sauva. Tästä aiheutuneesta vahingosta poliisimiehellä ei ollut oikeutta saada korvausta valtiolta virkatointa suoritettaessa aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta eräissä tapauksissa annetun lain nojalla.

KKO:1975-II-30

Ns. Tahkon hiihtoon osallistunut oli lyönyt päänsä ladun poikki noin 165 sm korkeudella maasta olleeseen rautatiekiskoon. Tuon kiskon sijaintia ladulla ei ollut pidettävä ennalta huomioon otettavana vaarana hiihdossa eikä hiihtoreitin suunnittelijan vastuuta vähentänyt hiihtoon osallistuneille jaetussa tiedotuslehdessä ollut maininta, että osallistuminen hiihtoon tapahtui omalla vastuulla.

Maankäyttö- ja rakennuslaki 126a §

Toimenpidelupa tarvitaan sellaisen rakennelman tai laitoksen, jota ei ole pidettävä rakennuksena, pystyttämiseen tai sijoittamiseen taikka rakennuksen ulkoasun tai tilajärjestelyn muuttamiseen seuraavasti: 4) maston, piipun, varastointisäiliön, hiihtohissin, muistomerkin, suurehkon antennin, tuulivoimalan ja suurehkon valaisinpylvään tai vastaavan rakentaminen (erillislaite).

Valtioneuvoston asetus televisio- ja radiotoiminnasta 6§

Tietoyhteiskuntakaaren 212 §:n 3 momentissa tarkoitettuja Suomessa yhteiskunnallisesti merkittäviä tapahtumia ovat: 5) Kansainvälisen hiihtoliiton järjestämät pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailut.

Erittäin sallainen tehtävä

Julkaistu: 08.4.2015

Taas vaihteeksi televisioissa pyörii viikonloppuisin James Bond-rumba. Sen kunniaksi minäkin lähdin suorittamaan erittäin sallaista tehtävää keskelle ei mitään eli Sallaan.

Sallainen tehtävä 1: toimintaympäristöön tutustuminen

Bondin tyyliin kuuluu sinkoilla paikasta toiseen ilman sen kummempia suunnitelmia, mutta tosielämässä on kenties hyvä tutustua toimintaympäristöönsä ennen varsinaisen tehtävän suorittamista. Varsinkin, kun vierailin Sallassa aivan ensimmäistä kertaa.

Internetin ihmeellisen maailmaan mukaan keskuksessa on 15 rinnettä, joista kaikki olivat reissuni aikaan auki. En tosin vieläkään ymmärrä, mistä ihmeestä se 15 on saatu, mutta nykyään hiihtokeskuksilla tuntuu olevan paha tapa laskea rinteeksi joka ikinen kahta metriä pidempi siirtymäreittikin. No, mutta sitten taas asiaan. Ensimmäisen päivän pyhitin rinnelaskulle ja aseiksi valitsin ikiomat uudet käytetyt telemark-kamani. Vaikka telluni alkaa jo pikkuhiljaa näyttää myös tellulta, ei offareille ole vielä juurikaan asiaa toikkaroimaan.

Päivän aikana ilmeni kuitenkin, ettei sillä, laskeeko rinteessä vai sen ulkopuolella, ole juurikaan merkitystä. Samaa mössöä riitti kummassakin, kun lämpötila nousi selkeästi plussan puolelle. Aurinkokin pilkahteli välillä pilvien raosta lämmittämään rinteitä ja meitä muutamaa kymmentä laskijaa. Porukan määrällä Salla ei tosiaan ollut pilattu, vaikka hiihtokeskus henkii sellaista sympaattista ja nostalgista vahanajan tunnelmaa, hieman kuin vanhat Bond-leffat. Tosin maisemat ovat ihan aidosti mahtavia eivätkä vain tunnetusti laadukkaita trikkikuvia.

Tiivistetysti keskus on rauhan tyyssija, jossa voi laskea lähes jonottamatta niin paljon kuin jaksaa ja raskaan laskupäivän jälkeen käpertyä peittoon tietäen, että vain taivaan tipahtaminen voisi häiritä unta.

Sallainen tehtävä 2 : paikan räjäyttäminen

Toisen laskupäivän teemana oli aiheuttaa tuhoa niin rinteessä kuin offareillakin. Aamupäivän silppusinkin pehmeitä rinteitä palasiksi Fischerin puikillani ja jätin kanssalaskijoille ikäviä kanttien viiltämiä uria sinne sun tänne. Sää oli masentavan ja mitäänsanomattoman harmaa, mutta en antanut sen haitata menoa ja viiletin rinteitä alas sellaista tahtia, että hissimiehiä alkoi jo varmasti ärsyttämään.

