Surffaus Lofooteilla oli kesän siisteimpiä juttuja
Eräänä päivänä Lofooteilla, ajaessamme E10-tiellä huomasimme yhtäkkiä tien varressa rannan, jolla oli ihmisiä surffaamassa. Mitä ihmettä! Kyllä, siellä oli surffiranta, Skagsanden beach ja rannalla kontti, josta vuokrattiin lautoja ja märkkäreitä. Rannan vieressä oli myös Skagen-niminen leirintäalue, johon parkkeerasimme.
Lähdin heti kärkkymään surffikopin seutuville. En oikeasti halunnut mennä surffaamaan edellisen surffimuistoni jäljiltä (Nicaraguasta), mutta kun se nyt kerran oli siinä. Voisihan sitä ainakin kysyä, mitä lautavuokra maksaa.
Kopista löytyi pari mimmiä sekä firma nimeltä Schibevaag Adventure. Heillä oli kuulemma koppi vasta ensimmäistä kesää kyseisellä rannalla. Aalto oli hyvää ja vesi lämmintä (jep, ihan varmaan). Firma oli menossa kiinni, mutta saisimme kuulemma pitää lautoja niin pitkään kuin halusimme. Ei siinä muu auttanut.
Vähän arvelutti, miten vedessä tarkenee. Lofoottisurffista kertovan North of the Sun -dokkarin nähtyäni olin päättänyt, että tuohon minä en sentään lähde: surffata nyt hyytävässä Pohjois-Atlantissa. Hullut.
Parinkymmenen minuutin päästä seisoimme kuusi millimetriä paksut märkäpuvut päällä, töppöset jalassa ja tumput kädessä valmiina tepastelemaan veteen. Jännitti, sillä edellisistä aalloista oli kulunut vuosi. Mutta kun pääsin laudan päälle, ei hommaa tarvinnut edes ajatella. Melominen tuntui luonnolliselta, veden liike kotoisalta ja laudan liikuttelu helpolta. Mitä hittoa, minähän tajuan tästä jotain, mietin.
Ranta oli tasainen hiekkapohja ja vesi alimmillaan. Aalto oli tasaista ja siistiä kuin tehtaasta tulisi. Ei pelottanut ollenkaan. Näin sopivan aallon alkavan kasautua kauempana, meloin, lauta nappasi vauhtia, sain aallon kiinni ja pääsin palan matkaa sen kyydissäkin. Meloin takaisin aaltojen taa, ja näin heti seuraavan. Tuohon mennään, ja mentiinkin.
Setit rauhoittuivat hetkeksi ja vahdimme Helin kanssa horisonttia, jonka päällä aurinko jaksoi kiikkua. Vedessä ei ollut ketään muita, taustalla näkyivät merestä kohoavat vuoret, joiden seinämät ilta-aurinko maalasi oransseiksi. Vesi maistui tutun suolaiselta ja tuntui puvun läpi ihanan viileältä, mutta ei yhtään kylmältä. Kaikki oli täydellistä. Pelkästään kulunut puolituntinen oli riittänyt pyyhkimään mielestäni kaikki ne tuskaiset surffipäivät ja kauhun hetket. En halunnut mitään muuta kuin surffata, kaikki muu oli hetken aikaa turhaa.
Parin tunnin jälkeen käsistä loppuivat voimat. Paksussa märkkärissä melominen oli raskasta. Olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tämä fiilis kai on se mikä surffauksessa kokouttaa, vielä pahemmin kuin laskemisessa.
Lautoja oli ihan hyvä valikoima ottaen huomioon surffareiden määrän. Minä valkkasin aaltoihin nähden aika pienen laudan, johtuen ihan puhtaasti siitä, että kammoan olkapääonnettomuuteni jälkeen isoja lautoja. Onnettomuus sattui aikanaan Portugalissa niin, että en saanut isoa lautaa ranta-aallokossa oikein käännettyä ja aalto löi laudan vasten minua niin että käsi jäi laudan taakse.
Surffikontilla oli tietysti myös oma surffikoira!
Menossa tukkahevikaraokeen vai surffaamaan..?
Skagen Camping iltavalaistuksessa. Meidän teltta ja Mitsu kuvan oikeassa laidassa.
Vedestä ei olisi ollut kiire vielä pitkään; aurinko laski vasta yhdentoista maissa. Mutta harmi kyllä voimat loppui aika lyhyeen.
Telttapaikkaa ei voinut ainakaan moittia maisemista!
Miia rannalla katselemassa kun aurinko tipahtaa Atlanttiin.
Aalto oli seuraavana aamuna liian flättiä surffaamiseen mutta airon kanssa ihan hauskaa!
Ja kyllähän suppailijaakin hymyilytti rannalle palattua.
