Chongqing ja Kiinan matkan vaikea alku

En ole kirjoittanut paljoa Kiinasta. Miksi? En tiedä mitä sanoa, tässä maassa on paljon, tai siis liikaa, kaikkea: ihmisiä, kauniita paikkoja, hauskoja juttuja, typeriä juttuja, vaikeita hetkiä.

Luulin olevani suhteellisen parkkiintunut matkustaja. Kiinassa nämä luulot karisevat. Lähes joka päivä olen itkenyt, lähinnä siitä syystä että hostellin tai muun kohteen löytäminen tuntuu mahdottomalta ja ihmiset vaikuttavat vihamielisiltä. Kartat eivät pidä paikkaansa, hostellien saapumisohjeet eivät ole vain huonoja, vaan yksinkertaisesti vääriä. Onneksi joka kerran olen löytänyt ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat auttaneet eteenpäin.

Kiinalainen kulttuuri on yksinmatkaavalle naiselle melko raskas. Minua ei kovinkaan usein oteta vakavasti; nähtävyyskohteissa ihmiset tallovat ja tönivät surutta. Välillä neuvoa kysyessä miesten reaktiot ovat tylyjä, jopa avoimen vihamielisiä. Voin vain kuvitella millaista bisneksen tekeminen täällä on. Ainakin skandinaavisesta kulttuurista tulevalle paikalliset arvot vaikuttavat tosi kovilta.

Mutta sitten on se kolikon toinen puoli. Tämä maa täynnä valtavia luonnonihmeitä, joista en ole osannut edes unelmoida, pilvenpiirtäjien täyttämiä miljoonakaupunkeja, joista en ollut kuullutkaan. Loputtomasti hyvää tofua. Ja niitä ihania ihmisiä, jotka pysähtyvät auttamaan kielitaidotonta muukalaista, kantavat rinkkaani täpötäysissä junissa ja joskus, jos oikein tuuri käy, hymyilevät.

Olen nähnyt kahden viikon aikana hyvin vähän muita länsimaalaisia – risteilyä lukuunottamatta jossa ”meitä” oli yhdeksän ja kiinalaisia kaksi sataa. Lienee ihan realistinen suhdeluku noin ylipäänsä. Mutta tästä syystä matkanteko on ollut paikoin melko yksinäistä. Olen junissa, rautatieasemilla, ravintoloissa ja jopa hostelleissa yleensä ainoa länsimaalainen. Varvassandaalituristien kansoittaman Väli-Amerikan ja Kaakkois-Aasian jälkeen se tuntuu ravistelevalta.

Entäs itse matka? Alkuperäinen tarkoitukseni oli mennä Tiibetiin, mutta olin liikenteessä liian myöhään. Lupia olisi pitänyt alkaa hakea kuukausi etukäteen, mutta Trans-Siperian lippujen ja Mongolian vaelluksen järjestely vei alkukesästä kaiken fokuksen. Lisäksi Nepalin ja Tiibetin välinen raja on ilmeisesti edelleen kiinni maanjäristyksen jäljiltä, joten olisin joutunut matkustamaan edestakaisin Lhasaan. Ja vielä, Tiibetissä olisi pitänyt kulkea koko viikko parijonossa muiden turistien kanssa, koska liikkuminen siellä on rajoitettua. Koko ajatus alkoi kuulostaa aivan liian vaikealta. Olen huomannut, että reissatessa, jos joskus, kannattaa kuunnella perstuntumaa. Jos jokin alkaa tuntua huonolta idealta, se luultavasti on sitä. Tiibet ja Nepal jäivät tulevaisuuden matkalistalle.

Oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B! Jatkaisin junalla matkaa niin kauas etelään kuin ehdin. Edellisellä Vietnamin reissulla en käynyt Hanoissa, joten nyt olisi hyvä tilaisuus paikata moka.

Jos joku haluaa lukea, miten matka Pekingistä lähti rullamaan, selostus löytyy loppupäästä blogia. Sitä ennen tunnelmia Chongqingistä. Niitä kaupunkeja, joissa asuu saman verran ihmisiä kuin Ruotsissa ja joista moni länsimaissa ei ollut kuullutkaan ennen 2010-lukua.

Chongqing sijaitsee niemellä Jangtsen jokihaarassa. Sen skyline muistuttaa hyvin paljon Manhattania, varsinkin kun sitä tarkastelee iltahämärän aikaan joen yli kulkevalta köysiradalta. Ajelin köysiradalla useaan otteeseen, koska näkymät olivat niin hienot. Tuli mieleen New York ja Roosevelt Islandin köysirata. Sitä sai käyttää kuukausilipulla ja ilmaiseksi ja 2006 siellä oleskellessani (onko siitä muka jo kymmenen vuotta) ajelin sillä harva se päivä, ihan vain maisemien vuoksi.

Päiväsaikaan Chongqing näytti rujomman puolensa. Likaisia tornitaloja näkyi silmänkantamattomiin ja yritin kuvitella sitä ihmismäärää, joka niihin mahtui asumaan. Näissä taloissa asuvat ne ihmiset, jotka tekevät kaikki tavaramme, mietin.

