Parhaimmat retket syntyvät usein hieman vahingossa. Olin suunnitellut pääsiäiseksi hiihtovaellusta Urho Kekkosen kansallispuistossa Saariselällä, mutta toisin kävi.

Alkuperäinen matkaseurani sairastui, ja pyörittelin pääsiäisviikon alussa käsissäni lentolippua Ivaloon. Viisi päivää yksin hiihtovaelluksella olisi tylsää. Vaihtoehtoinen matkaseura löytyi, mutta ongelmana oli, että he olivat menossa leijahiihtämään. En ollut koskaan nähnytkään oikeata leijaa. Kova tuuli saa minut huonolle tuulelle. Mutta koska kaikkea on kokeiltava, tilasin netistä halvimman löytämäni leijan ja pakkasin Finnairin mukaan kaikki mahdolliset varusteet splittilaudasta ja skineistä kiipeilyvaljaisiin. Varusteita oli niin paljon, että mukaan mahtui ainoastaan kaksi paitaa, ja toinen niistä päällä.

Löysin ystävät kiirastorstaina Sodankylästä. Leijailustani ei tullut mitään, mutta Lapin keväthangilla on vaikea olla pahantuulinen. Vietimme päivän Vaalajärvellä ja illalla oli edessä kysymys: mihin seuraavaksi?

Joku taisi ehdottaa, että mennään Norjaan. Joku taisi vastata, että mennään vaan. 400 kilometriä myöhemmin pystytimme liikkuvan telttaleirin Skibotniin Jäämeren rantaan.

Seuraavana päivänä nautimme aamukahvit ja vohvelit Statoililla, koska emme jaksaneet alkaa keittää vettä retkikeittimellä. Päivän huipuksi valittiin Sörfjelltinden. Lähdimme ylös, mutta keli huononi iltapäivällä, ja jouduimme jättämään nousun kesken.

Joimme kahvit ja söimme kokosbullat puolimatkassa, ja aloimme miettiä, missä seuraava yö nukuttaisiin. Topo-kirjaa selaillen ajelimme Olderdaleniin Lyngenin niemen vastapuolelle. Leiri pystytettiin tällä kertaa lossirantaan.

Seuraavana päivänä topitimme Gillavarrin ja laskimme muikean laskun takaisin lauttarantaan. Oluet oli todellakin ansaittu!

Laskusta voi katsoa pätkän Instagramissa.

Afterski-juomien jälkeen oli taas edessä visainen kysymys: mihin seuraavaksi? Pääsiäistä oli jäljellä enää muutama päivä, ja tiistaina pitäisi olla jo kotona Helsingissä. Päädyimme ajamaan 500 kilometriä takaisin Pallakselle. Saimme auton parkkiin puolenyön maissa. Rämmimme infrapunavalot päällä lumihangessa ikuisuudelta tuntuvan ajan etsiessämme laavua. Selässä oli reilusti yli 30 kiloa eli puolet painostani. Siitä huolimatta nautin joka hetkestä, pimeä, talvinen metsä oli äänetön, yhtäaikaa pelottava ja rauhoittava. Eikä kovin moni asia voita sitä tunnetta, kun keskellä pimeää löytää kauan etsimälleen leiripaikalle. Saa pudottaa rinkan maahan, ottaa jalat pois monoista tai vaelluskengistä ja kömpiä lämpimään makuupussiin tietäen että aamulla herätessä silmien edessä on taas uusi maisema.

Laskimme Pallaksella kaksi päivää, ensimmäisenä päivänä leijailimme huipulla, jossa oli 10 cm pehmeätä lunta. Leijaluistani ei tullut vieläkään mitään, mutta lasku Pyhäkurun kautta alas oli mainio. Oli huhtikuu, mutta lumi ylhäällä oli säilynyt puuterina. Maanantaiaamuna kävimme vielä laskemassa yhden laskun ennen kotiinlähtöä.

Sitten oli aika koota leiri viimeisen kerran. Pakkasin rinkkaa haikein mielin, sillä näin hyviä laskukelejä ei joka pääsiäisenä Lapissa ole. Intensiiviset viisi päivää poissa verkkoyhteyksistä olivat tehneet tehtävänsä. Mielessä rauha, kropassa ihana väsymys. Matka jatkui Pallakselta Sodankylän kautta takaisin Ivaloon. Ivalo River Campingissa odotti kauan kaivattu suihku ja lyhyet yöunet ennen aamukoneen lähtöä takaisin Helsinkiin. Kaikki kamat olivat märkiä, kaikista laitteista akut loppu ja vaatteet haisivat tunkiolta. Hyvän reissun merkkejä.