Terveisiä Riksgränsenistä! Meinasin kirjoittaa seuraavaksi siitä, miksi tämä maailman pohjoisin hiihtokeskus on hurmannut minut täysin. Mutta. Päällimmäisenä mielessä on tällä hetkellä toinen juttu, terveys.

Niveleni ovat olleet aina riesa. Olin reväyttänyt nivelsiteeni oikeasta nilkasta kolme kertaa ennen kymmenettä ikävuotta. (Kerran hyppäsin muun muassa liukumäen ylätasanteelta alas, kun kaveri sanoi ne kuuluisat sanat. Et varmaan uskalla!) Hmph. Sittemin on korjattu sekä polvea että olkapäätä.

Viime vuosina polveni ovat kipeytyneet rasituksesta, ja olen miettinyt, kuinka kauan ne jaksavat näitä harrastuksia. Viimeiset kaksi päivää Riksgränsenin rinteillä ovat olleet aikaisempaa tuskaisempia, ja tänään jouduin lopettamaan päivän kesken oikean polven inhottavan vihlomisen takia.

En voi olla oikeasti harmissani, jos tämä tarkoittaa, että loppukausi mennään hiljaisempaa tahtia. Sillä jos pitäisi valita yksi asia, josta olen kuluneen vuoden aikana ollut kaikista kiitollisin, se on terveys. Olen saanut olla terveenä koko sapattivapaani ajan, lukuunottamatta kiipeilytapaturmaani Tonsailla. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä viime keväänä kymmenen vuotta kipuillut selkäni kipeytyi niin pahasti, etten kuukauteen voinut tehdä muuta kuin maata tai kävellä. Syynä oli välilevyjen rappeuma. Tuo aika tuntuu nyt kaukaiselta, mutta pelkäsin tosissani, etten koskaan enää voi laskea.

Pikkuhiljaa kuntouttamalla pahimmat selkäoireet hävisivät. Juoksin ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä, ja seuraavan kerran Pyhän tunturikympillä. Surffaaminen tervehdytti selkää, ja marraskuussa onnistui kiipeilykin. Ainoastaan pitkillä ajomatkoilla Zillertaliin ja takaisin sekä tänne pohjoiseen olen joutunut käymään buranapurkilla.

Siispä, olen kiitollinen. Samalla harmittaa, sillä kautta on vielä jäljellä, ja haluaisin laskea. Näissä ristiriitaisissa fiiliksissä terveisiä etelään, siellä taitaa olla jo kevät.

Talviolosuhteissa kylmähoito on sentään helppoa. Ja onneksi Bridgedalen uudet merinosukat piristää.

Olen laskenut kymmenen vuotta telemarkia ja kaksikymmentä vuotta lumilaudalla. Alppisukset ovat minulle viime vuosien uutuuslaji, ja olen fiilistellyt sitä, miten kovaa niillä pääsee. Näyttää pahasti siltä, että tuo vauhti on polville hieman liikaa. Kuvassa aamun eka nousu, alla vielä yön levänneet nivelet.

P.s. Jos teillä on kokemuksia vastaavista rasitusvammoista polvissa, olisi kiva kuulla, miten niiden kanssa harrastaminen sujuu.