Oli alkavan syksyn ensimmäinen päivä, kun vaimoni auto kurvasi kotimme pihaan. Olimme poikani kanssa juuri tulleet päiväkodista ja jääneet leikkimään kotipihallemme. Tietämättä auton takakontissa olevasta yllätyksestä poikamme juoksi heti autolle äitiään vastaan.

Joitain viikkoja aikaisemmin vaimoni oli kysynyt minulta tartummeko hänen työkaverinsa tarjoukseen ostaa heiltä pieneksi jääneet lasten lasketteluvälineet. Vastaukseni oli että toki, olinhan katsellut pojallemme lasketteluvälineitä jo koko viime kauden.

Poikamme täyttää tammikuussa 4 vuotta.

Olen itse aloittanut laskettelun oman isäni jalkojen välissä murtsikkasuksilla 4 vuotiaana ja tästä syystä mietin yhtenään milloin olisi hyvä aika saada poikamme hiihtoura käyntiin. Minulle laskettelu on ollut rakas harrastus koko elämäni. Lasketteluun intohimoisesti suhtautuvan vanhemman on vaikea olla tuputtamatta tätä hienoa harrastusta myös omille lapsilleen heti heidän syntymästä asti. Näin on taitanut käydä minullekin.

Koko viime kauden aina urheiluliikkeissä käydessäni katselin lasten lasketteluvälineitä. Isoimmaksi haasteeksi osoittautui löytää mono, joka olisi ollut oikean kokoinen ja ulkonäöltään edes jotenkin siedettävä. Kuten me aikuiset kokemuksesta tiedämme, mono on ehkä tärkein lasketteluvälineemme eikä vaan ulkonäöllisesti vaan nimenomaan istuvuudeltaan ja käyttömukavuudeltaan.  Mitä tulee pieniin lapsiin, tuntuu että monot ovat useasti vain vähän sinne päin. Tämä johtunee siitä, että lapset kasvavat niin nopeasti ja siksi on tyydytty siihen, että mono ei koskaan ole istuva vaan muut ominaisuudet kuten hinta ajavat edelle. Toisaalta on varmasti myöskin niin, että on huomattu ettei lapsien monokoolle 25 tai alle ole vielä kysyntää, koska monovaihtoehtoja on joko hyvin vähän tai ei ollenkaan. Minun isänä pitäisi kai tuosta ymmärtää myös se, että aika on näyttänyt monovalmistajille ettei 24 numeron jalan omistava lapsi ole vielä valmis mäkeen. En tiedä olenko samaa mieltä?

Kun poikani oli päässyt äitinsä auton viereen, kertoi vaimoni hänelle auton takakontissa olevan yllätys. Poikamme malttoi tuskin odottaa. Kun takakontti aukesi ja poikamme näki sukset, hän huudahti kuten joululahjan nähdessään – sukset! Hänen kasvoiltaan oli helposti huomattavissa valtaisa kiinnostus näkemäänsä, tai ainakin niin minä sen halusin nähdä.

Me vanhempina keskustelimme vaimoni kanssa aikaisemmin pojallemme hankittavien suksien pituudesta. Vaikka seuraankin kohtuullisen ahkerasti suksien kehitystä ja niiden tyyppien mukaan vaihtelevia suosituspituuksia, on vaikea arvioida lapselle sopivan suksen pituutta. Jos lapsi on metrin pituinen, on suksen pituuden muutos suhteessa suurempi kuin meillä aikuisilla. Tiedämme kuitenkin aikuisina kuinka hankalaa on laskea liian pitkillä suksilla ja toisaalta kuinka rauhattomat lyhyet sukset ovat. Lapselle merkitsevää on että sukset eivät ole harrastukseen ihastumisen tiellä. Hankkimamme sukset ovat aivan perussukset. Poikamme on reilun metrin mittainen ja sukset, jotka käytettynä ostimme, ovat 90 cm pituiset. Sukset voisivat olla lyhyemmätkin. Päätimme kuitenkin, että aloitamme kauden nyt hankituilla suksilla ja katsomme kuinka pikku miehen käy, niin sanotusti. Huono puoli on se, että lajiin tutustumisen pitäisi olla miellyttävä kokemus. Lasten kohdalla toki ihastuminen on poikkeuksetta ailahteleva prosessi, joka ottaa aikaa. Olen kuitenkin itse sitoutunut siihen, että haluan antaa pojalleni mahdollisuuden samanlaisen palon löytymiseen kuin minkä olen itse saanut. Tämän kauden aikana nähdään alkaako ihastuminen lajiin syntyä ja millaisia vaiheita siihen liittyy.

Kello on viisi aamulla kun kirjoitan tätä. Poikani ja vaimoni nukkuvat. Odotamme koko perhe kovasti, että Etelä-Suomi saisi lumipeitteen ja pääsisimme mäkeen. Vihti jo onkin auki ja Talmakin aukeaa viikon loppuna. Lauantaina suunnistamme koko perhe SkiExpoon. Siitä se poikamme ensimmäinen hiihtokausi alkaa. Isä on odotuksia täynnä.

Seuraan blogikirjoituksissani poikamme ihastumista lajiin sekä pohdin siihen liittyviä ilmiöitä.