Hellou, täällä Venla! Taas täytyy sanoa, että valitettavasti elämä on ohittanut bloggaamisen. Koko syksynhän mie kuvittelin, että sitten talvella on aikaa vaikka muille jakaa, mutta kuinkas kävikään, yhtä kiireistä tää elämä on ollut kuten aina ennenkin. Samalla ehkä pieni laiskuus on iskenyt; tuntuu että jonkin sortin lepokin on ansaittu 5,5 vuoden opiskelujen jälkeen. Voiskohan olla näin…?!

Mutta joka tapauksessa, nyt vihdoin mulla on ollut aikaa nauttia sen verran, että ennätin muutaman päivän rentoutua mökillä. Eli käytännössä laskee ja hiihtää tuolla maailman parhaissa maisemissa, hienoimmilla laduilla ja upeimmilla rinteillä! Ikinä ei voi tarpeeksi hehkuttaa, koskaan ei kyllästy. Kelit oli viikonlopun ja alkuviikon täällä ihan huikeat! Lunta riittää ja pakkastakin oli, mutta aurinko lämmitti jo niin ihanan keväisesti, ettei tarvinnut edes palella! Relax Spassakaan ei ollut liiaksi ruuhkaa. Täydellinen nautinto 2-3 tunnin hiihdon päälle. 😉 Nyt ehkä pitää ottaa vähän rennommin, paikat poksuu taas äkkinäisestä hiihtoinnostuksesta. Kolin huippuladut on nyt olleet todella huipussa kunnossa, kun viime viikonloppuna oli Kolin maisemahiihto.

Vielä tyttöä hymyilytti tässä vaiheessa. Kolin maisemalatu (Koli, Mäkrä, Ipatti) ei ole maailman helpoimmasta päästä, vaikka tällä kertaa kelien ja maisemien takia huiput tuli huiputettua jopa parinakin päivänä. Ps. Murtsikka-muoti kohdillaan 😀

Telemark-ensikertalainen niiailemassa

Mutta hei, oli mulla muutakin! Lupailtu Ruka-postaus on edelleen tulossa (ehkä joskus), mutta nyt haluan kirjoittaa vähän itselleni ajankohtaisemmasta aiheesta, nimittäin tekemark-hiihdosta! Tuossa kuukausi takaperin kävin kokeilemassa ihan ekaa kertaa ikinä telluja. Koli’s Tele Weekend eli suomeksi Kolistelu-viikonloppu tarjosi juuri sopivan tilaisuuden tutustua lajiin näin ensikertalaisena, ja kokeneemmillekin koukkupolville oli ohjelmaa vapaalaskun saloista tekniikka-hifistelyyn. Itse olin mukana yhden päivän, ja totesin samalla, että tuo yhden päivän 5-tuntinen telluilu oli ensikertalaiselle aivan maksimi. Seuraavana päivänä olin niin jumissa, että mulle ois pitänyt maksaa siitä, että oisin pukenut monot uudestaan jalkaan. Vaikka itselläni jaloissa lihakset ihan ok kunnossa ovatkin, on telluilu aika rankkaa varsinkin, kun sitä ei ikinä ole tehnyt. 

Päivä oli kuitenkin ihan huippu hauska ja Kolin hiihtokoulun tyypit ylittivät itsensä taas tuttuun tapaan asiantuntevalla otteella ja samalla rennolla meiningillä! Porukka jaettiin päivän aluksi erilaisiin ryhmiin oman tason ja kiinnostuksen mukaan, ja mun kanssa aloitettiin tietenkin ihan alusta. Kyykkääminen tuntui aluksi melko haastavalta, mutta muutamien hyvien vinkkien ansiosta siihen sai aika nopeasti tuntuman, ja kehitystä tapahtui ihanan nopeasti! Yllätyin itse, ettei telemark kuitenkaan tuntunut aivan niin hankalalta, kuin miltä se ehkä näyttää. Päivän lopuksi me ensikertalaisetkin oltiin jo muiden messissä kokeilemassa erilaisia kuvio- ja rytmilaskuja koko porukalla. Sekin oli todella hyvää harjoitusta, koittaa siinä pysyä muiden kokeneiden konkareiden perässä; tällöin ei tullut keskityttyä liikaa oikeaoppiseen tekniikkaan, joka hapotuksen takia jo ontui pahasti, vaan sai uskallusta vain laskea ja mennä!

