Hälytys tuli keskiviikkona-aamuna 10.6. Lauantaina löysin itseni Louna-Jukolan tapahtumakeskuksesta trikoot jalassa ja otsapanta päässä odottamassa Venlojen starttia. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin epävarma itsestäni ja siitä mihin olin ryhtymässä. Itse suunnistusta enemmän arveluttivat vaihdot, rastileimaukset ja muu Jukola-konteksti, josta olin totaalisen pihalla.

Lähtöalueella kaikki tuntuivat tietävän, mitä olivat tekemässä ja mihin menossa. Minä en osannut edes päättää, verryttelisinkö hölkkäämällä vai hyppien. Puristin oikeassa kädessä leimauskorttia, jota en ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt. Varsinaista suunnistuskarttaa en ollut nähnyt koskaan.

Mutta samantien, kun sain edeltävältä venlaltamme oman osuuteni kartan käteen ja pinkaisin ylämäkeen kohti metsää, kaikki hermostuneet ajatukset katosivat. Kartta oli ihan tavallinen kartta, juoksu tuntui kevyeltä ja pienen mutkan jälkeen löytyi ensimmäinen rastikin. Sen jälkeen muistan ainoastaan mielettömän suunnistushuuman – mietin ainoastaan seuraavaa rastia, seuraavaa askelta, suuntaa.

Kun juoksin maalisuoralle, tuntui, että olisin ollut metsässä vain pienen hetken. Aikaa lähdöstä oli kulunut yli tunti. Juoksun jälkeen fiilis oli täysin eri. Yhtäkkiä olinkin osa tätä valtavaa tapahtumaa, yksi heistä, enkä ulkopuolinen. Mietin, mistä epäröintini johtui. Rakastan metsää ja urheilemista, lenkkareita ja tuulitakkeja. Suunnistuksessa yhdistyvät ne kaikki, ja ihmiset Jukolassa, minä mukaanlukien, olivat ihanan tavallisia. Miten ihmeessä meni kolmekymmentä vuotta, ennen kuin löysin tieni tänne?

Ensi vuoden Jukola on jo merkattu kalenteriin. Uskaltaisikohan sitä ihan oikeaan Jukolaan?

Olin nähnyt tämän monta kertaa telkkarissa, mutta fiilis paikanpäällä oli käsittämätön. Minuutteja ennen lähtöä otsalamput pilkahtelivat päälle yksitellen. Hämärtyvässä kesäyössä kuulutettiin sekunteja lähtöön, ja pamauksen jälkeen valovana katosi maastoon.