Huhheijaa, kun on taas aikaa kulunut. Kovasti piti päivitellä skinien leikkaamisesta ja SM-parisprinttiviestistä ja Ylläksen reissuun valmistautumisesta. Nyt sitä nökötetään Ylläksellä hiihtarin mökin nurkassa ja mietitään mihin kaikki tää aika on mennyt. No skinienkin leikkailun siirsin sopivasti myöhemmälle, siitä tulossa vielä operaatiokatsausta. Palataan ajassa taaksepäin, aikaa ennen antibioottikuureja ja muuta säätöä. Kisakallion leirin jälkeen tulin kipeäksi ja kaikenmaailman keuhkopöhöt pääsi pahenemaan. Siinä sitten jouduin olemaan viikon verran poissa pelistä, ja käväisin mm. poskionteloiden röntgenissä ja jopa punkteerauksessa väärän hälytyksen vuoksi. Pikkuhiljaa antibioottikuurin saattelemana lähdin rasittamaan keuhkoja mm. järvellä koirahiihtelyn muodossa. Treenit kuitenkin painottuen enemmän lihaskuntopuolelle. Viime sunnuntaina osallistun SM-parisprinttiin, oli kiva nähdä tuttuja ja verestellä muistoja, muttei siitä oikein muuta jäänytkään käteen. Viestipari toi kaksi kertaa viestin kärjessä, ja siitä se tulosnotkahdus sitten aina lähti minun kohdalla. Ensimmäinen mäki hapetti ihan täysin ja sitten mietittiin, että miksei näkökentässä ole enää juuri mitään jäljellä. Eikun hengitystä tasaamaan ja suuntaamaan rastille. Moottorikelkkaurilla hiihtäminen tuntui todella vaikealta, vaikka se on ollut itselleni aina vahvuus hiihtosuunnistuksessa. Varsinkin, jos on ollut todella liukas pääkallokeli. Mutta niin ne lihakset vaan unohtaa. Onneksi pää sentään pelasi, eikä pahempia pummeja tullut. Paitsi viimeisellä lenkillä ja silloin olin jo lamaantunut ja luovuttanut. Keuhkoihin sattui ja paljon, tuntui kuin keuhkoputkista olisi virrannut typpeä keuhkoihin. Toisella lenkillä oli jo helpompi hengittää, muttei sitäkään voisi vielä helpoksi kutsua. Ehkä joskus vielä tulee kausi, etten ole yli 10 kk jatkuvalla syötöllä krohisemassa ja yskimässä ja pääsen treenailemaan hengästyen. Ei voikkaan vaatia jaksamista ja vauhtikestävyyttä tai maksimikestävyyttä, jos ei lähes vuoteen ole päässyt kunnolla rasittamaan itseään.

SM-viestin jälkeen oli vuorossa päivä Sappeella. Muutamia opetushommia oli luvassa, jonka jälkeen kotiin pakkaamaan Ylläksen reissuun. Luvassa olisi kolmen viikon keikka Lompoloon, missä tulisi tehtyä rinteessä ja ladulla hiihdonopetushommia, laskettua omia laskuja ja toivottavasti pääsisi testaamaan uusia skinejä pehmeällä lumella. Pari viimeistä viikkoa tulisi kulumaan laduilla hiihto-oppaana sokealle miehelle. Olen hiihdättänyt häntä jo 7 vuoden ajan. Päivät ovat pitkiä ja hiihtoa tulee mittariin useita kymmeniä kilometrejä. Mies hiihtää pääosin luistelua, mutta satunnaisesti perinteistä. Hän on siis täysin sokea. Melko kovaa vauhtia tulee hiihdettyä ja moninkertaistan tähän mennessä hiihtämäni kilometrit näinä viikkoina. Pakkasin siis mukaan laskukamppeet ja sukset varauduin takamaastoreissuun. Vyörykamppeet ajattelin lainata Ylläkseltä, mutta omat uudet skinit pakkailin laatikossa mukaan. Retkitarvikkeita otin mukaan sen verran mitä kevyelle päiväreissulle tarvitaan. Maastohiihtovaatteita tuli otettua reilusti, nimittäin säiden vaihtelut ovat Ylläksellä normaalia (kuten rinteessäkin saa varautua moneen eri sääilmiöön päivän aikana) ja tulee myös hikoiltua melkolailla reippaasti hiihtäessä. Kaikenmoista muutakin sälää tuli pakattua, jos vaikka pulahtaisi Saagan porealtaaseen palauttelemaan tai kävisi treenailemassa salilla. Myös avantouintiin piti varautua, mutta melonta/avantotossut hävisi viime keväänä saunareissulla. Joten eipä siinä sitten paljoakaan varauduta 🙂

Sulloin tavarat kasseihin ja rinkkaan, säädin herätyksen ennen aamunkoittoa ja laitoin eväät valmiiksi aamua varten. Heräsin ennenkuin kukko lauloi, mutta loppujenlopuksi pääsin liikenteeseen vasta vähän ennen kahdeksaa. Sopivasti aamuruuhkiin. Aamukahvin jälkeen alkoi vihdoinkin heräilemään. Puheluiden ja chilipähkinöiden siivittämänä jaksoin ajella Ouluun saakka. Kirkas taivas, aurinkoinen sää ja uudet nastarenkaat alla oli hyvä ajaa. Oulussa söin ja pidin jaloittelutauon Stadium-outletissa. Ajattelin aluksi ajaa Haaparantaan, käydä siellä ostamassa ruokatarvikkeet ja pyörähtää Haglöfsillä, mutta tankkaustarve Torniossa vesitti innon pysähtyä heti muutaman kilometrin päässä, vaikkakin hyvä kahvi ja näkkileivät kiinnostelivat kovasti 🙂

Aurinko alkoi pikkuhiljaa hiipiä alaspäin, antaen lupauksen kauniista auringonlaskusta. Pyrin minimoimaan pysähdykset, mutta toisaalta ei minulla ollut minnekkään kiire ja auringonlaskun aikaan harvoin tulee tuollaisissa maisemissa liikutua. Kukkolankoskella pysähdyin ihastelemaan auringonlaskua. Jatkoin eteenpäin, autolla ajaminen tuntui hankalta, nimittäin olisi kiinnostanut katsella takavasemmalla laskevaa aurinkoa ja pysähdellä ottamaan kuvia.

Tornionjokilaakson taakse laskeva aurinko värjäsi liukuväreillä taivaan, jättäen oikealle Aavasaksan päälle kauniin violetin ja sinisen värin ja värittäen pilvet hohtavan pinkillä. Ylitorniosta nopeat kahvit matkaan ja Kolariin täyttämään ruokakassi. Ajoin Äkäsjokisuun kautta ja huomasin hymyileväni jokaisen Ylläs- tai Äkäslompolo kyltin kohdalla. Skodan kaartaessa mökin pihaan pakkasta oli jo reilusti parisenkymmentä astetta. Pakkanen tuntui todella kovalta, etelän tyttö kun ei ole tottunut tänä talvena kylmyyteen. Katselin hetken aikaa kirkasta tähtitaivasta ja fiilistelin purevaa pakkasta ja mökistä hangelle kajastavaa lämmintä valoa. Takki kahisten nappasin kassini mukaan, hengitin kirpeää pakkasilmaa ja huokaisin.

Olin vihdoin kotona.