Toimintasankarikin tarvitsee kuitenkin myös lounastauon, jonka vietin miehekkäästi makkaraa paistellen yhdessä Sallan monista mukavista laavuista. Laavuja keskuksessa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta yhdessäkään ei ollut makkaratikkuja. No, nopeastihan kaltaiseni toiminnan nainen sellaisen vuoli puun oksasta.

Kun makuhermot oli räjäytetty makkaroilla, oli aika vaihtaa asevarustusta leveämpään sukseen ja siirtyä rinteiden ulkopuolelle etsimään uusia haasteita. Niitä tosiaan löytyi riittämiin, sillä lumi oli paikoin todellista tahmaa. Yläkroppa meni omia menojaan, mutta sukset laahasivat perässä ja tökkivät minkä kerkisivät. Laskuasento oli siis kaikkea muuta kuin tasapainoinen ja lasku ylipäätään olisi varamsti ollut kamalaa katseltavaa, mutta löysin kuitenkin monia hyviä laskulinjoja. Parhailla linjoilla nautiskellessani ajauduin välillä aika kauaskin rinteistä ja muutamaan otteeseen en todellakaan tiennyt, mihin olin päätynyt. Mutta sellaista erittäin sallaisten tehtävien suorittaminen on: kaikkeen pitää varautua, kaikesta pitää selviytyä.

Toisen laskupäivän jälkeen ei rinteistä tai offareilta varmaan löytynyt juuri kohtaa, jota en olisi suksillani käynyt räjäyttämässä.

Sallainen tehtävä 3 : jälkien siivoaminen

Kolmantena ja valitettavasti viimeisenä laskupäivänä aikaa oli niukalti ainoastaan jälkien siistimiseen. Kun edellisenä päivänä olin varmasti ollut oikea rinteiden kauhu, nyt otin aamupäivän rennosti tellua harjoitellen. Se kannatti, sillä tellu tuntui todella hyvältä: kyykky oli entistä matalampi, asento tukevampi eivätkä käännöksetkään olleet enää vain lanailua. Uskaltauduin jopa mustaksi merkittyyn kisarinteeseen, mutta siellä tekniikka taas otti jonkun verran takapakkia. Joka tapauksessa luottamus omaan tekemiseen vahvistui – eiköhän minusta vielä tellulaskija tule. Suorastaan harmitti, kun jo puolen päivän maissa piti startata kohti kotia, mutta kyllä reissusta jäi kuitenkin päällimmäseksi mainio fiilis. Erittäin sallainen tehtävä onnistuneesti suoritettu.

Free´kend – viikonloppu vapaalla

Julkaistu: 26.3.2015

Viime viikon loppupuolella koitti taas se aika vuodesta, kun oli aika pistää leveämpää suksea jalkaan ja lähteä Pyhälle möyrymään offareita. Tapahtumanahan oli tietenkin Free´kend, vapaalaskijoiden viikonloppu, jossa vierailin jo viime vuonna blogiyhteistyön merkeissä. Tällä kertaa matkasin Pyhälle ns. siviilissä ja mukaan sain houkutelluksi hiihtohullujen vanhempieni lisäksi laudalla suhailevan kaverini Emmin. Tässäpä pientä tarinaa viisipäiväiseksi venähtäneestä viikonlopustamme.

Vaikka itse Free´kendin ohjelma startasi virallisesti vasta torstaina, päätimme Emmin kanssa lähteä jo keskiviikkona laskemaan, sillä keli oli mitä mainioin ja Emmille kyseessä oli neitsytmatka Pyhälle. Intoa piukassa siis raahauduimme tavaroinemme bussipysäkille, mutta hymy hyytyi nopeasti – bussia ei vain kuulunut. Lähes puolen tunnin odottelun jälkeen menin Matkahuoltoon selvittämään, mistä kummasta oli oikein kyse. Mehän olimme olleet ihan ajoissa. Tiskillä palveleva henkilö lupasi selvittää asiaa ja minä palasin ulos seisoskelemaan. Ei meillä muuten ollut mitään hätää, mutta laskemaan oli kiire. Eipä kuitenkaan aikaakaan, kun pysäkille kaarsi tilataksi. ”Minä lähden viemään teidät Pyhälle. Sinnehän te olitte menossa?”, kysäisi autosta noussut nainen. Kai ilmeemme olivat sitten melko hämmentyneet, sillä nainen kysyi saman kysymyksyn heti perään uudestaan. Onneksi toivuimme yllätyksestä pian, saimme mumistua myöntävän vastauksen ja matka pääsi alkamaan. Jälleen hymy nousi korviin, sillä kiitos maailman mahtavimman palvelun, olimme matkalla Pyhälle omalla tilataksilla bussilipun hinnalla ja pääsisimme laskemaan jo ennen puolta päivää. Kolme hurraa-huutoa Matkahuollolle!

