Satuin selailemaan Edge-lehteä, jossa Suomen hiihtokeskusyhdistyksen toiminnanjohtaja Harri Lindfors rohkaisi lukijoitaan löytämään oppimisen ilon mielenkiinnon ylläpitämiseksi rinneharrastuksissa. Luettuani jutun jäin pohtimaan omaa tähänastista uraani rinteessä ja havahduin siihen, että matkan varrella on opittu paljon uutta mutta paljon on vielä oppimattakin. Ehkäpä hiukan yllättävää oli havaita, että oppimiskokemukset ovat lisääntyneet jyrkästi viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Siitä on nyt hiukan yli 30 vuotta kun ensi kerran olin suksilla, silloin aluksi oppimiskäyrä oli nousujohteinen ja perustaidot jäivät hyvin lihasmuistiin mutta jälkeenpäin ajatellen samalla tuli jämähdettyä taidollisesti paikalleen pitkäksi aikaa, aina kun oli liian hyvä päivä käytettäväksi mihinkään uuden opetteluun…

Tänään on hyvä päivä.

Lumilauta

Harrastus kuitenkin jatkui ja jossain vaiheessa teini-ikää rinteessä alkoi näkyä lumilautoja aina vaan enemmän. Lautailu näytti kivalta mutta rohkeus ei riittänyt opettelemaan lajia muutamaa haparoivaa kokeilua lukuun ottamatta. Harjoittelua oli ohjaamassa pari innokasta kaveria, varusteina freestyle-lauta kovilla siteillä ja jalassa laskettelumonot. Vaikka lopputulosta ei voi sanoa kovin onnistuneeksi, niin jotain jäi kuitenkin hampaankoloon. Kun jonkin verran myöhemmin alppihiihdossa oli ollut opintojen mittainen tauko ja vähitellen varovainen paluu rinteeseen tapahtumassa, niin oli pakko tunnustaa tosiasiat; etelän rinteissä ei kovin paljon laskettavaa ole, joten motivaation ylläpitämiseksi pitää keksiä jotain uutta. Silloin rohkeus riitti muutaman lumilautatunnin ottamiseen ja varsin hyvin tuloksin. Jotain jäi takataskuun ja laskeminen alkoi hyvissä olosuhteissa sujua ainakin omasta mielestä ihan hyvin. Sitten tuli se pahan kelin päivä, jäinen rinne ja aika vaatimattoman oloinen kaatuminen, joka kuitenkin mursi olkavarren. Siitä on kohta vuosi, mutta rohkeus ei vielä ole riittänyt laudan päälle palaamiseen; mutta jonain päivänä se kyllä vielä tapahtuu.

Varttuneempi lumilautailun opiskelija intoa puhkuen matkalla kohti uusia voittoja.

Telemark

Ensimmäinen telemark-kokeilu tapahtui aika kauan sitten, viime vuosituhannen puolella kun tyttöystävän kaverin kaveri järjesti tilaisuuden kokeilla lajia ja tarjosi vielä opastustakin. Sehän oli ”ihan kivaa”, taas jäi jotain takaraivoon muhimaan ja odottamaan parempia aikoja. Paremmat ajat koittivat muutama vuosi sitten kun lähirinteessä tuli tilaisuus kokeilla uusia NTN-siteillä varustettuja suksia, moderneja monoja ja opetustakin oli tarjolla. Se olikin sitten menoa ja nälkä alkoi kasvaa syödessä, onneksi sittemmin on tullut tilaisuuksia osallistua ohjattuihin opetusiltoihin oppien kartuttamiseksi. Nyt on alla ensimmäiset omat telemark-välineet ja hinku oppia uutta on valtava.

Ratalasku

Jossain vaiheessa lasten innostuttua alppihiihdosta vähän enemmänkin ryhdyimme viettämään vapaa-aikaa yhä kasvavassa määrin laskettelurinteellä. Omat taidot (ja välineet) olivat kuitenkin jostain viime vuosituhannelta ja se vaivasi pahasti. Oli kova tarve oppia laskemaan siten kuin nykyaikaisilla suksilla lasketaan, eli leikkaavaa käännöstä. Mikä olisi parempi tapa kuin ryhtyä opettelemaan sitä juttua, minkä vuoksi leikkaava käännös ylipäänsä on keksitty siis ratalaskua. Lähirinteessä oli silloin jo muutaman talven pyörinyt Masters-laskijoiden ryhmä, johon liityin ja sain erittäin hyvää oppia ja taitojen päivityksen.

Laskutyylin päivitys 2000-luvulle. Kuva: Petri Mikkonen.

Alppihiihdon ohjaajakurssi

Kun Master-toiminta ei enää oikein innostanut siinä määrin kuin ennen, niin oli aika kaivaa esille seuraava aikanaan toteuttamatta jäänyt haave. Joskus koulun jälkeen oli nimittäin käynyt mielessä, että hiihdonopettajakurssi voisi olla mielenkiintoinen juttu. Silloin ei ollut vielä Googlea tai internetiä, joten tiedonhankinta oli työläämpää. Sen tiedon perusteella mitä onnistuin onkimaan, sain sen käsityksen, että hiihdonopettajakoulutusta edes harkitsevan tulisi olla taidoiltaan lähes jumalasta seuraava, joten asia jäi sikseen. Kun ikää oli 40 niin asia palasi taas mieleen; kiitos Googlen ja internetin tietoa löytyi helposti samoin kuin rohkaisevia kommentteja alppihiihdon ohjaajakurssin käyneiltä. Hakeminen kurssille tuotti tulosta ja nyt voin sanoa, että yhdeksän päivää Vuokatissa pelkkää alppihiihtoa täysihoidolla on kokemus, jota voi lämpimästi suositella. Jo pelkästään omien taitojen kohentamisen näkökulmasta, vaikka hinkua muiden opettamiseen ei olisikaan, kurssi on käymisen arvoinen.

Opettaminen

Alppihiihdon ohjaajakurssi antoi valmiudet toimia hiihtokoulussa aloittelevien alppihiihtäjien ohjaajana ja kokeneempien opettajien apuna. Jo näissä tehtävissä oppii itsekin niin paljon joka päivä, että kurssin käyminen tuntuu päivä päivältä onnistuneemmalta sijoitukselta omaan hyvinvointiin. Varsinkin lasten oivallukset ja uuden oppimisen tuoma riemu ovat loistavaa vastapainoa arkityölle.

Slopestyle

Vuokatin kurssilla tehtiin tuttavuutta myös new school –hiihdon kanssa, sillä opetusohjelmaan kuuluu muutamia perusasioita slopestylestä kuitenkin lumikontaktissa pysyen. Vaikka kaikki temppuilu suksilla pelottaakin melko tavalla, niin taas jäi sellainen tunne, että ehkä tähänkin osa-alueeseen pitäisi tutustua vähän paremmin. Jos nyt aloittaisi siitä, että uskaltaisi mennä reilistä sivuttain, sitten voisi jo kokeilla hyppäämistä…

Elämänmittaisesta oppimisesta puhutaan nykyään paljon työelämässä ja muuallakin. Omien kokemusten perusteella tämä jo vähän kulunut lause pätee erittäin hyvin myös alppihiihtoon ja muihin rinnelajeihin.

J