”Settled nomad” – voiko asettua aloilleen, mutta silti reissata?
Olen elänyt viimeiset kuusi vuotta niin sanotusti matkalaukusta, ja laskujeni mukaan olen muuttanut tänä aikana 17 kertaa, kuuden maan välillä.
Tämä ”opiskelen Ruotsissa, teen töitä Norjassa, mutta elämäni on myös Suomessa ja vähän siellä sun täällä” -elämä on ollut melkoista siksakkia maiden välillä, ja puolessa vuodessa lensin niin paljon, että sain SASilta hopeatason jäsenyyden (vaikka yli puolet lennoistani lensin Norwegianilla). Tukholman yliopiston kauppiksen kankea tutkintorakenne on pompottanut minut opiskelijavaihdosta toiseen ja valmistumisen viivästymiseen. Kuitenkin onnekseni saan tänä keväänä kirjoittaa kandityöni valmiiksi etänä, ja voin vihdoinkin pudottaa Ruotsin pois tuolta siksak-listalta kesäkuun valmistumisen jälkeen. Poikaystäväni asuu Norjassa, ja puolen vuoden etäsuhteen jälkeen oli helpotus, että pääsin muuttamaan hänen kanssaan saman katon alle reilu viikko sitten. Tavaroita matkalaukuista kaappeihin järjestellessä iski myös pieni paniikki ja epävarmuus siitä, että tässäkö se elämä ja seikkailut nyt sitten oli?
”Onko sun ihan pakko lähteä?”
Elämä on täynnä valintoja, jotka välillä saattavat olla aika rankkoja myös muille. Monen vuoden yksin elämisen ja reissaamisen jälkeen tottuu siihen, että iso osa yhteydenpidosta tapahtuu internetin välityksellä. Ihmissuhteiden ylläpito on erittäin haastavaa silloin, kun maisema vaihtuu nopeeseen tahtiin. Uuteen paikkaan muuttaessa ystävyyssuhteet ovat erittäin intensiivisiä muutaman kuukauden, jonka jälkeen taas muuttaessa se siirtyy lähinnä Facebookkiin. Alkuun oli hankalaa hyväksyä, ettei välttämättä enää ikinä tapaa näitä kerran läheisiä ystäviä livenä. Ja jos tapaa, se vaatii aina tarkkoja suunnitelmia ja aikataulujen sovittamista. Perheen, sukulaisten ja ystävien on välillä ollut vaikeaa ymmärtää pitkäkestoista ”nomad” elämää, sillä he varmasti mielummin haluaisivat minut pysyvästi kotiin.
Ehkä eniten reissuelämä on syönyt mahdollisuuksia pysyvään parisuhteeseen. On vaikeaa selittää toiselle, että haluaisi jutun toimivan, mutta että levottomat jalat haluavat mennä ja kokea. Jos toinen ei voi lähteä mukaan, on suhde ollut lähinnä ikävän kanssa taistelua päivästä toiseen, joka pitkässä juoksussa helposti syö kaiken ilon etäsuhteesta. Monet varmasti tietävät sen turhautumisen tunteen, joka iskee, kun usein monen päivän odotuksen jälkeen toisen voi nähdä vain näytöltä, ja huonot nettiyhteydet tekevät tavalliset keskustelut lähes mahdottomiksi. Kunnioitan todella paljon niitä pareja, jotka ovat selvinneet etäisyydestä huolimatta!
”Sinä se et kyllä koskaan asetu yhteen paikkaan”
Elämäntapaseikkailijaa on vaikea sitoa tiukasti yhteen paikkaan, sillä matkustamiseen on jäänyt koukkuun. Tosi pitkään ajattelin, että reissaaminen tai asettuminen on joko-tai. Joko sitä on yhdessä paikassa ja käy kerran vuodessa viikon lomalla, tai sitten on reissun päällä 24/7. Että nyt mun on pakko reissata niin paljon kun vaan sielu sietää, kun asettua ehtii sitten myöhemminkin. Parisuhteen myötä mieli on vähän muuttunut. Kompromissi on ainoa ratkaisu, ja tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että minulla on vihdoin oma osoite(!) ja silti reissuja (ja mahdollisia ulkomaanharjoitteluja) suunnitteilla. Ja kumppani on halukas lähtemään mukaan. Matkustus on samaan aikaan tietysti rajoitetumpaa ja toisaalta rentouttavampaa, kun tietää, että on koti, minne tulla takaisin. Aiemmin tulevaisuus on tuntunut vähän mustalta aukolta, sillä kaikki suunnitelmat ovat olleet auki tai muuttuneet vähintään joka toinen kuukausi. Unelma on olla mukavasti kotona ja tienata rahaa, sitten reissata pari-kolme kuukautta vuodessa. Itse ainakin tulisin hulluksi, jollen pääsisi vähän väliä pois virkistämään mieltä ja aisteja uusien paikkojen, kielten ja kulttuurin parissa.
”Mikä sinusta nyt sitten tulee isona?”
Minusta tulee Bachelor of Business Administration and Political Science. Eli suomeksi kauppatieteiden ja valtio-opin kandidaatti. Töiden osaltahan tämä ei tarkoita vielä mitään. Voisin hakea töihin EU-hommiin tai vaikkapa julkiselle sektorille. Tai järjestöön. Kauppistutkinnon ja markkinointiin erikoistumisen avulla voisin mennä töihin melkein mihin vaan. Minulla on myös hiihdonopettajan pätevyys, joten voisin lähteä opettamaan myös maailman hiihtokeskuksiin. Kuitenkin tällä hetkellä työskentelen tarjoilijana ja haaveilen saunalautan rakentamisesta ja oman yrityksen perustamisesta.
Oma pieni pää on täynnä ideoita ja haaveita tulevaisuuden töistä, mutta mistä pitäisi valita oikea suunta? Vakituisen työpaikan hankkiminen on aika harvalle matkustusta rakastavalle realistinen vaihtoehto, sillä helposti useiden reissujen jälkeen rahaa ja sen luomaa ”turvaa” alkaa arvostaa vähemmän kuin uusia kokemuksia. Varmaankin tästä syystä monet tekevät vuodesta toiseen sesonkitöitä, jotka ovat usein joustavia ja antavat mahdollisuuden tulla ja mennä ympäri maailman oman kiinnostuksen mukaan. Toiset haluavat tahkoa kesällä rahaa ja sitten lasketella Alpeilla talvet pienellä budjetilla spagettia syöden. Toiset ovat koko vuoden kiireisiä ja töiden vuoksi ulkomaanmatkat jäävät vain haaveeksi. Hyvän tasapainon löytäminen vaatii hyvää tuuria, kontakteja ja ehkä tärkeimpänä itsensä tutkiskelua. On tärkeää ymmärtää, mitkä asiat elämässä tekevät onnelliseksi, jotta osaa rakentaa elämänsä oikein.
