Kolmas ja viimeinen setti matkapäiväkirjaa:

Päivä 9: Havgagielas – Maze

Olipa taas kylmä yö. Vaikka telttatouhut sujuvatkin jo rutiinilla, alkaa viides peräkkäinen yö teltassa riittää. Tämän päivän ehdoton tavoite on Mazen leirintäalue ja mökkimajoitus.

Eilen suoritettiin niin reippaasti, että tehtävä ei tunnu mahdottomalta. Aamu aloitetaan tuttuun tapaan hiihtämällä. Vähän ennen puualueen rajaa saamme vielä menoapua tuulelta ja ajelemme tyytyväisinä parin vaaran yli ja laskeudumme paljakan reunalle. Tuuli ja pehmeä luminen pinta tuntuvat niin hyviltä, että jäämme vielä hetkeksi kikkailemaan tunturiin ennen leijojen laskua.

[fbvideo link=”https://www.facebook.com/mikko.lindholm.3/videos/10155133300378991/” width=”500″ height=”400″ onlyvideo=”1″]

Aika kuvaavaa, että leijahiihtovajarit vaivaavat vaikka olemme leijahiihtovaelluksella!

Lopuksi laskettelemme vauhdikkaasti alas laaksoon Mazen leirintäalueelle. Lämmin suihku, kova lattia ja pehmeä sänky tuntuvat luksukselta. Vessaan pääsee paljain varpain ja viereisestä ravintolasta saa punaviiniä ja hampurilaisia. Fiilistelemme edellispäivien tapahtumia illallisen ääressä miltei tippa linssissä (Tai ehkä se on se punaviini…)

Päivä 10: Maze – Reavvojávri

Kummallista. Kun vihdoin pääsee kunnon sänkyyn, niin nukkuu huonommin kuin kertaakaan koko matkan aikana.

Elämän helppouden vaikutus on yllättävä. Nyt on taas tilaa ja aikaa pikkukivuille ja koti- duunielämän haasteille. Ylhäällä paljakalla missio on selvä. Etenemisen lisäksi tarvitsee vain keskittyä lämpimänä ja ravittuna pysymiseen ja kaikki sitä pienemmät huolet pysyvät loitolla ihan itsestään.

Orastava stressi kalvaa mieltä ja huonot sääennusteet nakertavat motivaatiota. Onko järkeä jatkaa ahkioiden raahaamista ylös tunturiin hiihtoon huonosti soveltuvilla kamoilla? Riittääkö aika varmasti? Pääsiäisen jälkeen tiistaina on pakko ehtiä töihin. Onko ihan pakko leikkiä seikkailijaa, kun kotona lapset sairastaa?

Aika isojakin asioita pohditaan. Tunnelma on alakuloinen. Matkaa päätetään kuitenkin jatkaa.

Reisaelvan kokemuksesta viisastuneena päätämme palkata paikallisen nuoren miehen hinaamaan meidät moottorikelkalla puurajaan. Ahkioiden raahaaminen ylös jyrkänteitä olisi taas vähintään päivän homma. Ilman paikallistuntemusta se voisi olla tekemätön paikka.

Paljakalla aamun huonot fiilikset hälvenevät. Sataa lunta ja TUULEE. Lähdemme hiljalleen liikkeelle. Tuuli puhaltaa mukavasti mutta näkyvyys on todella huono. Maailma on kokonaan valkoinen ja usein on vaikea tajuta ollaanko ylä- vai alamäessä tai edes sitä mennäänkö hiljaa vai lujaa. Tunnelma on oudon aavemainen.

Mikko tuntee whiteoutin konkreettisesti nahoissaan, kun tasaiselta näyttänyt alamäki muuttuukin yllättäen rotkoksi. Yhtäkkiä sekä kuski että ahkiot ovat ilmassa. Puuska tempoo ja leija vetää liian kovaa. Lopulta kuski, ahkiot ja leija tippuvat yksi toisensa perään pehmeään lumeen. Onneksi notkelman pohjalla on tyyntä, ja kamojen ja rohkeuden keräily onnistuu ilman lisäkuumotuksia.

