Maailman paras hiihtokeskus

Eipä oo ikinä tullut ynnäiltyä yhteen, kuinka monessa hiihtokeskuksessa oon käynyt. Tässä vaiheessa siinä olisi aikamoinen savotta, mutta ehkä voisi joskus koittaa luetteloida. Töissäkin oon ollut kuudessa eri keskuksessa. Silti mun on helppo nimetä lempikeskukseni kaikista maailman keskuksista. Se on pieni kaupunkikeskus Michiganin ylemmällä niemimaalla nimeltä Mt Ripley.

Mt Ripley tuli tietoisuuteeni, kun olin saanut toimittajan harjoittelupaikan Michiganista, ja kartoitin tietysti etukäteen, kannattaako sinne ottaa laskukamoja mukaan. Selvisi, että kaupungissa on pieni keskus, mikä vaikutti lupaavalta.

Saavuin lautabägini kanssa helmikuun lopussa ja muutaman päivän jälkeen pyysin uudelta työkaverilta kyytiä mäkeen töiden jälkeen. Ostin saman tien kausarin, kun arvelin, ettei mulla muutakaan tekemistä ole iltaisin vieraassa kaupungissa. Kotiinpäin liftasin parkkipaikalta, ja sain joka kerta kyydin ensimmäisestä autosta, jossa oli tilaa. Samat tyypit, kenen kyytiin liftailin, alkoi moikata mäessä ja alle viikossa mulla oli laskukavereita. Koska kyse oli pienestä yliopistokaupungista, piirit oli pienet, ja pian tunsin kaikki enemmän laskevat. Samat tyypit pyysi mukaan myös milloin mihinkin rientoon, joten yksinäistä ei ehtinyt tulla.

Duunikaverille oli vähän hankala selittää, että tosiaan halusin joka päivä töiden jälkeen lähteä samalle pikku kukkulalle. Varsinkin sen jälkeen, kun keskus meni kiinni, ja siirryttiin haikkaamaan (ja ameriikassahan ollaan silloin luvatta private propertyllä, eli ihan rikollisissa hommissa.) Haikkaus oli ehkä vielä hauskempaa, kun paikalla oli todellakin vaan ydinporukka laskijoita – ja itse kuului siihen. Pikkasenko olin liekeissä, kun yksi laskijoista teki leffan kuluneesta kaudesta, ja multakin oli joku leiskautus valmiissa editissä.

Kehityin myös laskijana lyhyessä ajassa enemmän kuin pitkään aikaan, kun tuli ensinnäkin laskettua parkkia joka päivä ja hyndät oli tarpeeksi helppoja, että tuli kokeiltua uusia juttuja. Lisäksi oli tsemppaavia laskukavereita, joiden kanssa aina jaksoi yrittää hitusen enemmän, kuin yksikseen.

Kuten fiksumpi lukija tässä vaiheessa ymmärtää, arvio maailman parhaasta hiihtokeskuksesta ei ole kovin objektiivinen, mutta mahtavien laskukavereiden ja hyvien säiden lisäksi Ripley tarjosi ainakin hauskimman parkin, mitä oon laskenut. Siellä oli täydellinen kolmen pikkuhyppyrin linja, hauska wallride ja muutamia helppoja pressejä ja putkia. Kaikki oli joka kerta sheipissä, koska siellä oli paljon porukkaa park crewssä niitä laittelemassa. Lisäksi rinneprofiili oli monipuolinen ja yksi rinne/alue oli jätetty vapaalaskuun, eli sitä ei ajettu dumpin jälkeen.

Myös maisemat kanaalin vastarannalle oli kivat

Ehkä nyt jotain miinuspuoliakin pitää paljastaa, kuten jäätävän pelottava tuolihissi, jossa oli keskellä tolppa, mistä pitää kiinni, eikä mitään turvakaiteita. Tai ”ankkuri”hissi, jossa kapulan päässä oli lankunpätkä ilman mitään turhia muotoiluja. Mutta mitäpä niistä, kun tunnelma on kohdillaan.

Cam sheippaa. Taustalla näkyy tuolihissi, jonka en voi käsittää täyttävän amerikkalaisia turvamääräyksiä

Muistin tästä kuvasta, kuinka paljon rakastin tuota wallridea. Ihana kapistus.