Alkuhärdellin jälkeen päivästä muodostui siis aivan mainio. Pyhälle saavuttuamme vaihdoimme vain laskuvarusteet ylle ja suuntasimme mäkeen. Kiersimme ensin kaikki rinteet lämmittelyn omaisesti läpi, jotta myös Emmille tulisi Pyhä tutuksi. Kaikki 14 rinnettä olivat avoinna ja erinomaisessa kunnossa, joskin FIS-rinne oli varattu kisakäyttöön ja se pysyi hieman harmiksemme suljettuna koko loppuviikon. Toisaalta tarkemmin ajatellen, emmehän me Pyhälle tulleet niinkään rinteitä, vaan pikemminkin offareita laskemaan. Jo keskiviikkona siis kolusimme etenekin Pohjoisrinteiden vierustoja välillä vähän kauempaakin, jossa lumi oli mukavaa ja paikoin ilman minkäänlaisia laskujälkiä. Tähän kun vielä yhdisti auringonpaisteen ja hyvät eväät, niin suorastaan harmitti hissien mennessä kiinni jo kello 17.

Torstaina koitti Free´kendin ensimmäinen virallinen tapahtumapäivä. Vapaalaskijoiden viikonloppu on muutaman vuoden aikana paisunut kuin pullataikina. Kun tapahtuma ensi kertaa järjestettiin neljä vuotta sitten, oli mukana kuulemma noin 15 henkilöä, jotka hekin edustivat lähinnä Pyhän hiihtokoulua. Tänä vuonna osanottajia oli järjestäjien mukaan jo huikeat satakunta, joskaan kaikki eivät aivan jokaiseen aktiviteettiin osallistuneet. Minä sen sijaan olin jälleen ilmoittautunut kaikkeen mahdolliseen. Erikoispakettiini kuului esimerkiksi tapahtuman uutuus eli torstain pitkä vapaalaskuklinikka, jota luotsasi Arto Majava.

Majavan johdolla laskin siis seitsemän muun kanssa koko päivän Pyhän vähemmän tai enemmän hisseillä saavutettavia offareita. Helpompia pätkiä harjoittelimme esimerkiksi Pohjoisrinteiden vieressä ja haastetta taas haimme krhmm, anteeksi seuraava, P…rseeksikin kutsutulta alueelta. Tunnelma oli rennon leppoisa eikä minkäänlaisia suorituspaineita päässyt syntymään, vaikka kuvasimme ja kommentoimme toistemme laskuja. Majavan selkeänä teemana oli laskurohkeus ja hän patisti meitäjatkuvasti hakemaan haastavampia linjoja. Vaikka välillä etenkin, anteeksi uudelleen, P…rseessä tuntui, että nyt tulee noutaja, Majavan rohkaisu avasi silmäni. Laskeminen on itselläni nykyään paljon enemmän päästä kuin laskutaidosta kiinni. Röykkyä, huonoa lunta tai jyrkkempää seinää ei pidä pelästyä, vaan runtata kovemmin, purra hammasta ja luottaa itseensä. Kun olimme aikamme taistelleet, viimeisen kerran anteeksi, P…rseessä, Majava johdatti meidät päivän päätteeksi alueelle, josta hän arveli löytyvän hyvää ja laskematonta lunta. Ryhmän miehet antoivat kohteliaasti meidän naisten laskea ensin ja niinpä minä sain lopulta kunnian korkata kohdan. Ja ahh.. ei ollut Majava väärässä. Lumi oli samettisen pehmeää, ei mitään puuteria, mutta silti aivan mahtavaa ja jyrkkyys oli juuri sopiva päivän viimeisille nautiskelukäännöksille. Vaikka laskun jälkeen jouduimmekin hiihtämään aika matkan takaisin keskukselle, oli kaikkien mieliala korkealla ja hymy korvissa. Kenties kauden yksi parhaista ja ainakin opettavaisimmista laskupäivistä oli takana.

