Olimme varanneet koko Mt. Kenian vaelluksen sekä kahden päivän safarin Masai Marassa etukäteen netin kautta, firmalta  East Africa Shuttles. Olimme löytäneet joitakin referenssejä heistä, hinta oli kalliihko, mutta halusimme varmistaa, että ehdimme tehdä kaiken haluamamme lyhyessä ajassa. Oli sovittu, että joku olisi meitä vastassa Nairobin bussiasemalla, kun saavuimme Mombasasta aamuvarhaisella.

Kun bussi jätti meidät Nairobin koleaan aamuun, meille selvisi, ettei Nairobissa ole bussiasemaa. On vain alue kaupungissa, jonka kaduilta eri yksityiset bussifirmat lähtevät. Siitä huolimatta kyytimme oli odottamassa ja naamat valkoisina itäafrikkalaisella moottoritiellä vietetyn yön jälkeen hyppäsimme meitä odottaneen kenialaisen miehen kyytiin. Hän ajoi meidät firman toimistolle, joka tarkoitti käytännössä paria pölyistä huonetta ränsistyneessä kerrostalossa. Yhteyshenkilömme halusi maksun koko retkestä etukäteen käteisellä, mikä arvelutti. Kaiken lisäksi kaikki rahamme olivat teipattuina kiinni jalkoihimme, kun emme olleet keksineet niille muutakaan turvallista paikkaa.

Vaihtoehtoja ei juuri ollut. Olimme keskellä Nairobia, halusimme päästä Mt. Kenialle, ja ainoat kontaktimme koko maassa olivat tämä henkilö, hänen toimistossaan istuva opas sekä kuljettajamme, kaikki miehiä. Pulitimme molemmat sovitut 1200 dollaria, jonka piti viedä meidät ilman lisämaksuja viideksi päiväksi Mt. Kenialle ja yhden Nairobi-yön kautta Masai Maraan safarille kahdeksi päiväksi.

Kreisiä, että päiväntasaajan voi noin vain ylittää!

Parin tunnin päästä saavuimme Nanyukiin, joka on yksi Mt. Kenian vaellushubeista. Matkan varrelta poimimme mukaan lisää ihmisiä. Jokaisessa mutkassa, kun pakettiautoon hyppäsi yksi mieshenkilö lisää ja soratiet kapenivat, mietin onkohan tämä viimeinen automatkani.

Lopulta selvisi, että huolemme olivat turhia. Mukaan poimimamme henkilöt olivat vaellusretkikuntamme jäseniä – seuraavien päivien aikana he kantoivat tavaramme, ruokamme ja vetemme vuorelle ja takaisin.

Meidän oli todella vaikea totutella ajtukseen, että kaikki nämä henkilöt (5 ensimmäistä vasemmalta) olivat vain meitä varten vuorella.

1 Vaelluspäivä: Sirimon Gate – Old moses camp

Ensimmäisen päivän vaellusosuustemme oli 9 kilometriä Sirimon Gatelta Old Moses Campille, pitäen sisällään 860 metriä nousua. Old Moses Camp sijaitsi 3300 metrissä, ja koska olimme tulleet vuorokaudessa merenpinnan tasolta, jokainen metri tuntui jaloissa ja päässä.

Oli vaikea tottua siihen, että leiriydyttyämme saatoimme vain levätä, ihmetellä maisemia ja kuluttaa aikaaamme, kunnes kokki tuli kutsumaan meitä välipalalle. Välipalana oli joka päivä pop cornia ja teetä, joiden turvin jaksoimme odotella illalliseen, joka oli yleensä vihannesmössöä tai papuja. Jälkiruoaksi oli erä erilaisia hedelmiä.

Autiotuvissa oli muitakin seurueita, ja kaikilla oli omat kantajat ja kokit mukana. Emme tottuneet asetelmaan koko matkan aikana. Olo palveltavana oli jatkuvasti kiusallista.

Väliupalalla oli joka päivä popcornia!

Aamupalaksi epämääräistä puuroa ja pikakahvia.

2. Päivä: Old moses camp (3300m) – Shipton camp (4200m), 17km

Kun lähestyimme neljän kilometrin korkeutta, luonto alkoi muuttua. Mt. Keniyan ekosysteemi on ainutlaatuinen, sillä se sijaitsee päiväntasaajalla, mutta huomattavan korkealla. Lämpötilat vaihtelevat vuorokauden sisällä -20 asteesta +30 asteeseen. Siellä kasvaa  mitä erikoisempia lajeja, mitä erikoisimmissa mittasuhteissa.

Maisemat olivat surrealistisia.

Kuin kävelisi keskellä tietokonepeliä.

Pian edessämme näkyivät lumiset huiput, enkä voinut käsittää, että olin edelleen Afrikassa. Korkeusero jomotti päässä, ja ajatukset ohenivat. Leiripaikka, Mt Kenian “perusleiri”, sijaitsi 4200 metrissä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni niin korkealla. Olin saanut lääkäriltä nestettä poistavia tabletteja, jotka kuulemma auttoivat vuoristotautiin. Popsin niitä alusta saakka, mutta siitä huolimatta tunsin itseni humalaiseksi. Liikkeet olivat raskaampia, ajatuksia oli hankala käsitellä, ja suusta pääsi ulos mitä sattuu. Tavarat eivät pysyneet sitäkään vähää järjestyksessä mitä yleensä. Tämä oli kuitenkin onneksi kevyttä verrattuna matkaseuraani, joka tärisi kuin horkassa ja kärsi kovista päänsäryistä. Autiotuvissa reitin varrella ei ollut lämmitystä ja lämpötila laski yöllä kaksinumeroisiin pakkaslukemiin. Naapurihuoneessa makasi nainen, joka ei päässyt kunnolla ylös sängystä niiden kahden päivän aikana, jotka vietimme perusleirissä.