Mitään vakavampaa ei onneksi satu ja matka jatkuu. Tuulikin kääntyy puhaltamaan täydellisestä suunnasta. Iltapäivä mennään todella kovaa. Tuntuu mahtavalta. Juuri tätä fiilistä olemme odottaneet. Tällaista etenemisen pitäisi olla joka päivä. Tekee mieli nauraa ääneen!

Iltaa kohden tuuli kovenee ja muuttuu vastastaiseksi. Telttapaikan löytäminen kovassa tuulessa aavalla tunturilla ei ole helppoa ja yksinäinen lumesta törröttävä kivi saa kelvata ankkuriksi. Se tarjoaa ainakin henkistä suojaa tuulelta. Tänään etenimme hyvin, matkaa edelliseen yöpaikkaan on yli 50 km linnuntietä. Varsinaisia ajokilometrejä tuli huomattavasti enemmmän. Tämä oli meille tärkeä päivä, sillä se myös vahvisti uskoamme, että paremmilla keleillä koko matka olisi ollut tehtävissä parissa viikossa.

Päivä 11: Reavvojávri – Skoganvarre

Aamulla naputtelemme jokapäiväiseen tapaan uudet reittipisteet gps-kelloihimme. Skoganvarren leirintäalueelle on matkaa linnuntietä enää reilu 20 kilometriä. Tänään ei kuitenkaan ole kiire. Tiedämme, että Nuorgamiin olisi ihan mahdollista päästä loppuviikon aikana. Säätiedotusten ja kaiken kokemamme perusteella emme kuitenkaan ole varmoja ehtisimmekö perille ajoissa. Skoganvarren jälkeen reitille ei osu yhtään maantietä tai muuta kohtaa, jossa retken voisi tarvittaessa keskeyttää. Riski tuntuu liian suurelta. Sovimme päättävämme seikkailumme tältä erää Skoganvarreen. Päätös tuntuu järkevältä. Ehkä juuri siksi myös todella vaikealta.

Pumppaamme leijat haikeissa tunnelmissa ja lähdemme liikkeelle. Keli on täydellinen. Miellyttävä tuuli ja mukava kerros pehmeää lunta suksien alla tekee matkasta helppoa. Aurinko paistaa, on ihan hiljaista. Ikään kuin viimeisen päivän kunniaksi Finnmark näyttäytyy meille vielä hetken henkeäsalpaavan kauniina. On vaikea myöntää, että seikkailu on ohi.

Lopulta laskemme alas Skoganvarren leirintäalueelle. Mielen haikeutta saapuu tasoittamaan innostunut suomalaismies, joka ei jaksa lopettaa ällistelyään miten uskomaton sankariteko me ollaan tehty ja kuinka kovia sällejä me nuoret miehet ollaan! Nuoret miehet 🙂

Ilta päätetään saunomalla. Fiilistelylle ei tunnu tulevan loppua. Tuntuu hyvältä purkaa tuntoja ja käydä yhdessä läpi menneitä päiviä. Viimein kömmitään nukkumaan. Taas nukuttaa huonosti. Rasituksesta toipuminen vie varmaan muutaman päivän.

Markku lähtee aamubussilla kohti etelää ja Mikko lyöttäytyy suomalaiseen kalastajaremmiin ja lähtee moottorikelkalla päiväksi takaisin tunturiin.

Kaiken kaikkiaan aivan ällistyttävä retki. Fyysisesti todella vaativa. Käytännössä menimme äärirajoilla heti toisesta päivästä alkaen. Henkistä vaikutusta on vielä vaikea arvioida, mutta onhan se epäilemättä aika tanakkaa mindfullnessia, kun pari viikkoa keskittyy vain perusasioihin ilman mukavuuksia ja kännykkäverkkoja. Ulkopuolisen maailman ongelmat eivät mahdu ajatuksiin, kun mielessä on ainoastaan seuraava reittipiste, seuraava ruoka ja seuraava yösija.

Siistit fiilikset. 11 päivää oltiin perillä. Nuorgamiin pitää jatka toisella kertaa.