Huimaako?

Julkaistu: 23.8.2015

Viime vuosina ympäri Suomea on noussut seikkailupuistoja kuin sieniä sateella ja vihdoin myös minun lähimetsikkööni ilmestyi yksi tatti, kun heinäkuussa Ounasvaaralle avattiin seikkalupuisto Huima. Ikinä en ole huimauksesta kärsinyt, joten pitihän se lähteä testaamaan uutuusaktiviteettia.

”Seikkailu” on käsitteenä aikalailla kaiken selvitymisen, tulenteon ja muun luonnossa hyörimisen kattava, joten asiaan vihkiytymättömälle nimike seikkailupuisto ei anna kovin tarkkaa informaatiota puiston aktiviteeteista. Sen sijaan esimerkiksi kiipeilypuisto olisi jo paljon kuvaavampi nimitys, sillä puistossa on ideana suorittaa erilaisia tehtäviä sisältäviä ratoja, jotka on rakennettu puiden välille. Seikkailija joutuu siis tasapainoilemaan, roikettelemaan ruumistaan, liukumaan ja kiipeämään edetäkseen köysistä ja puusta rakennetulla radalla. Käsiin rakkotakuu.

Kun kapuillaan puissa usean metrin korkeudessa, turvallisuus on tärkeää, joten ihan uivelona radalle ei pääse hyppimään. Huimassa pääsymaksuun sisältyykin varusteiden ja puiston käytön lisäksi noin puolen tunnin mittainen ohjeistus/opastus, jonka aikana perheen pienimmillä saattaa olla vaikeaa pysytellä housuissaan. Mutta harjoitusradan hyväksytysti suoritettuaan sokka on irti ja kukin saa seikkailla mielensä mukaan ilman tarkasti vahtaavaa ohjaajaa.

Harjoitusradan jälkeekin kuitenkin ohjaajat ohjaaavat suorittamaan ratoja järjestyksessä niiden vaativuusluokittelun mukaan helpoimmasta vaikeampaan, mutta tunnustan kyllä hieman itse luistaneeni tästä ohjeistuksesta. Ensinnäkin helpoimmille radoille kerääntyi kauniina kesäiltana jonoa kuin nakkikioskille keskiyöllä ja toiseksi mieleni halasi jo korkeuksiin puiden latvojen lähettyville. Huimassa korkein rata kulkee noin seitsemän metrin etäisyydellä maanpinnasta, mutta onneksi ”smarttien” avulla putoaminen on tehty lähes mahdottomaksi.  

Jotta korkeuksiin kuitenkin ensin pääsee, on kiivettävä ylös se seitsemän metriä. Kaikilla radoilla ylös kipuaminen erilaisia rakennelmia avuksi käyttäen olikin koko radan fyysisesti rankin osuus ja hauislihakset lähes kasvoivat silmissä. Sen sijaan muuten koetuksella olivat lähinnä tasapaino ja liikkuvuus. Toki välillä piti pysähtyä myös pohtimaan, että mitenköhän päin tästä kuuluu sujahtaa tai pitääkö tässä härvelissä istua tai seistä. Varsin kokonaisvaltasta harjoittelua siis. 

Mutta huimaamaan puisto ei minua saanut. Kaippa laskettelu on saanut minut niin tottumaan vauhtiin ja kaikenlaisiin yllättäviin ryökkyihin yms., että minun viihdyttämisekseni tarvitaan seikkailupuisto isolla S:llä ja astetta hurjemmilla jutuilla. Parasta antia olivatkin vasta vaativamman radan ylöskapuamishökötys ja pitkät puiden väliset vaijeriliut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hauskaa olisi ollut ja radat veivät 100%:n keskittymisen aivan kuin aikuisten värityskirja. Mindfulnessia parhaimmillaan.