Olympiapöhinää

Olympialaisten talvikisojen käynnistymisen johdosta on viime aikoina on tullut ahkeran Talma-snoukkailun ohessa seurattua myös lumilautailjoiden otteita olympiaslopessa ja -pipessä. (Freestyle)lautailun sisällyttämisestä olympiaohjelmaanhan voidaan olla montaa mieltä, toisaalta lajin näkyvyys lisääntyy – toisaalta riskinä on lumilautailun sielun myyminen hiihtäjävetoiselle FIS:lle ja touhun vesittyminen freestylehiihtomaiseksi urheilujumpaksi. Synkimpien skenaarioiden mukaan hiihtäjän penteleet sitten pitkässä juoksussa muokkaavat snoukkailut omia tarkoitusperiään palvelevaksi pakkosuoritteeksi missä lumilautailun skeittaus- ja surffitausta, luovuus ja suorituspaikkojen tarkoituksenmukaisuus on toissijainen asia. Luokattomassa kunnossa ollut olympiapipe oli tästä ehkä jo osoitus. Kisalaskijoiden haastatteluissa toistamaa vakiolätinääkin “I’m just here to have some goood time and shred with my frieeends, etc” kuulee mäkimontussa jatkossa yhä harvemmin (mikä nyt toisaalta ei ole ihan huono asia).  Oman tulkintani mukaan olympiasnoukasta on joka tapauksessa seurannut tähän saakka pääosin enemmän hyviä juttuja, kuten kisamittainen superpipe Rukalla heti kauden alussa ja lisääntynyt näkyvyys perinteisessä urheilujournalismissa, vaikka joskus mennäänkin pahasti metsään. Jatko näyttää mihin suuntaan laji olympiaadien aikana kehittyy.

Etukäteen ennustelin meikäläisten mitalisaldon lautailusta jäävän melko laihaksi, johtuen toisaalta suomilaskijoiden kisakunnosta ja loukaantumissumasta mutta myös maailman nykyisen kärjen tasosta. Slopestylessä triplahyrrääjiä oli Norjallakin kinkereissä mukana joukkueellinen, Kanadalta vahvat ja varmat kisajyrät Mark McMorris ja Max Parrot, Jenkkien ykkösketjusta puhumattakaan. Rakas länsinaapurimme osoitti sekin tuottavan edelleen kovia parkkilaskijoita. Roope Tonterin ja Peetu Piiroisen nouseminen sairastuvalta varteenotettaviksi finaalihaastajiksi oli toki kova veto, mutta podiumille ei asiaa silti ollut. Peetun finaalissa rykäisemä bs 1620 oli miehelle kokonaan uusi temppu, joten enempää tuskin voi vaatia kuin <jariporttilanäänellä> ylittää itsensä kauden arvokisoissa. Onneksi meillä on kuitenkin Enni Rukajärvi, joka seivasi Suomen maineen ja mitaliperinteen olympiasnoukkailuissa. Ennin runissa nähty bs 540 stalefisu oli jo pelkiltään yksi skabojen tyylikkäimpiä vetoja. Onnea vaan Kuusamoon ja terveisiä Rukan Battery Parkille, teette hyvää työtä!

Mark McMorrisia ei slopefinaalin  pisteet naurata.

Äijien lautaslopen tuomarilinja (tai lähinnä sen puuttuminen) aiheutti kovasti meteliä intternetissä ja ihan livenäkin, ja pakko sanoa että kinkerit voittaneen Sage Kotsenburgin runit oli toisaalta persoonallisia ja viihdyttäviä mutta siltikin itseään toistavia. Teknisillä reileillä ja triploilla ei slopekisoja vietykään, sen sijaan pisteet ei tipu vaikka parissakin ländissä kolataan lunta kaksin käsin... Halfpipen puolella tuomaroinnit meni sitten jo vähän paremmin, tosin kisat voittaneen Iouri “I-Pod” Podlatchikovin runista se viimeinen hitti jäikin puuttumaan. Shaun Whiten jääminen mitaleitta taas oli kisojen kovin yllätys (ja mulle kyllä vähän jopa pettymys), tähän varmasti vaikutti osaltaan kisapiipun heikko kunto, sen verran epävakaalta koko jenkkijoukkueen kaari- ja flättiajo välillä vaikutti. Ikävä on myös todeta Suomen pipelaskemisen tason tulleen takavuosilta roimasti alaspäin, vaikka sekä Markus Malinilta ja Janne Korvelta temppusäkkiä vielä löytyykin. Junnuista sen sijaan ei tahdo enää löytyä kiinnostusta halfpipen laskuun, syynä voi toisaalta olla harjoittelupaikkojen puute mutta myös lajin muuntuminen enemmän akrobatian suuntaan verttiskeittausvaikutteiden sijaan. Kaiken kaikkiaan pipen karsinnat oli välillä yllättävän puuduttavaa seurattavaa ja surkeassa kunnossa olleen pipen flätti kostautui mm. Malinin laskussa. Olympiapipe tarjosi ehkä suurta draamaa, mutta olosuhteilla oli lopputuloksiin nähden liian suuri painoarvo. Japanilaisten pipeakrobaattien lisäksi myös kiinalaiset yllätti vahvalla finaaliedustuksellaan. Kinkkien polvitaive- tindy- ja tailfish-gräbejä katsellessa tosin alkoi jo tosissaan pelätä lajin menemisestä tällaiseen suuntaan.

Suksislope oli niinikään viihdyttävä lisä olympiaohjelmaan, ja meikäläisittäin ihan lupaavia laskuja nähtiin ainakin Antti Ollilalta. Pipe- ja parkkilaskemisen tulevaisuus saattaa hyvinkin olla näissä uuden koulun hiihtäjissä. Suksipuolellakin tosin riskinä lajin tulevaisuuden kannalta on mm. Nick Goepperin sauvoitta voltteja paiskovat parkkirobotit, jolloin laji liukuu väistämättä aerial freestylehyppyjen ankeaan suuntaan, kuten am. linkissä Goepperin X Games -runista näkee. Sen sijaan ruotsalaisen Henrik Harlautin tyyppisiä suuria persoonia toivoisi näissäkin kisoissa nähtävän enemmän.

Ei näin

Talman loskapiippua päiväsessareilla

Kaikesta olympiahölötyksestä huolimatta lumilautailu kyllä maistuu edelleen ja kiinnostaa lieveilmiöineenkin ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kuluva talvi nyt kelien puolesta jää historiaan lähinnä huonona vitsinä, mutta Talmassa on parkki ja pipe edelleen vetokunnossa ja aina hyvää laskuporukkaa mestoilla. Talman snoukat kiinnostaa jopa niinkin paljon että skippasin alustavasti suunnitteilla olleen alppikeikan ja käytän ennemmin senkin ajan Talman parkin hinkkaamiseen. Lumipäiviä tällä hetkellä 23 ja jonkin verran on tullut myös GoPron kanssa ikämiehissä sohittua. Tosin mitään kovin eppistä footagea ei toistaiseksi ole muistikortille tarttunut, aina kun tulee sen verran kovalla sykkeellä itse laskettua! No, ehkä sieltä joku editti saadaan vielä joskus puskettua ulos…

Niin, ja mikäli kiinnostaa niin kannattaa tsekata tämä muutaman vuoden takainen hyvä dokkis Talman alkutaipaleilta ja kuinka siihen on tultu missä nykyään ollaan.