Jos harrastaa paljon vauhdikkaita lajeja, aina välillä sattuu havereita. Jos on minä, niitä sattuu vaikkei harrastaisikaan.

Saavuin Tonsain kiipeilyrannalle sunnuntaina hieman aamuyhdeksän jälkeen. Klo 11:15 mennessä olin saanut jalkaani syvän haavan ja tiputtanut sekä mankkapussini että puhelimeni mereen. Klinkkasin syvässä nousuvedessä kohti klinikkaa, joka on toisella puolen niemeä.

Alku näytti lupaavalta. Sain haavaan tikkejä, sillä hyvä, ajattelin. Thaimaan kosteissa ja likaisissa haava kuitenkin tulehtui ja äityi niin pahaksi ettei jalkaa voinut pitää kuin vaakatasossa.

Alkuperäinen paluulentoni oli ja meni, enkä voinut ajatellakaan klenkkaamista veneeseen, saatikka sitten lentokentälle ja matkaa sieltä kolmen vaihdon kautta kotiin.

Saan vakuutusyhtiön kautta uuden lennon kotiin, kunhan jalan tulehdus paranee. Olen käynyt pari kertaa hakemassa antibioottia tipan kautta suoraan kämmenselkään. Tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että Tonsain kylällä vastaantulevat kysyvät, miten jalkani jaksaa ja paikalliset hoitajat ottavat selfieitä kanssani.

Vakuutusyhtiöni onneksi korvaa tapaturmasta aiheutuneet kulut. Jalka on paranemaan päin, joten pääsen toivottavasti pian kotimatkalle.

Yksi monista matkoista klinikalle hoidattamaan jalkaa. Tällä kertaa meritse viidakkoisen vuoristopolun sijaan.

Railayn klinikalla. Hoito on ollut hyvää, vaikka huono englanti ja koti-Suomesta hieman eroavat toimenpiteet aina välillä vähän ihmetyttävät.

Vakuutusyhtiön henkilö: ”Voisitko sinä kysyä sieltä hotellin respasta, saisitko puhelimen käyttöösi?” Minä: ”No.. täällä ei varsinaisesti ole respaa. Kun täällä ei varsinaisesti ole hotellejakaan…” Vakuutusyhtiön henkilö: ”Mikä sinun hotellisi osoite on?” Minä: ”Luulen, että näillä ei varsinaisesti ole osoitettakaan –”

Thaimaan sadekaudenkin pitäisi kuulemma loppua marraskuussa. Täällä ei kyllä näytä siltä!