Lasten kanssa vuoristossa matkatessa kannattaa jo etukäteen miettiä miten korkealle aikoo ja kannattaa nousta. Vanhemmat määrittävät itse rajat vaikka netistä löytyy hyvin erilaisia asiantuntija-artikkeleita sekä mielipiteitä aiheesta. Esiin nousevat tarinat vanhemmista, jotka ovat vieneet vastasyntyneitä vuoristoon ilman ongelmia. Olen myös itse törmännyt parin kilometrin korkeudessa sinne isän tai äidin selässä vietyihin vauvoihin, jotka vaikuttivat melko tyytyväisiltä. Tässä kohtaa totean, etten ole lääkäri tai aihealueen asiantuntija, olen pelkkä matkailija, joka on koittanut löytää vastauksen tämän blogin otiskkoon.

 Vuoristokansan viisauteen luottaen

Minulla ja Euroopan korkeimman vuoren, Mont Blancin juurelta kotoisin olevalla avomiehelläni on kolmevuotias poika, jonka kanssa tykkäämme tutustua maailman eri kolkkiin. Miettiessämme korkeusasioita, olemme päättäneet luottaa nettiartikkelien sijaan vanhan kansan tietoon eli niihin oppeihin, joita vuoristossa asuvat ovat noudattaneet kautta aikojen. Tässä tietolähteenämme ovat mieheni yli 70-vuotiaat vanhemmat sekä näiden sukulaiset sekä luotettavat tutut.

 Pienet vauvat pysyvät laaksossa

Perusperiaatteena on että pienet vauvat pysyvät laaksossa. Konkreettisen korkeusmitan koitimme saada testaamalla eri kylien ja monumenttien kautta mihin vuoristossa ikänsä asuneet veisivät oman pienokaisensa. Korkeusrajaksi saimme viehättävän Tourin kylän, joka sijaitsee 1500 metrin korkeudessa. Korkeudensietokykyyn luonnollisesti vaikuttaa se, onko vauva syntynyt vuoristossa vai laaksossa. Suomessa syntyneen sekä Nepalin vuoristossa syntyneen vauvan perimät ja tottuma omat eri luokkaa. Oma poikamme syntyi Suomessa noin 90 metrin korkeudessa, joten ero Chamonixin 1040 metrin korkeuteen on jo huomattava. Vaikka puolet geeneistä tulee vuoristosta, niin silti huomasin jo ensimmäisen kerran Chamonixiin noustessa, että silloin puolivuotiaan poikamme olo oli korvien takia tuskallinen.

 Nousu tehdään mahdollisimman hitaasti

Vanha kansa sanoo, että jos korkealle on pakko mennä, niin nousu on tehtävä mahdollisimman hitaasti. Kun poikamme oli 1,5-vuoden ikäinen, niin kävimme laskemassa Tourin kylässä 1500 metrin korkeudessa ilman ongelmia. Ainoa sivuvaikutus olivat poikkeuksellisen pitkät yöunet. Neljä kuukautta myöhemmin kävimme Sveitsissä Emossonin padolla, joka sijaitsee 1900 metrin korkeudessa. Nousimme padolle autolla, mutta pysähtyen aina välillä katselemaan maisemia sekä samalla totuttautuen korkeuteen, kuten isovanhemmat olivat neuvoneet. Kävellessä nousu on sen verran hidasta, että totuttautuminen tapahtuu itsestään, mutta autolla tai gondolilla noustessa korkeus muuttuu lapselle usein liian nopeasti. Emossonin reissu meni loistavasti, joten parin päivän päästä kävimme jo Saint Bernardin solassa 2475 metrin korkeudessa. Ongelmaksi tuolla reissulla osoittautuivat korvat, joihin tuli painetta sekä noustessa, että laskeutuessa. Ylhäällä ollessamme vietimme täydellisen päivän yhdessä leikkien ja kivilohkareilla kiipeillen, mutta laskeutuessa tuntui todelta pahalta kuunnella lapsen itkua tietäen itse sen aiheuttaneen. Koska emme halunneet aiheuttaa enempää tuskaa jätimme loppumatkasta poikamme isoäidille hoitoon niinä päivinä kun itse nousimme korkeammalle vuoristoon. Chamonixin laaksossa on tästä syystä paljon luotettavia lastenhoitajia, joiden hoivaan turistit jättävät jopa vastasyntyneitä. Lastenhoitopalvelulla on todella pitkät perinteet turistivoittoisissa vuoristokylissä, kuten Chamonixissä, ja usein tieto luotettavista lastenhoitajista kulkeen sukupolvelta toiselle. Anoppini on yksi näistä luotettavista lastenhoitajista yli 70-vuoden iästä huolimatta. Tässä kohtaa todettakoon, että vuoriston asukkailla 70-vuoden ikä vastaa meillä 50-vuoden ikää eli ikä ei ole ainoa tekijä hoitajaa arvioitaessa.

Nyt poikamme on kolmevuotias ja kestää jo paremmin korkeuseroja. Tänä kesänä vietimme kolme ihanaa viikkoa Argentierin kylässä, joka sijaitsee kiven heiton päässä Chamonixista. Edelleen korvat vaivaavat siirryttäessä kylästä toiseen, mutta nyt poikamme itse tietää mistä se johtuu ja on jo oppinut keinot, jolla aukaisee korvansa. Nolostuttaa jopa hieman kertoa, että meillä korvien lukkoonmenoa helpottamaan hankittiin uudestaan tutti, koska emme uskaltaneet vielä antaa purukumia pureskeltavaksi.

Mitä isompiiin lapsiin tulee, niin 11-vuotias tyttäreni kärsii vain pienistä korvaongelmista. Hänen kanssaan uskallamme liikkua jo 3000-4000 metrin korkeaudessa, koska hän osaa itse tarkkailla omaa olotilaansa. Hengitys ja korvaongelmia suurempana riskinä ovat yllättävät säävaihtelut sekä vuoriston erilainen maasto. Vaikka olisikin liikkunut Suomen luonnossa paljon, niin kivivyöryt, railot ja yllättävät pudotukset saattavat tulla eteen huomaamatta. Siksi vähänkään epätasaisessa maastossa liikkuessa tyttäreni käyttää kypärää ja on kiinnitettynä aikuiseen. Varuste, josta lasten kanssa ei kannata tinkiä ovat hyvät varrelliset kengät, jotka varmistavat ettei nilkka pääse nyrjähtämään ja joidenka pohja pitää liukkaallakin kivellä. Tärkeää on myös varustaa lapset useamman tunnin reissuille sadevaatteilla vaikka keli olisikin lähtiessa aurinkoinen. Vuoriston kelit voivat muuttua hetkessä ja parinkympin helteestä voi tulla hetkässä parin asteen sadekeli. Varsinkin läpikasteleva kylmä sade kangistaa pienen lapsen nopeasti.

Avomieheni Chamonixissa kasvanut 16-vuotias poikani käy jo vaativilla vuoristoreiteillä, joissa liikutaan sekä suksilla, että kiiveten. Korkeaus ei aseta hänelle Euroopassa liikuttaessa rajoja, mutta ihan vielä häntä ei turvallisuussyistä Mont Blancille lasketa. Anoppini sanoin; ”Olet valmis valloittamaan Mont Blancin kun kannat vastuun itsestäsi ja maksat itse vakuutusmaksusi”.