Oleskellessani San Franciscon alueella (Berkeleyssä) viime syksynä tulin käyneeksi kahdessa vetovoimaisessa kalifornialaiskeskuksessa. Kiitospäivä vierähti Tahoejärven pohjoispuolen legendaarisessa Squaw Valleyssä ja lumivaipan lisääntyessä käväisin Tahoenjärven eteläpään puuterimekassa Kirkwoodissa. Seuraavassa reissumuistelu Squaw Valleystä.
Palmujen alta kohti lunta
palmujen alta lumille…
Matkaanlähtöni torstaina oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Olin bongannut kyydin snowpals.org forumilta, jossa kyytejä kaipaavat ja kyytejä tarjoavat laskettelijat ja lautailijat kohtaavat – osallistumalla matkakustannuksiin, pääsee kätevästi vuorille. Olin siis onnistunut hankkimaan kyydin ja sopinut samaan suuntaan autoilevan ladyn kanssa tapaamisen minua lähellä olleen ostoskeskuksen parkkipaikalle. Lady oli noin tunnin myöhässä, mutta se ei ollut ihan niin justiinsa, minä odottelin laskukamojen kanssa palmun katveessa noin 20 asteen lämmössä auringosta nauttien. No viimein tämä lady kurvasi parkkipaikalle, minä heitin kamat Audiin ja tien päälle. Koska oli thanksgiving viikonloppu, oli muuten pari muutakin autoilijaa liikenteessä!
Squaw Valley here we come!
Matka meni kuitenkin nopeasti (n.3 tuntia), sillä mitäänpelkäämätön pohjolan poika oli ratissa – tarjoutumalla ajamaan sain kätevästi kuitatuksi bensakulut. En muuten ole kenellääkään kuullut puhelimen piipittävän niin tiuhaan kun tällä ladyllä – varmaan siksi hänelle sopi, että olin ratissa, sillä hän pystyi keskittymään non-stop robaamiseen, eikä minun puolestani tarvinnut pelätä kuolevani kalifornialaisella freewayllä sen takia, että joku hullu akka ajaa kolarin vastaillesaan whatsapp -viesteihin (tai mitä lie olivat).
Jäin kyydistä Tahoen pohjoispuolella Truckee nimisessä kylässä. Aivan huippumesta ja ihmiset hyvin ystävällisiä outoa matkailijaa kohtaan (USA:n sykäjoukkueen laskijat Tracy Cook ja Travis Ganong ovat muuten sieltä kotoisin). Truckeesta jatkoin paikallisbussilla Tahoe Citystä varaamaani motelliin – kyllä motelliin. Ihan aitoon, sellaiseen hyvin epämääräiseen joita näkee indieleffoissa. Squaw Valleyn mökit olivat ihan himppusen tyyriitä ja sitä paitsi paikallisbussi kulki Tahoe Cityn ja hiihtokeskuksen välillä kuin skibussit konsanaan Alpeilla.
Squaw Valleyn keskus
Squaw Valleyn hiihtoalue jakautuu seitsemään sektoriin, jotka eurooppalaisen mittapuun mukaan ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Alueen suurin korkeusero on 870m. Hissejä on 33 ja rinteitä, laskutavasta riippuen n.109 (lukuisat rinteet ovat enemmänkin linjoja ja reittejä, kuin varsinaisia rinteitä). Hiihtokeskuksen kylä on uudisrakennettu joitain vuosia takaperin ja se muistuttaa hieman Rukan Ski Villagea. Kylästä löytyy hotelleja, Starbucks, pari ravintolaa ja välinekauppoja. Hinnat ovat korkeat. Päivälippu maksaa 90 dollaria eli about 84 euroa.
Tahoe Citystä on hieno näkymä Tahoejärven eteläpään Heavenlyn hiihtokeskukseen.
