Blogiurani pään avaus
Terveppä terve vaan kaikille tasapuolisesti. Täällä olen siis minä, Minimies, -73 syntynyt perheen isä Pyhtäältä. Jos ette tiedä missä Pyhtää sijaitsee, niin sen on seuraava kylä Kotkasta Isollekirkolle päin. Lisäksi perheeseemme kuuluu -76 syntynyt vaimo ja -08 syntynyt poika, Minime.
Minime laskeskelee mutkamäkiä kanssani satunnaisesti ja vaimo vieläkin harvemmin. Itsekin olen mäkitouhuissa melkoinen märkäkorva, sillä ensi kosketuksen alamäkiorjentoituneeseen winterportsiin otin vasta 1983 tahi -84. En muista varmasti. Paikkana oli Ruotsin-Pyhtään legendaarinen hornankattila… Huuhkajanvuori. Naapurin poika oli saanut joulupukilta/hammaskeijulta/vastaavalta otukselta aivan pakkauudet Fisherin puikkarit kaikkine tykötarpeineen. Olin ehkä pikkuisen vihreän värinen. Jokatapauksessa, hänen äitinsä kuskasi meitä harvakseltaan yhden talven ajan alamäkeä laskemaan. Itse tyydyin vuokraamon jo ehkä hieman kuluneeseen valikoimaan.
Mutkamäestä ei juuri voi puhua tässä yhteydessä, kun tämä sälli ei juuri mutkia tehnyt. En tiennyt miten, eikä kukaan kertonut. Mutta hauskaa oli kumminkin ja Huuhkajanvuoren kahdessa rinteessä ja kahdessa hississä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niin, siellähän tutustuin ensimmäistä kertaa myös metsälaskuun. Pölähdin nimittäin tavantakaa ala tasanteen takana olevaan männikköön kun jarrutus hissijonolle meni pitkäksi. Muistutin aina laskupäivän jälkeen enempi lumipalloa kun pientä poikaa. Vuokraamon aina niin ystävällinen henkilökuntakin muistutteli joka kerran jälkeen että: ” Tuolla mäessä on tarkoitus laskea, eikä pyöriä alas ”.
Se talvi meni sillälailla, enkä lannistunut vaikka en kovasta yrityksestä huolimatta oppinut kunnolla laskemaan, vaan puin laskuvermeet päälleni heti seuraavan kerran Vuokatissa keväällä 2013. Mutta onneksi tämä laji on kuin fillarilla ajo. Kun sen kerran oppii, ei sitä unohda. Paitsi etten silloin oppinut…
Miksi Vuokatissa ja miksi juuri silloin. No, tässä pieni tarina siitä…
Olen hyvän ystäväni, kummilapsemme isän, kutsukaamme häntä tässä tapauksessa vaikkapa Sakeksi ( nimi ei muutettu ) kanssa tehneet tempauksen jos toisenkin. Sen kertainen tempaus koski murtomaahiihtoa. Olimmehan kumpainenkin viimeksi koskeneet murtsikoihin koululaitoksen pakottamana peruskoulussa. Todennäköisemmin vielä ala-asteella. Tästä siis syntyi 2012 joulun tienoilla kuningasajatus Finlandia-hiihdosta, juu… Eihän se ole kun 50km tai jotain. Olin vakaasti sitä mieltä että, kun kerran kummallakaan ei ollut omia suksia, sellaiset oli hyvä jostain hankkia ja hieman treenailla. Muistin silloin ammattiyhdistystoverin kovin kehuneen Vuokatin latuja, joten päädyimme helmikuun alussa korkeanpaikan leirille Vuokattiin ski-in majoitukseen Saken vastusteluista huolimatta: ” Tosi miehet vetää ton kylmiltään ”. Sakke ehkä, minä en.
