Tiistaina 1. marraskuuta minun ja avopuolisoni herätyskellot soivat yhtäaikaa. Nousin ylös ja keitin meille aamupuuroa. Ajattelin, että torkuttamaan jäänyt puoliso kohta nousee keittämään kahvin, niin kuin yleensä. Ensimmäinen marraskuun aamu väsytti ja kahvihammasta kolotti.

Jostain syystä hän ei noussutkaan heti, ja odottelin kahviani turhaan. Tein etätöitä ja päätä särki. Laiskotti, enkä jaksanut lähteä keittämään kahvia itse. Olkoot koko kahvi sitten, mietin. Lopetan sen juomisen kokonaan.

Aamuihini on kuulunut kahvikupillinen yli viidentoista vuoden ajan. Oppiiko sitä enää uusille tavoille?

Että mitä? Olen juonut kahvia joka aamu siitä saakka kun olin viisitoista. Toisin kuin monilla, minulla ei ole ollut sen kanssa minkäänlaista kädenvääntöä. Elämänfilosofiani mukaisesti niin kahvia kuin kuohuviiniä (silloin tällöin jalluakin) voi nauttia, jos se sattuu huvittamaan, eikä siitä aiheudu itselle tai lähipiirille liialti  haittaa. Pysyy nuttura vähän löysemmällä!

Mutta hetken mielijohteesta päätin unohtaa koko kahvin. Tai ainakin kokeilla, miltä kofeiinin vähentäminen tuntuu.

No miltä se sitten tuntuu? Ensimmäinen viikko oli aika sumuista. Päätä särki koko ajan, lukuunottamatta hetken helpotusta mate-kupillisen jälkeen. Parin viikon jälkeen huomasin, että tavasta oli vaikeampi päästä eroon kuin itse kofeiinista. Päänsärky katosi, mutta kesti kauan totutella hakeutumaan lounaan jälkeen teeastialle kahvikoneen sijaan.

Kahviton elämä, parempi elämä?

Mielenlujuuttani koeteltiin, kun viikko sitten tiistaina olin jalan keskustassa, matkalla kohti satamaa ja Tukholman-laivaa. Ai niin, Starbucks! En käy juuri koskaan keskustassa, joten joululahjaksi saamallani Starbucks-lahjakortilla oli vielä arvoa. Eikä tiskillä ollut edes jonoa. Hykertelin tyytyväisenä. Kunnes tajusin, etten voi juoda kahvia. Mitä olinkaan mennyt tekemään? Epäilyksen aalto iski: mitä väliä sillä on kenellekään, juonko kahvia vai en? Mitä väliä on millään.

Ryhdistäydyin hetkellisestä maailmantuskastani ja tilasin tiskillä ensin kofeiinittoman kahvin. Vaihdoin sen samantien tavalliseen, koska se kuulosti niin typerältä. Onneksi myyjä katsoi arpomistani niin kummaksuen, että päätin vaihtaa vielä kolmannen kerran. Kofeiinittomana, kiitos. Selvisin.

Mitä tekee enää kahviloissa, jos ei juo kahvia?

Monet ovat kysyneet, nukunko paremmin. Ehkä hieman. En merkittävästi. Suurimman vaikutuksen olen huomannut nestetasapainossa. En luultavasti vieläkään juo tarpeeksi vettä, mutta olo on vähemmän nestehukkainen kuin aiemmin.

Muilta osin en osaa oikein sanoa, mikä tuntuu erilaiselta. Olen nukkunut enemmän siksi, että ilman kahvia en pysty sinnittelemään hereillä väsyneenä. Tästä syystä silmäpussit ovat säilyneet marraskuun yli maltillisina. Ja olo on jollain lailla freesimpi. Siitä laitan suuren osan paremman nestetasapainon piikkiin.

Loppu lienee henkistä. Iloa siitä, että sain pidettyä itseni kurissa. Pääsen aamuisin heti liikenteeseen eikä tarvitse käyttää aika kahvinjuomiseen tai reissussa miettimiseen, mistä sitä saa, onkohan se pahaa (useimmiten on) ja riittääkö se viemään väsymyksen pois.

Luulen, että jatkan kahvittomalla linjalla. Satunnaisia herkutteluhetkiä varten ostan kotiin kofeiinitonta kahvia tai käyn Starbucksissa. Lahjakortillakin on vielä arvoa. (Siinä muuten oiva joululahjavinkki kahvihirmuille!)

Kuvat Tukholma / Pyhätunturi