Keskustassa keltaiset taksit kiisivät kiitävien pilvepiirtäjien seassa. Kävelykatua reunustivat luksusmerkkien tavaratalon kokoiset myymälät.

Hieman sivummalta löytyi kauppakujia, joissa tavara oli enemmän omalle kukkarolleni sopivaa. Harmi etten juuri tarvinnut uimarengasta.

Chongqingin skyline päiväsaikaan.

Auringon laskeuduttua.

Kukkuu!

Muutama mutka matkalla Chongqingiin

Matkani Pekingistä Chongqingiin ei alkanut lupavaasti. Heti aamulla unohdin tabletin hostellin sähköpistokkeeseen, ostin väärän metrolipun ja haahuilin kauan metron uloskäynneillä, ennen kuin löysin täpötäyden lippuhallin, josta olisi pitänyt vielä noutaa junalippu ennen lähtöä. Jonottamisen ja turvatarkastuksien jälkeen olin lopulta junan lähtöportilla neljää minuuttia ennen junan lähtöaikaa, mutta Pekingissä portit menevät kiinni viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. En päässyt enää kyytiin.

Viidentoista minuutin nyyhkyttämisen jälkeen aloin miettiä jatkosuunnitelmaa. Menin takaisin lippuhalliin, jossa olin juuri jonottanut tunnin verran. Siellä tajusin jättäneeni pikkureppuni lähtöportille. Siellä olivat kaikki tärkeimmät tavarani, passia ja lompakkoa lukuunottamatta, jotka kulkevat koko ajan vyölaukussa (sitä ei voi unohtaa). Juoksin puolen kilometrin matkan takaisin asemahalliin,  ja siellä yksinäinen Haltin reppuni nökötti edelleen yksinäisenä väkijoukon keskellä. Huh!

Palasin lippuhalliin ja jonotettuani toisen tunnin (ensin 40 minuuttia väärässä jonossa) sain selville, että käyttämättä jääneen junalipun saa vaihtaa saman päivän aikana kulkevaan junaan. Jäljellä oli kuitenkin vain numeroimattomia, kaikista halvimpia lippuja. 30 tuntia seisomapaikalla tupakansavussa ei houkuttanut. Asemalla oli kuuma, yli 30 astetta ja olin yltäpäältä hiessä juoksenneltuani ympäri asemaa useita kilometrejä rinkka selässä. Kello oli yhdeksän aamulla ja olin siinä vaiheessa ollut hereillä jo neljä tuntia ilman suupalaa taikka kahvikupillista. Jos nyt ihan suoraan sanon, niin otti vähän päähän.

Menin norkoilemaan Starbucksin kulmalle ja löysin ilokseni toimivan nettiyhteyden. Tovin tuumailtuani tein kolmekymppisen ratkaisun: ostin illaksi lentolipun Chongqingiin. 2,5 tunnin metromatkustamisen jälkeen olin lopulta perillä lentokentällä ja aikaa koneen lähtöön oli enää 8 tuntia eli ei paljon mitään.

Lentokoneessa viereeni istuutui Kiinan kommunistisen puoleen rivijäsen, ammatiltaan englanninopettaja Chongqingin yliopistossa. Sitä oli erittäin vaikea uskoa, sillä sain selvää vain joka toisesta lauseesta. Se ei haitannut, sillä puhe tuli kuin nauhurista. Hän tivasi, eikö minustakin demokratia ollut perin epätehokasta ja eikö meidänkin maassamme kannattaisi harkita toisenlaista järjestelmää. Kysyin vuorostani, eikö ollut väärin, että Kiinassa ei ollut mahdollista käyttää Googlea taikka Facebookia. Keskustelukumppanini vastasi, että se on täysin ymmärrettävää, sillä ”eihän museoissakaan saa ottaa kuvia esillä olevista esineistä.” Samaan hengenvetoon hän totesi Mao Tse Tungin tehneen aikanaan ”myös muutamia virheitä”. Tämän jälkeen kiitin keskustelusta ja työnsin Kindlen nenän alle. Olin saanut yliannostuksen Kiinaa 12 tunnin sisään.

Koneen laskeuduttua Chongqingiin katselin kun muut matkustajat noukkivat laukkunsa hihnalta. Pinkkiä rinkkaani ei näkynyt. Se oli jäänyt Pekingiin, koska olin unohtanut vasta ostamani kameran akut etutaskuun (nykyään ei saa laittaa litiumakkuja ruumaan, mikä oli mennyt minulta ihan ohi). No, oli minulla repussa hammasharja ja puhelimen laturi. Otin lentokentältä taksin hostelille. Kuski eksyi matkalla pilvenpiirtäjien keskelle, ja ehdin jo ajatella, mitenhän tässä käy. Oikea katu ja hostelli löytyivät lopulta. Oluen juotuani kävin nukkumaan samoissa vaatteissa, joissa olin matkustanut 18 tuntia. Mietin, että seuraavan päivän täytyy sujua paremmin.