Ukko-Kolin vuokraamosta löytyy myös telluja! Ihan joka keskuksesta niitä ei yleensä vuorkattavaksi saa.

Itseasiassa telluilussa yllätyin kaikkein eniten siitä, miten hauskaa se oli! On nimittäin tullut joskus mietittyä, että mikähän ihmeen järki koko touhussa on. Miksi pitää laskea telemarkkia kun alpitkin on keksitty?! Alppeiluun verrattuna laji on kuitenkin ihan eri, ja minä ainakin innostuin! Tiedä vaikka joskus vaihtaisin alpit kokonaan telluihin. 😉 Tellumonot on alppimonoihin verrattuna paljon joustavammat, myös päkiän kohdalta, ja painopiste laskiessa on hyvin erilainen, koska tuttuun tapaan eteen nojaamalla, hupsista keikkaa, kannat nousee ja menet nenällesi! Itselläni ei itseasiassa ennen tätä ollut edes mitään hajua, mikä ero tellu- ja alppimonoissa edes on.

Viikko eteen päin kävin vielä muistuttelemassa itselleni opittuja taitoja ja totesin, että käännökset alkoivat jo sujua aika jees, ja vauhtiakin uskalsi lisätä. Alppisuksilla itselläni on nyt viime vuoden oppien jälkeen taas sellainen vaihe menossa, että oma laskeminen tuntuu junnaavan vähän paikoillaan, kun ei ole puuterillekaan päässyt laskemistaan kokeilemaan. Telluilla sai taas tuntea oppivansa uutta ja kehittyvänsä jossain! Ja täytyy kyllä sanoa, että uuden oppiminen on parasta.

Tuleva telluilija?

Sanoisin kyllä, että kaikki alppeilijat, joilla tavallinen laskeminen alkaa joskus vähän puuduttaa, rohkeasti telluja kokeilemaan! Samalla saa hyvät reisitreenit. 😉 Ja ehdottomasti osallistun kyseiseen tapahtumaan myös ensi vuonna jatkohiomaan nousevia kykyjäni. Pääsipä Kolin Telemark-viikonloppu myös mtv3:n uutisiin, jos joku sattui bongailemaan, tosin onneksi en itse päätynyt kuviin niiailemaan.

Ja vielä yks juttu! Me ostettiin pakettiauto! Kesäksi on tehty suuuuria suunnitelmia, joten pysykää kuulolla, vaikkei meistä nyt jatkuvasti kuuluisikaan… 😉 Muistakaa seurata meitä myös Instassa @lumenlumoissa, vaikka vähän hiljaisempaa on nyt ollut sielläkin. Adios tällä erää!

-Venla

Tapaninpäivänä tehtiin kauden eka skinnailu-retki Riisitunturin kansallispuistoon. Odotukset eivät laskujen suhteen olleet kovin korkealla Riisitunturien loivan profiilin ja sumuisen kelin takia, mutta ideana oli lähinnä testailla osittain uusia välineitä sekä avata skitourinki kausi. Riisit osoittautuivat kuitenkin positiiviseksi yllätykseksi myös laskumielessä, ja todettiin porukalla, että kannatti lähteä!

Rukalta Riisitunturille on matkaa vain noin puolisen tuntia autolla. Meillä lähtö meni hitusen myöhäiseksi tämän melko ekstempore idean takia, joten päivä oli jo pitkällä kun ajelimme Kuusamosta Lappiin. Niin, Riisitunturin kansallispuisto kuuluu Posioon, ja sinne päin ajellessa pääsee nopeimmin Rukalta ”viralliseen” Lappiin, jos sellaista reissullaan haluaa lähteä hakemaan. Täytyy sanoa, että parkkikselle saavuttuamme yllätyimme siitä, kuinka paljon siellä oli autoja, sillä ajattelimme Riisitunturin kansallispuiston olevan lähinnä kevättalven ja kesän kohde. Riisitunturille meni kuitenkin ihan kunnon polku näin alkutalvellakin, joten ilman mitään sen kummempia välineitäkin sinne pääsee retkeilemään. Lumikenkäreitteijä ja latujakin myöhemmin talvella siellä on tarjolla.

