Nyt meillä on ensimmäinen mäkipäivä takana ja ei voi muuta kuin todeta, että päivä oli mahtava – ehkä jopa yksi mahtavimmista hiihtopäivistä pitkään aikaan.
Tätä päivää olimme odottaneet jo pitkään. Poikamme oli puhunut aika ajoin hiihtämisestä. Hänellä ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut muuta mielikuvaa hiihtämisestä kuin se, minkä hän oli muodostanut meidän aikuisten puheista ja koettaessaan suksiaan syksyisellä, vielä lumettomalla, nurmikollamme. Poika oli kuitenkin selvästi innostunut ajatuksesta hiihtää.
Olimme sopineet ystäväperheemme kanssa matkasta Messilään, joten pakkasimme auton täyteen välineitä ja pyyhkäisimme Lahteen. Messilään saavuttuamme tuuli oli kova ja mieleeni hiipi ajatus katastrofaalisesta aamupäivästä tuulen piiskaamine kasvoineen ja palelevine varpaineen. Toisin kuitenkin kävi.
Heti siitä lähtien kun kypärämyssy sujahti poikamme päähän ja kypärä sen päälle sekä monot ensimmäistä kertaa jalkaan poikamme kasvoilla oli hymy koko päivän. Koko laskettelukokemus oli vallannut pienen pojan pään. Nyt esteenä ei ollut enää tuuli tai pakkanen. Lapsi kyllä pysyy lämpimänä kun liikkuu tohkeissaan uuden harrastuksensa parissa.
Seuraavana edessä oli poikamme elämän ensimmäinen mutkamäki. Ennen kuin ehdin saada pojallemme ja itselleni kummatkin sukset kunnolla jalkaan hän oli jo menossa omin päin kohti rinteen niskaa. Tuntui siltä, että liukkaat sukset ja alamäki oli vastustamaton houkutus kokea jotain aivan uuttaa. Ensimmäinen mäki sujuteltiin alas poika isän jalkojen välissä. Sukset tuntuivat olevan jotenkin luonnollinen jalkojen jatke vaikka poukkoilivatkin sinne sun tänne kanttien leikatessa lumeen. Mäen alla sekä isä että poika olivat kummatkin yhtä hymyä. Ensimmäinen mäki oli täydellinen onnistuminen elämyksellisyydessään.
Miettiessäni sitä miten teen poikani laskettuharrastuksen alusta mahdollisimman elämyksellisen ja rennon, palasin mielessäni aikoihin jolloin itse sain ensimmäiset sukseni. Haluan, että poikani oppii käsittelemään suksia leikin ja kokeilun kautta enemmän kuin ohjattuna harjoitteena. Omat muistoni ja kokemukseni laskettelun salojen opetteluun juontaa 70-luvun loppuun ja 80-luvun alkuun. Isäni oli 60-luvun lopussa hakenut lasketteluoppinsa Itävallasta ja oli niihin aikoihin laskettelutietouden eturintamassa. Tämä tausta heijastui voimakkaasti siihen kuinka minua opetettiin. Harjoittelimme viistolaskua kuukausi tolkulla ennen kuin pääsin kokeilemaan askelkäännöstä. Muutaman vuoden hyvin aktiivinen tekniikkaharjoittelu toi tuloksen, jossa minulla oli jo 6-7 -vuotiaana vahva laskettelutekniikka ja selvisin hyvin olosuhteista kuin olosuhteista. Kaipasin kuitenkin laskettelun leikkisää puolta. Näin aina harjoitellessamme kuinka muut lapset laskivat rinteen reunassa olevissa möykyissä, kaatuilivat ja olivat pitkin poikin pusikoissa.
Vaikka myöhemmin pääsinkin laskemaan samoille reiteille, ja selvisin niistä keskimääräisesti paljon muita paremmin, jäi mieleeni kuitenkin ne hetket kun en itse niihin leikkeihin päässyt. Olen hyvin kiitollinen isälleni omasta laskutaidostani jota ilman en olisi saanut kokea monia hienoja laskupäiviä enkä ehkä pystyisi opettamaan poikaani laskemaan. Kolikolla on toki siis kaksi puolta. Tuosta kokemuksesta kuitenkin oppineena haluan tarjota pojalleni sekä elämyksen ja hauskuuden että myöskin hyvän teknisen osaamisen.
Ensi otteeni poikani opastamiseen oli ehkä turhan opettaja-oppilastyylinen. Pyrin opastamaan poikaani siitä miten sukset toimivat, vaikkakin hyvin käytännönläheisesti, lasketuttamalla häntä jalkojeni välissä. Muutaman mäen jälkeen huomasin, ettei lähestymistapa ollut hyvä, vaan pojan piti saada kontrolloida (kokea) enemmän itse kehoaan ja suksiaan oppiakseen niiden käyttäytymisen.
Seuraava vaihe oli siis poika ja isä rinta rinnan niin että poika pitää, joskus roikkuu, vaakatasossa rinteen suuntaisesti olevasta sauvasta (vrt. hartialinja laskuasennossa). Tämä metodi tuntui toimivan hyvin. Pojan innostus suksien ominaisuuksien kokeiluun oli ällistyttävä. Jo muutaman kerran jälkeen tuntui siltä, että poika pääsi jyvälle siitä mitä tarkoituksena oli tehdä. Minun ohjeet tässä kohtaa pojalleni olivat hyvin yksinkertaiset: sukset suoraan eteenpäin, polvet koukkuun ja peppu taakse. Kaikki muu oli hyvää fiilistä ja yhdessä tekemistä. Sain sopivasti tarvittaessa työnnettyä omalla suksellani poikani sukset oikeaan suuntaan ja vaikka joskus hänen uloin suksena lähti omille teilleen, oli paketti toimiva. Sauvan korkeutta ja etäisyyttä muuttamalla pystyin sopivasti ohjaamaan poikani etu-takapainoisuutta ja näin ohjaamaan hänen laskuasentoaan ilman, että minun tarvitsi siitä hänelle kertoa.
Päivä sujui todella mainiosti leikin ja mukavan yhdessäolon merkeissä. Totesin itse sen, että mitä vähemmän ohjaan poikaani sanoilla ja mitä enemmän osallistun hänen kanssaan leikkiin, sitä nopeampaa hänen oppimisensa on. Kuten kaikessa muussakin tosiasia on se, että kaikki lähtee mielenkiinnosta. Ilman mielenkiintoa ei ole oppimista.
Sekä päivän lomassa mukkipossu-tauolla, että päivän päätteeksi juttelimme paljon laskettelusta ja oli selvää, että päivä oli ollut pikkumiehelle hyvin mieleinen. Raikas ilma ja yhdessä touhuaminen tuotti hyvän mielen koko perheelle. Itse totesin illalla, että päivä oli ollut yksi parhaista hiihtopäivistä pitkään aikaan. Päivän leikkisyys ja innostuneisuus oli tuonut siihen aivan uuden ulottuvuuden. Taisin itsekin palata niille samoille oppimisen ilon jäljille joita olin kokenut joskus aloittaessani lasketteluharrastusta. On uskomatonta todeta että päivä pienessä lastenmäessä voi olla jotain niin elämyksellistä. Kannattaa ehdottomasti kokeilla heti kun se on mahdollista. Lapset taitavat useasti olla aikaisemmin valmiita tähän kuin me aikuiset.
Hymymielin seuraavaa hiihtopäivää odotellen – Hyvää Joulua kaikille.