Seuraava päivä valkeni pilvisenä ja tuulisena. Emmin lähtiessä heti aamusta lautailijoiden vapaalaskuklinikalle minä jäin laskeskelemaan omaksi ilokseni ennen päivän kilpailukoitoksia. Perjantaina Free´kend alkoi toden teolla näkyä Pyhän rinteissä ja joka puolella oli Haglöfsiin tai muihin värikkäisiin laskutekstiileihin verhoituneita henkilöitä leveillä lankuillaan. Savon suksistudion testikyläkin otti asemansa Calsberg-talon edustalta ja myös minä kävin kokeilemassa yhtä paria. Kekimääräistä hieman lyhyempänä naisena on kuitenkin aika vaikea löytää testipisteiltä sopivan pituisia suksia, sillä lähes aina mitat alkavat siitä 170 senttimetristä.

Lounaan jälkeen ohjelma jatkui ensimmäisellä kilpailulla. AEE Magicam Rideä varten siniseen rinteeseen oli rakennettu veikeä offarilaskemista, banked slalomia ja ski crossia yhdistelevä rata, jossa sitten kaksi tai kolme laskijaa yhtä aikaa kisasivat paikasta jatkokierroksille. Viime vuoden kauhukuvat järkyttävästi ylöspäinheittävistä kummuista palasivat mieleeni, kun lähdimme yhtenä suurena massana radankatseluun. Tämän vuotinen rata oli kuitenkin helpotuksekseni kenties viime vuotista leppoisampi – ainoastaan lopun pienet terävät kummut herättivät kummastusta. Miten ne pitäisi laskea? Ihan täysiä vai jarrut pohjaan? Ainakin takapainoa pitäisi olla enemmän kuin riittävästi. Joka tapauksessa lähdössä minulla oli hyvä taistelufiilis, joka kuitenkin suli nopeasti, kun näin parini ampaisevan matkaan kuin tykin suusta. Minulle ei jäänyt taistelufiiliksestä huolimatta sittenkään käteen muuta kuin selvitä hengissä maaliin. Lopun kummutkin, jotka nimettiin toistaiseksi tuntemattomasta syystä ”Kivismiehen kiharoiksi”, suoritin kunnialla. Se olikin ehkä ainoa asia, josta sain suorituksessani olla ylpeä, sillä ”kiharat” koituivat monen kohtaloksi.

”Kivismiehen kiharat” kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

Pian AEE Magicam Riden jälkeen löysin itseni jälleen lähtöviivalta Emmin ja isäni kanssa, kun vuorossa oli Ortovox Poker Rando, joka on mielestäni kenties Free´kendin hauskin kisa. Poker Randossa ideana on liikkua Pyhän lähioffareilla ja kerätä pelikortteja. Voittaja selviää siis vasta pokeripöydässä offarikierroksen päätteksi. Tänä vuonna reitti oli viime vuotta hieman pidempi ja karttaa katsellessamme hieman säikähdimme, sillä olimmehan lähdössä matkaan ilman skinejä. Ilta-aurinko kuitenkin pilkotti nätisti pilvien välistä, joten hyvillä mielin päätimme lähteä hikoilemaan.

Ei sitä koskaan tiedä, mitä metsästä hyökkää varomattomien randoilijoiden kimppuun…

Lumi kantoi onneksi mainiosti myös meitä kävelijöitä ja matkalla saimme runsaati kannastushuutoja muilta kisaajilta. Mikäs siinä tarpoessa hyvässä seurassa ja hienoissa tunturimaisemissa. Noin puolentoista tunnin urakoinnin jälkeen istahdimme pokeripöytään Calsberg-talossa, mutta ainakin minun korteillani olisi voinut heittää vesilintua. Ehkä parempi tuuri ensi vuonna.

Lauantaina Free´kend huipentui legendaariseen Aittakurun vapaalaskuun eli Haglöfs Freerideen, jota ennen oli kuitenkin aikaa laskeskella itsekseen. Myös Savon suksistudion testikylä ja eri välineiden vapaalaskuklinikat jatkoivat pyörimistään. Olosuhteet Freerideen ja muuhunkin offarilaskemiseen olivat kohdallaan, sillä edellisenä päivänä oli tupruttanut jonkin verran uutta lunta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Rusketusta ei kuitenkaan päässyt tarttumaan, koska hyytävä pohjoistuuli pakotti muuraamaan naaman umpeen buffilla.

Kisastartin lähestyessä vilunväristykset alkoivat koetella koko kehoa. No okei myönnetään, lähinnä jännitys sai minut tärisemään. Laskulinjan olin päättänyt jo edellisinä päivinä: se olisi suunnilleen sama kuin viime vuonna, mutta tällä kertaa yrittäisin hieman saada ilmaa dropatessani Aittakuruun ja etenkin yrittäisin olla törmäämättä siihen risuun, joka meinasi pilata kisani viime kerralla.