3 Vaelluspäivä: akklimatisoitumista perusleirissä

Seuraavana päivänä keräsimme voimia huipulle nousuun. Oppaamme suositteli, että kiipeäisimme muutama sata metriä ylöspäin harjanteelle. Pahin olo alkoi pikkuhiljaa helpottaa, mutta ajatus keskellä yötä heräämisestä tuntui kammottavalta.

4 Vaelluspäivä: Afrikan huipulla (4985m)

Heräsimme kahdelta ja olimme onneksemme niin tolpillamme, että lähteminen ylös oli järkevää. Kokoonnuimme ulkona otsalamppujen valossa ja lähdimme kiipeämään kohti huippua. Pakkasta oli reilusti, jokainen hengenveto tuntui keuhkonpohjissa ja askeleet olivat kuin hidastetusta filmistä. Lumiraja tuli vastaan.

Muutaman tunnin kuluttua pääsimme harjanteelle, josta oli ylitettävä jyrkkä, jäinen rinne poikittaisuuntaan. En halunnut katsoa alas, sillä siellä oli monta sataa metriä tyhjää. Sinne ei saanut pudota. Tällä kohden reittiä meitä oli jo kolme retkikuntaa. Kuulin oppaidemme puhuvan keskenään swahiliksi. Talvi 2012-2013 oli Mt. Kenialla poikkeuksellisen luminen. Kuulemma yksikään seurue ei muutamaan viikkoon ollut päässyt huipulle. En ihmettele sitä, sillä paikka näytti sellaiselta, että sen ylittämiseen tarvittaisiin köysistö, mitä meillä ei ollut. Oppaallamme sattui kuitenkin olemaan jäähakku, jonka avulla hakkasimme rinteeseen portaat. Kun lähdin kulkemaan niitä, mietin, että jos koskaan on pidettävä tasapaino, niin se on tässä hetkessä ja nyt.

Lumiraja tuli vastaan melko pian lähdettyämme 4200 metristä.

Hitain askelin me kaikki pääsimme siitä yli, minkä jälkeen huipulle ei ollut enää kovin paljoa matkaa. Loppumetrit oli kiivettävä nelinkontin kiinteiden rauta-kahvojen turvin. Voimat olivat loppu, mutta sain viimeisille metreille voimanpuuskan. Kurkkasin reunan yli ja heikko valonkajastus iski silmiin horisontista. Yksi kerrallaan nostin jalat ylös, tunsin kallion jalkojeni alla. Aurinko aloitti juuri nousunsa, taivaan toisessa reunassa näin pilviharson yläpuolelle pilkistävän Kilimanjaron. En voinut käsittää että olimme Mt. Kenian huipulla, Afrikassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa.

Auringonnousu Mt. Kenian huipulla oli yksi elämän upeimmista hetkistä.

En tiedä, kuinka kauan olimme huipulla. Oppaamme käski meidät jossain vaiheessa paluumatkalle, sillä meidän oli päästävä ensin alas ja käveltävä vielä 30 kilometriä seuraavaan leiripaikkaan. Matka alaspäin oli sekava. Kylmä ilma muuttui vähitellen lämpimäksi. Näimme koko vuodenaikojen kirjon yhden tunnin sisällä. Joimme kaakaota lumihangessa, olisimme yhtä hyvin voineet olla viettämässä pääsiäistä Lapissa. Jää ja pakkaslumi muuttuivat ensin sohjoiseksi keväthangeksi, sen jälkeen pieneneviksi lumilaikuiksi. Lopulta oli riisuttava pois pitkähihaiset ja pipot.

Illalla leiriydyimme Mt. Meru Bandasiin, jossa oli muutamia vuokrattavia majoja. Meille lämmitettiin risuilla kuumaa kylpyvettä, ja pääsimme suihkuun ensimmäisen kerran sitten Mombasan. Meitä varoitettiin norsuista, jotka saattoivat joskus pillastuneina juosta ristiin rastiin pihaa, mutta niitä enemmän riesaa oli kantajistamme, jotka yrittivät kurkkia sisään suihkuhuoneeseen. Mökkikylä oli autio, emmekä osanneet oikein olla siellä rennosti. Lukitsimme huoneen oven illalla tarkasti.

Oli taivaallista päästä suihkuun ensimmäistä kertaa sitten Mombasan.

4 Vaelluspäivä:Mt. Meru bandas – Chogoria gate

Aamulla joimme viimeiset kahvit meille varta vasten katetusta pöydästä, tippasimme kantajamme, oppaamme ja kokkimme, kävelimme viimeiset kilometrit kilometrit tielle, josta pääsimme jeeppikyydillä läheiseen kylään. Lumen ja jään, vaelluskenkien, Suomen Höyhenen makuupussin ja toppatakin jälkeen oli outoa löytää itsensä päiväntasaajalta, keskellä kenialaista kylää flipflopit jalassa.

Mitäs seuraavaksi?