Vaikka Yhdysvaltojen länsiosien osavaltiot ovat saaneet erityisen hurjan El Niño vuoden ansiosta jo hyvän lähdön uudelle kaudelle, on se Suomessakin vaivannut lämmin syksy aiheuttanut päänvaivaa myös itärannikolla.  Vietän alkukauttani Burtonin kotimajassa Burlingtonissa vihreiden vuorten osavaltiossa tammikuun puoliväliin saakka, ja tulen täältä käsin kirjoittamaan USAn itärannikon parhaista paloista.

Tänään vietetään Amerikassa kiitospäivää, ja useampi hiihtokeskus Pohjois-Amerikassa on avannut rinteensä ”kalkkunaviikonlopuksi”. Olen tähän mennessä ehtinyt käymään kahdesti mäessä testaamassa uusia välineitä. Tämän kauden uuteen set-upiin kuuluvat Lange XT 110 naisten AT-mono yhdistettynä Marker Tour F12 siteisiin ja alla on tällä hetkellä käytetyt Blizzard Sambat. Poikaystäväni hommasi tälle kaudelle Burtonin Custom-splitboardin, jota hän tulee testaamaan kauden ajan rinteiden ulkopuolella. En itse ole aiemmin tehnyt hiihtovaelluksia, ja puuterin metsästys onkin tähän asti rajoittunut rinteiden reunoille ja lähimaastoihin. Tälle kaudelle halusin nyt vihdoin tarttua tuumasta toimeen ja vuosien jahkailun jälkeen siirtää keskittymistä *human powered* elämyksiin.

Kauden ensimmäisiä käännöksiä oli odotettu kuin kuuta nousevaa jo kuukausien ajan, ja voi sitä iloa, kun päästiin asiaan Killingtonissa viime sunnuntaina! Beast of the East aukaisi hissit itseasiassa ensimmäisenä Yhdysvalloissa jo lokakuussa, mutta ilma lämpeni tämän jälkeen huomattavasti ja rinteitä oli auki 6, kun kaksi hissiä oli käytössä. Tämä käytännössä tarkoitti reilun vartin jonotusta tuolihissiin, mutta päivä oli aurinkoinen ja ilmapiiri reilijamien ansiosta todella leppoisa, joten tuo ei sinänsä niinkään haitannut.

Tiistaina lämpötilat laskivat Stowessa nollan alapuolelle, joten päätimme poikaystäväni kanssa lähteä etsimään lunta Mt Mansfieldin huipulle. Stowe vietti avajaisia keskiviikkona, joten edeltävä päivä oli täydellinen AT-kamojen testaamiseen ja ylöspäin suuntautuvaan hiihtoon totuttelemiseen. Lumitykit tekivät uutta lunta täydellä teholla lumen putoillessa myös luontoäidin puolesta. Mt Mansfieldin huippu sijaitsee noin 1300 metrin korkeudessa, ja kellotettiin, että ylösnousuun rinnettä pitkin meni noin kaksi tuntia taukoineen. Olen aiemmin tehnyt lyhyempiä vaelluksia ylös ja laskenut alas, mutta VAU sitä fiilistä, kun vaelluksen jälkeen sai taitella nousukarvat reppuun ja lyödä siteet ja monot laskuasetuksille. Tuntien lumisateen jälkeen saimme nauttia noin viiden senttimetrin puuterikerroksesta *yllätys yllätys* kovan tykkilumen päällä, ja parin tunnin nousu tuntui vain häilyvältä muistolta alastulon aikana.

Lisää tätä!

❆ Ida