Ylhäällä lähtöpaikalla vallitsi hieman hermostunut, mutta leppoisa tunnelma. Kaikki kertailivat vielä tulevaa laskulinjaansa ja yrittivät pysyä lämpiminä. Juniorit pääsivät irti ennen naisia, mutta heitäkin oli lähemmäs 20 ja heille olikin ihan oma sarjansa, joten omaa vuoroaan joutui tovin odottelemaan. Minua harmitti vietävästi, etten päässyt näkemään junioreiden taidonnäytöksi, sillä ainakin puheiden perusteella he vetivät vertoja aikuisille. Ja pakko sanoa, ettei minusta olisi ollut noin 10-vuotiaana tulemaan Aittakurusta alas. Kokonaisuudessaan osanottajia Haglöfs Freeridessä oli peräti 79.

Kun oma laskuvuoroni koitti, en muista ajatelleeni mitään. Kenties toivoin selviäni hengissä, kenties mietin, mitä söisin iltapalaksi. Omasta laskustani voin sanoa lähinnä sen, että suunnittelemani linja ei toteutunut alkuunkaan. Ajauduin liian sivuun ja hyppy jäi tekemättä, mutta risun sentään vältin. Ei mikään maailman mahtavin suoritus, mutta ainakin tyylikkäämpi kuin viime vuonna. Se ei tosin paljoa vaatinut, mutta siihen voin silti olla tyytyväinen.

Miehet sen sijaan pistivät parastaan ja taso oli hurjan kova. He tunkivat itsensä ahtaimmista ränneistä, valitsivat isoimmat dropit ja jyrkimmät seinät, leikittelivät lumella ja käännöksillä ja niin edelleen. Lievästä pystyyn paleltumisesta huolimatta yleisö kohahteli jatkuvasti hämmästyksestä ja ihastuksesta, joskin suurimmat aplodit sai aivan uskomaton takaperinvoltti. Sen jälkeen kisa tuntui jo käydyltä.

Lisää mainetta ja kunniaa takaperinvoltti keräsi lauantai-illan palkintojen jaossa, jossa palkittiin erikseen kaikkien kisojan voittajat sekä koko tapahtuneen aikana ansioituneimmat mies ja nainen titteleillä ”Kukkulan kuningas ja kuningatar”. Vaikka en olekkaan mikään kilpailuhenkisin luonne, palkinnot olivat tänä vuonna sitä tasoa, että kai tässä pitää alkaa tosissaan treenaamaan. Voittajat saivat esimerkiksi Haglöfsin uusia laskuasuja, vapaavalintaisia suksia, piipparin ja kypäräkameran. No, ehkä pidän vielä jalat maassa ja asetan Free´kendissä ensi kerrallakin tavoitteeksi hengissä selviämisen, uuden oppimisen, uusien tuttavuuksien saamisen, hyvän mielen sekä hauskan tunnelman. Nuo tavoitteet nimittäin täyttyivät kirkkaasti tänäkin vuonna.

Ps. Sunnuntaina vaihdoin sukset astetta ärhäkkäämpiin Fischerin puikkiin. Olipa mahtava taas vaihteeksi tykittää niillä Pyhän hyväkuntoisia ja lähes tyhjiä rinteitä alas tuhatta ja sataa.

#kotirinne

Julkaistu: 19.3.2015

Tällä kaudella ski.fi on innostanut laskukansaa ottamaan kuvan omasta kotirinteestään ja jakamaan sen muille Facebookissa ynnä muussa sosiaalisessa mediassa. Niinpä minäkin päätin kantaa korteni kekoon ja kertoa omasta kotirinteestäni.

Kotirinteenä pidetään usein hiihtokeskusta, joka sijaitsee lähellä, johon liittyy rakkaita muistoja ja jossa on käyty niin monta kertaa, että sen jokaisen töyssyn ja kumpareen tuntee kuin omat taskunsa. Omalla kohdallani on kuitenkin käynyt niin, etten koskaan ole mieltänyt mitään keskusta todelliseksi kotirinteekseni. Kotirinteeni on siellä missä minäkin. Toki pidän toisista hiihtokeskuksista enemmän kuin toisista, mutta oloni on aina yhtä kotoisa oli rinne sitten tuttu, tuntematon tai vaikka virallista rinnettä ei olisi laisinkaan. Siksi koostinkin vuosien varrella eri keskuksista kertyneistä kuvista kollaasin.

Aina, kun olen laskemassa, olen kotona.