Lähdimme seurailemaan polkua ja jonkun muun tekemiä jälkiä kohti Riisiä. Näkyvyyttä ei ollut nimeksikään, mutta jotain taikaa siinä sumuisen kaamoksen hämärässä tunturisäässäkin on. Lumiset tykkypuut siellä täällä antoivat edes jotakin näkymiä ihailtavaksi. Skinnailupätkä parkkipaikalta oli helppo ja lyhytkin, joten pääsimme pian laskemaan tunturien toiselle puolella alhaalla olevaa Riisisuota kohti. Ylempänä näkyvyys ja lumen laatu oli vaihtelevaa ja möykkyistä, mutta alempana pehmeää lunta oli kertynyt tuonne tuulen suojaisalle puolelle yllättävän paljon ja luisto oli hyvä. Eka lasku olikin yllättäen jätte fint! Tosin tekniikka oli kauden ekalle metsälaskulle vielä auttamattoman takapainoinen ja tuntuma epävarma, joten ihan ei osannut nauttia täysin siemauksin.

Alhaalla hörppäsimme kuumaa glögiä ja virittelimme skinit takaisin suksiin. Seuraavaksi lähdimmekin kipuamaan viistosti vasemmalle kohti Pikku Riisitunturia. Matka ylöspäin oli taas mukavan iisi, mutta toinen lasku hieman edellistä huonompi, johtuen osittain reittivalinnoista, jotka eivät aivan meillä kummallakaan osuneet tällä kertaa kohdilleen. Hyvällä luistolla kuitenkin jees, vaikka hieman rämpimistäkin oli. Sitä tuli vaan jälkikäteen muiden videoita katsellessa ihmeteltyä, miten ne löysivät täydelliset baanat meidän kärvistellessä rämeiköissä! 😀

Samalta pitkältä suolta nousimme taas viistosti oikealle takaisin isoa Riisiä kohti. Tämä viimeinen haikki oli hivenen pidempi, joten hämärä alkoi jo hiipiä tunturiin. Onneksi meillä oli otsalamput mukana, joten viimoinen karvojen poisto onnistui vielä hyvin, ja loiva lasku parkkipaikalle olikin ihan mukavan vauhdikas skicrossi-pätkä polkua seuraillen.

Välineet osoittautuivat hyviksi; Venlan uudet vanhat Völklin Nukka touring-sukset ovat ihanan keveät hiihdellä, ja ainakin pikkupuuterilla toimivat. Suksien omat karvat oli erittäin helppo ja nopea asentaa paikoilleen, mutta hieman vaikeampi ottaa irti ja pakata. Superkevyet Silvrettan Pure freeride-siteet ovat osoittautuneet myös rinnelaskussa toimiviksi, vaikkeivat ehkä niin vahvat tai tukevat olekaan. Venlan painolla ja tekniikalla ne sukset toimivat tuollaisinaankin rinteessä ihan kohtuullisesti, jollekin isommalle kaverille ei välttis niin hyvin. Sukset leikkaavat paremmin kuin Aurat, joilla Venla laski viime talven. Ja mikä parasta, väritys on täydellinen! 😉 Taitavat ainakin tämän talven mennä jokapaikanhöylä-suksina, sillä rinnesuksiin ei taida nyt olla varaa panostaa.

Tällä meidän retkellä ei kauemmas paljon maisemia näkynyt, mutta Riisitunturin kansallispuisto on kuulemma kaunis ja maisemat ulottuvat pitkälle erämaahan. Joten, pitänee ehdottomasti käydä toisenkin kerran! Paluumatkalla pistäydyttiin joulunaikaankin auki olleella Korpihillalla ostamassa vähän kuusenkerkkäkuohujuomaa ja siirappia. Näkemisen arvoinen tuokin paikka, oikeastaan sen tajuaa vasta kun eksyy paikalle hikisenä ulkoilukamppeissaan! 😀

Seuraavaksi tulossa juttua itse Rukasta ja Rukan rinteistä meidän silmin. Palataan!

-V&O