Halusin nähdä, miltä hieman pidemmällä Pyhä-Luoston puistossa näyttää, ja koska lunta on enemmän kuin tarpeeksi, päätin hiihtää yöksi Huttuloman autiotuvalle.

Pakkasin siis reppuun makuupussin ja paljon evästä ja hyppäsin Pyhä Expressiin ala-asemalta. Laskin huipulta kohti Karhunjuomalammelle vievää kesäreittiä – kuten jo edellisessä postauksessa mainostin, loivassa takametsässä riittää lunta! Karhunjuomalammelta suuntasin edelleen kesäreittiä pitkin kohti Huttulomaa. Edellinen matkaaja oli hiihdellyt samaa reittiä ennen edellisiä lumia, joten polun pohja onneksi kannatteli vähän.

Skinit suksiin ja menoksi!

Ennen Karhunjuomalampea mennessä kannattaa pysähtyä ihailemaan Isokurua, jonne on polulta pikku mutka. Tähän vuodenaikaan valo taittui upeasti maalaten sen seinämät punaiseksi.

Lunta, lunta, lunta!

Karhunjuomalammen jälkeen, kun ohittanut Ukonhatun eli Kakkosen, voi nousta Noitatunturia pitkin ylös, ohittaa Laakakeron ja Peurakeron ja lasketella sitten loivaa rinnettä alas Huttuloman tuvalle. Syvän lumen aikaan, mikäli polkua ei ole tallattu, matkanteko on melko hidasta, varsinkin jos tekee matkaa yksin eikä voi vuorotella polun avaamisessa. Itse etenin todella hitaasti, sillä halusin ihailla maisemia ja pysähtelin ottamaan kuvia tuon tuosta. Olin myös aamulla myöhästynyt (voiko sooloretkeltä myöhästyä?) lähdöstä hieman, mistä johtuen päivänvalo loppui kesken muutama kilometri ennen Huttulomaa.

Onneksi olin saanut testilainaan Petzlin Ultra Rush -otsalampun. Siinä oli kätevä akkuvyö mukana, joten akun sai taskuun piiloon pakkaselta, jota oli arviolta -15 astetta. Kun räpsäytin valon päälle, näytti melkein siltä, kuin aurinko olisi noussut uudestaan. Pitkän valokeilan avulla oli helppo suunnistaa loput kilometrit perille. Olin myös piirtänyt reitin etukäteen Suunnon Ambit-kellooni, mikä helpottaa talvisuunnistusta aika lailla, kun lumi peittää reitti- ja maamerkit näkyvistä.

Olen miettinyt monesti, miksi yksin kulkiessa pelkään syksyistä pimeää metsää, mutta en lainkaan talvista. Talvella lumi tekee luonnosta jotenkin pehmeämmän, ystävällisen. Kulkijat, eläimet tai ihmiset, joita kohtaa, ovat kaikki heimolaisia. Sinäkin täällä, hankien keskellä.

Huttuloman autiotupa on pienehkö kuuden hengen tupa. Kun saavuin  tuvalle, oli ihana edellinen tunturivaeltaja tehnyt kiehiset ja pikkupuut valmiiksi. Sanomattakin on selvää, että laitoin hyvän kiertämään. Vaikka kämpässä ei ole tuulikaappia, ovia on kaksi ja kamiina tuntui pitävän kämpän hyvin lämpimänä pakkasellakin. En jättänyt yöksi tulia kitumaan, ja siitä huolimatta lämpötila oli aamulla mukava, arviolta nollassa – kun se ulkona oli reilusti yli kymmenen.

Huttuloman tupa illansuussa.

Illalla kävelin tuvan ympäristössä ja kuuntelin lumisen metsän hiljaisuutta. Olen monesti yrittänyt kertoa ulkomaalaisille, kuinka lumisen metsän hiljaisuuden voi Suomen Lapissa oikeasti kuulla, mutta kukaan ei ikinä usko. Oletteko samaa mieltä?

Aamulla pienen verryttelyn jälkeen lähdin nousemaan jälleen ylös Peurakeroa kohti, tällä kertaa kohti sen etelän puoleista reunaa. Lunta oli alkumatkasta todella syvästi, eikä kesäträkillä mennyt jälkiä, joten eteneminen oli melko raskasta. Onneksi tunturiin päästyä kulkeminen helpottui, kun lumi muuttui koppuraiseksi.

Saavuin Peurakerolle sopivasti auringonnousun aikaan. Laskin mainiossa lumessa alas Peurakurun juurelle, mistä oli suunnistettava Noitatunturin reunaa pitkin takaisin kohti kesäreittiä, joka laskeutuu vasta idempänä alas tunturista. Eteneminen oli aika hidasta, vaikka nousin ylemmäs rinteeseen, syvää lunta oli edelleen paikoin polveen saakka. Eli laskemaan sinne, mars! Minulla loppui päivänvalo kesken, ja koska olin liikenteessä yksin, jyrkimmät laskut jätin suosiolla seuraavaan kertaan.

Suunnistin Peurakurulta Oravalammen laavulle ja söin siellä loput evääni. Jalkoja lepuutellessani vuolin hieman tulentekotarpeita seuraaville. Olen luullut, etten osaa tehdä kunnon kiehisiä. Sain kuitenkin reissuun testattavaksi Moraknivin superterävän selviytymisveitsen (tuotteen nimi taitaa oikeasti olla Bushcraft Survival, hih), jossa on mukana sekä teroitin että tulukset. Jo alkoi kiehiset syntyä! Puukko on myös sen verran jytä, että sillä on mukava halkoa puita pienemmäksi. En ole mikään puukkohifistelijä, kunhan jonkin sortin veitsi on ollut mukana, niin olen ollut tyytyväinen. Mutta näköjään näilläkin on eroja. Kyseistä ”moraa” tehdään ilmeisesti eri väreissä, mutta tämä räikeä oranssi sopii minulle, se loistaa silmään niin että sitä on vaikeampi unohtaa laavulle tai leiripaikalle.

Psst. Jos joululahjat on teilläkin jääneet viime tippaan, tässä oiva lahjavinkki ahkeralle eräpetterille tai -mirjalle.

Oravalammen laavulta pääsee kesäreittiä pitkin Isokurun kodalle. Toinen skineistäni hajosi heti laavulta lähdettyäni, mutta painelin aiemmin talvella tallottua polkua pitkin yhdellä suksella potkiskellen kuten Lalli konsanaan. Reilun kolmen kilometrin päästä edessä ovat Isokurun jyrkät portaat, jotka ovat talvisaikaan haastavat. Niistäkin selvittiin! Melkein maalissa siis. Kodalta on enää pari kilometriä hotellille, mutta kannattaa varmistaa, että lähtee sieltä oikealle polulle (vasemman puoleiselle), ellei halua kiertää tunturiin alakautta, niin kuin minä hämäränäköni kanssa tein. Onneksi tajusin virheeni pian ja otin suunnan pusikon läpi kohti Calle-taloa ja jalluglögiä.

Yhteistyössä:

• Pyhätunturi
• Vandernet (Varusteet: Petzl Ultra Rush + Belt Kit -otsalamppu, Morakniv Bushcraft Survival -puukko)

Seuraa seikkailuja Instagramissa: @milja.maaret