Vuonna 1960 Squaw Valleyssä järjestettiin talviolympialaiset, mutta mitään viitteitä ei tapahtumasta ole näkyvillä. Hyppyrimäet ja jäähalli purettiin pian kisojen jälkeen.Nykyisellään mäkihyppymäkien paikalla on erittäin herkullisen näköinen harvan kuusimetsän suojaama laskulinja. 1980-luvulla hiihtokeskus nousi silloisen “extremelaskun” erääksi kulttipaikaksi, jossa Warren Miller loi laskuvideokulttuuria ohjaamalla huimia pätkiä. Maineeseen nousi erityisesti KT-22 ja sinne vapaalaskijoita kiikuttava saman niminen tuolihissi, joka on muuten Jackson Holen Tram-kabiinin ohella yksi mantereen tunnetuimpia hissejä. Mutta kun kyseessä oli kuitenkin alkutalvi (loppusyksy), vain osa rinteistä oli auki, ja pettymyksekseni myös KT-22 oli suljettu. Maybe next time.
No vuoden ensimmäisenä laskupäivänä tuli kuitenkin suhattua pitkin poikin avoinna olevia mäkiä, lähinnä “Red Dog Facea” (jossa muuten maaliskuussa 2017 lasketaan naisten suurpuikan maailmancuppia) sekä Squaw Creekin (upeat näkymät Tahoejärvelle) ja Gold Coastin sektoreita. Puuterin laatu tuli todettua hyväksi, mutta marras-joulukuun vaihteessa sitä ei vielä ollut kovin paljoa. Siitä huolimatta rinteiden ulkopuolella oli innokkaita laskijoita vähintään yhtä paljon kuin rinnealueilla. Parit hyvät puuteripätkät tuli kuitenkin löydettyä – ei kai hullummin näin marraskuun lopulla!
Seuraava päivä oli samojen rinteiden koluamista, mutta nyt löysin jo laskuseuraa. Hissijonossa aloin jutteleemaan vierustoverini kanssa. Kävi ilmi, että tällä Brianilla on ruotsalaiset sukujuuret. Laskimme yhdessä ja päivän päätteeksi otettuamme yhdet after ski bisset, hän jo lupasi heittää minut sunnuntaiaamuna kotiin, kun oli itse lähdössä samaan suuntaan San Francisco 49ersin jenkkifutismatsiin.
Kiitospäivän jenkkifutista
Meillä oli aamutreffit motellillani klo 7:30. Brian pöhäytti paikalle, heitin kamat kyytiin ja tien päälle. Vartin ajomatkan jälkeen tajusin, että monot perkele jäivät motelliin. Hups. Nopea uukkari, monot messiin ja uusi yritys. Matka sujui rattoisasti, erityisesti kun pysähdyttyämme aamupalalle Brian kysyi, että olisinko kiinnostunut tulemaan 49ersin matsiin. Hänellä kun sattui olemaan yksi ylimääräinen lippu. No totta mooses! Tahoen lumet vaihtuivat kuivan kumpuilevaan kalifornialaismaisemaan ja reilu kolme tuntia myöhemmin olimme ihan helvetin isolla parkkipaikalla Santa Clarassa Piilaakson sydämessä, jossa 49ersin varsin pramea Levi’s stadium sijaitsi. Minä hain kaupasta 49ersin lippiksen ja juomapisteeltä parit viskikolat. Peli alkakoon! Voisi sanoa, että varsin täydellinen pitkä viikonloppureissu!
Laskureissun päätös kalifornialaiseen tyyliin. Go niners!
Kaliforniasta ei välttämättä ensimmäisenä tule mieleen laskutouhut, mutta Tahoelta sain hienon kokemuksen. Noin kolmessa tunnissa (liikenteestä riippuen) Tyynenmeren rannan palmujen alta pääsee vuorille, jossa talvessa sataa keskimäärin n.10 metriä lunta. Ei paha. Päästyäni kämpilleni aloin suunnitella seuraavaa reissua.
-ante-
