Matkaa on kestänyt jo niin kauan, että päivät, viikot ja paikat ovat alkaneet sekoittua toisiinsa. Olen nauttinut lähes joka hetkestä, imien sisääni paikallisia hajuja, äänimaisemaa, yksityiskohtia jotka ovat erilaisia kuin kotona – puhumattakaan tietysti varsinaisista maisemista, tulivuorista, vesiputouksista, sademetsistä, värikkäistä linnuista ja valtameren auringonlaskuista. Usein kuitenkin ne asiat, jotka matkalta jäävät mieleen ovat jotakin aivan muuta. Sitä muistaa, miltä vaikkapa Kuuban viileät kaakelilattiat tuntuvat jalkapohjaa vasten, miltä rantamajan ulkovessan kaislakatto näytti hampaita pestessä tai millaisia kattiloita oli hostellien yhteiskeittiössä.

Mutta. En koe kotiutuneeni niin kutsutuksi travellereksi tai reppureissaajaksi. Olemme muiden reissaajien joukossa kummajaisia. En mene surffaamaan bikineissä, koska sillä saa parhaan rusketuksen, vaan laitan 50-kertoimista aurinkorasvaa uv-paidan alle. Yövymme halvimmissa majoituksissa, vaikka olemme monien mielestä matkalla käsittämättömän lyhyen aikaa, neljä viikkoa.

Lyhyen aikaa! Neljä viikkoa! Aika tuntuu mielestäni iäisyydeltä. Monet kotona, minä mukaan lukien, ihmettelivät matkabudjettia, suunnitelmiamme ja erityisesti niiden puutetta. Monet, minä mukaan lukien, ajattelivat että meillä on edessämme seikkailu. Niin kuin onkin.

Täällä totuus on toinen. Olemme reppureissaajien konservatiiveja. Olemme vanhempia kuin suurin osa hostellien ja majapaikkojen omistajista, käymme nukkumaan yhdeksältä ja pyörittelemme silmiämme kun kaksikymppiset tiskaavat teräsvillalla teflonkattiloita. Olemme aivan liian suunnitelmallisia, eikä oleskelumme paikoissa venähdä kolmesta päivästä viikkoon sen takia, ettemme jaksa pakata tavaroita.

Mutta kun palaan kotiin, tunnen sielläkin oloni hieman joukkoon kuulumattomaksi. Jo vuosia sitten opiskelijailtamat, joissa istuttiin ringissä lattialla juomassa lämmintä olutta, muuttuivat hienoiksi kotibrunsseiksi ja sunnuntain päivällisvierailuiksi. Kallion kebab-baarit vaihtuivat ravintoloihin, joissa on valkoiset pöytäliinat.
En tarkoita, ettenkö nauttisi edellämainituista asioista, mutta olo on välillä vieras.

Melko lailla yhtä vieras kuin Panama Cityn halvimmassa hostellissa, kömpiessäni puoli yhdeksältä 10 hengen hostellihuoneessa yläpedille korvatulppien ja silmäsuojuksen kanssa, kuunnellessa huonetoverien laskutoimitusta siitä, kannattaako heidän ostaa pullo rommia vai koko rahalla kaljaa.

  
Iltapäivätorkkujen aika. On surffattu, syöty, hetki aikaa olla tekemättä mitään. Playa Maderaksen lähes eristyksissä sijaitseva bambuhostelli Clandestino Nicaraguassa oli löytö, joka ei ollut listattu Lonely Planetissa, Booking.comissa tai Hostelworldissa.

  
Välipalan aika. Toasteja ja dragonfruitin puolikas. Mikä se muuten on suomeksi? Lohikäärmehedelmä?  

Playa Maderaksen rannan ravintolan listalla oli erikseen maininta ”sunset beers”. Olivat hintansa väärti.

Surffi rannalla oli isoa ja sotkuista, katkenneita leasheja, murjottuja sormia, desikaupalla suolavettä keuhkoissa. En ole vieläkään ihan varma, tuleeko minusta koskaan surffaria.