Kuitenkin hyvissä ajoin ennen reissuun lähtöä päässäni rupesi itämään ajatus vanhojen muistojen verestämisestä alamäki kulttuurin saralla. Kun se kukkula kerran siinä vieressä on (20km). Samalla olisi oiva tilaisuus tutustuttaa oma perheeni ja ystäväni tämän jalon winterportsin saloihin. Kun toin ajatukseni julki, Sakke tuumasi: ” On sitä halvempiakin tapoja päästä hengestään.” Siinä pisteessä olemme vieläkin. Perheelleni sain kuitenkin hommattua käytetyt välineet eräästä interwebin ihmeellisessä maailmassa olevasta markkina paikasta. Siinä sitten eräänä iltana lähdimme intoa puhkuen majapaikastamme kohti rinteitä. Sain jopa houkuteltua Saken nuoremman tyttären kavereineen mäenlaskua kokeilemaan.
Sepäs ei käynytkään kuin elokuvissa. Lipun oston jälkeen sovittamaan käytettynä ostamiani monoja ensimmäistä kertaa… Logiikkani oli kuitenkin ollut se, että työpaikan turvakalossien koko on 44 ja monot on 45. Mikä voi mennä pieleen…
No, ensiksi Rossarien lesti on kapea. Kun sain mielettömällä kiukulla tungettua kinttuni monoihin, tuska oli sanoin kuvaamaton. Toiseksi, monot oli mallia ” pihtikinttu ”. Solkien puoliskoihin jäi noin sentin rako, vaikka vaimo niitä sormet verillä koitti kiinni saada. Mutta kun halu on riittävän kova, niin laskemaan vaikka joka paikkaan sattuu ja monot ei ole kiinni.
Kyynel silmäkulmasta vierähti, kun kiisin takatukka hulmuten alas Vuokatinvuoren lastenrinnettä. Vaimo taisi olla ainut joka oli tyytyväinen monoihinsa. Tosin hänenkin laskuaika hävisi paimentaessa minime:tä joka huusi monot jalassa: ” Mie en haluu, mie en haluu… ”, niin että linnut tippu puista. Kipua ja tuskaa riitti siinämäärin että suunniteltu kolmen tunnin laskuaika taisi jäädä reiluun tuntiin. Mutta se kuuluisa kärpsy pääsi puraisemaan. Melko pahasti.
Ei muuta kun uutta matoa koukkuun monojen suhteen. Jo heti seuraavalla kerralla tärppäsi. Samasta kauppapaikasta löytyi Salomonin viulukotelot. Ei purista, eikä ahdista. Soljetkin menee kiinni kiukuttelematta. Tosin nämäkin ovat jo saaneet kilpailijat, mutta siitä joskus myöhemmin.
Jossakin vaiheessa kypsyi ajatus vierailusta kaikissa Suomen laskettelukeskuksissa, jotka ovat siis vielä toiminnassa. Kun viimeaikoina on valitettavan moni ollut pakotettu sulkemaan ovensa. Ja sitten kun kasvan isoksi, saatan ehkä uskaltaa ulkomaillekin. Siellä suuressa maailmassa ne mäet kun ovat niin hurjia…
Tämän kaltaista tarinaa olisi siis tyrkillä, jos jotakuta kiinnostaa. Yritän postailla yleisesti reissuistani. Niin isommista, kuin vähän pienemmistäkin. Talvella alamäki painotteisesti murtsikkaa unohtamatta ja kesällä pyöräilystä sekä moottorilla että ilman. Niin ja liitokiekkoilusta tiätty…
Joo, niin silloin 2013 helmikuun lopussa katselin Lahden kisamontussa Saken kera kauhun sekaisella kunnioituksella sitä ylämäkeä johon lähtömerkin jälkeen oli kammettava. Ja me hoidettiin se. 50km. Kyllä illalla tiesi hiihtäneensä. Ei mennyt hukkaan se korkeanpaikan leiri miltään osin…
Seuraavan kerran seuraavalla kerralla…
