Ei ole mitään järkeä ajaa viikonlopuksi Lappiin juoksemaan Pyhätunturin yli, mutta tekisin saman uudelleen milloin vaan. Ensi vuoden Pyhän tunturimaraton järjestetään 13.8., ja päivä on jo kalenterissa.

Pyhä on yksi lempituntureistani, ja sen dramaattiset kurut ja vaihteleva maasto tarjoavat mainiot puitteet ihmisen kokoiselle polkujuoksutapahtumalle. Pyhälle ominainen unelias tunnelma sopii tarkoitukseen kuin valettu. Vaikka virallinen osallistujamäärä oli ilmeisesti noin viisisataa, tunturissa oli hyvin tilaa ja kaikki juokstutapahtuman järjestelyt toimivat.

Järjestäjät korostivat erityisesti, että Pyhän tunturimaraton on roskaton juoksu. Se näkyi kaikessa toiminnassa – juomapisteillä ei ollut pahvimukeja eikä polkujen varrella näkynyt roskan roskaa. Ihanat polkujuoksijat!

Itse juoksu meni myös hyvin, ottaen huomioon, että olen inhonnut juoksemista niin kauan kuin muistan. Silti juoksen. Miksi ihmeessä? Koska se on kätevää, tehokasta kuntoilua, jota voi tehdä silloin kuin haluaa? No ei. Omassa juoksusuhteessani on jotain niin suomalaista, että oksettaa. Ajatus siitä, että liikunnan kuuluu tuntua hirveältä, ja sitä on jatkettava vaikka jalka katkeaa. Ensin työ, sitten huvi, alku aina hankalaa, suo, kuokka ja mummo lumessa. Pyhän tunturikympillä ajattelin tämän kaiken järjettömyyttä paljon. Maastojuoksussa hampaat irvessä vääntäminen korostuu. Reitit kulkevat kivikossa, soissa ja jyrkissä ylämäissä, ja paikoin sitä rämpii aivan yksin. Pyhällä halusin koko ajan lopettaa tai vähintään hidastaa, mutta en tehnyt niin. Kuten aina juoksukisan aikana, laskin metrejä maaliin ja vannoin etten enää koskaan ilmoittaudu mihinkään.

Mutta se fiilis, kun pääsee maaliin. Pyhällä loppusuora tarkoitti holtitonta juoksua tunturin huipulta alas – sen jälkeen kun oli kiivetty ylös tunturin takapuolta. Kellahdin kumoon heti maaliviivan jälkeen, olo oli yhtä aikaa aivan hirveä ja samalla parasta pitkään aikaan. Sain kuulla olevani naisten kympillä viides, johon saattoi olla tyytyväinen, vaikka juoksijoita oli yhteensä vain 42. Jos totta puhutaan, se oli varmaan elämäni paras urheilusuoritus.

Ensi vuonna mennään sitten puolimaratonille, mikä tulee olemaan entistä kauheampaa. Ja silti odotan sitä jo nyt.

Aamulla jännitti ihan kamalasti.

Vandernetin Camelbak-tiimi

Selfie time!

Kuvakisan takia piti ottaa lennossa selfie Pyhän huipulla. Kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Maalissa.

Kyl me tää pyramidijuttu osataan!

Jes! Ens vuonna uudestaan.

Varusteet:

Juomareppu Camelbak Circuit (saatu lahjaksi)*

Juoksupaita Millet (saatu lahjaksi)*

Säärystimet Bridgedale (saatu lahjaksi)*

Kengät Asics Fuji Runnogade (omat)

*Vandernet Oy