Lumi on hiljaisuus. Se on pimeyden morsian, joka tuo valoa talven kulkijalle. Lumen puhtoinen harso peittää alleen maan harmaan ja antaa mahdollisuuden. Mahdollisuuden kokea vapauden ja mahdollisuuden tuntea kuuluvansa osaksi luontoa. Ehkä tässä on se talven taika ja tätä taikaa väritetään suksien päältä, jotta lumi tuntuu entistä paremmalta.

Usein näin talven korvilla tulee muisteltua lämmöllä edellistalvea. Mietittyä niitä noin kolmeakymmentä laskupäivää, joita tuli vietettyä viime talvena pääosin pohjoisen tuntureilla. Samalla ajatukset siirtyvät vielä vahvemmin tulevaan.

Palatakseni kuitenkin vielä hetkeksi viime talveen. Vietimme kolme yötä Huttujärven vuokratuvalla, josta teimme pieniä päiväretkiä lähituntureille. Laskeminen tietenkin oli siistiä, mutta vielä paremmin on jäänyt mieleen kohteeseen skinnaaminen, aivan liian painavat rinkat, rakkulat kantapäissä, poromies ja luonto.

Kulkeminen vuokratuvalle Kultakeron huipulta oli työpäivän pituinen reissu kaikkine taukoineen. Se menimmekö suorinta tai nopeinta reittiä, ei varmaankaan ole relevantti kysymys. Pääasia että menimme! Ei se päämäärä, vaan matka.

Oppitunti numero 1: Syö, vaikka ei ole nälkä! Olimme edenneet jotakuinkin neljä kilometria lähtöpisteestä. Minä, jolle nälän tunne ei kovinkaan usein saa kiukun oireita esiin, olin väsymyksestä ja nälästä hyvinkin vit****tunut skinnaillessa Kuorinkikurun viimeisiä metrejä. Eikä kurun alas-ylös kumpuileva maasto tehnyt siitä yhtään helpompaa. Jälkiviisaana voisi todeta, että syöminen ennen kuruun skinnailua olisi ollut hyvä veto ja antanut lisää puhtia.

Oppitunti numero 2: Painava rinkka on liian painava rinkka kilometrien skinnailun jälkeen! Kurun lopussa pitämämme evästauon jälkeen olin kuin uusi ihminen ja jaksoin jatkaa skinnailua uudella sinnikkyydellä kohti vuokratupaa. Aamusta asti satanut lumi alkoi näyttää kauniimmalta rauhoittuessaan. Lumi valui enää hiljalleen kohti maata. Naava roikkui lumen paljastamista kuusista ja luonto esitteli sulojaan. Harmikseni rinkka alkoi tuntua selässä liian painavalta ja vaikka kuinka asettelin, ei se juurikaan paremmaksi muuttunut. Kirosin ja yritin keksiä, mitä olisi pitänyt jättää pois.

Puiden lomassa lumistaa metsää hiihdellessä vastaamme jolkotteli poroja ja pian löysimmekin poromiesten hyvinkin mutkaisen kelkkaladun. Mutkista ja lisäkilometreista huolimatta kovempi pinta sai suksen luistamaan mukavammin ja päädyimme menemään loppumatkan ajorataa pitkin. Poroille tarkoitettu heinää oli vähän väliä reitin varrella. Aikamme skinnailtuamme, takaa alkoi kuulua moottorikelkan pörisevä ääni paikantaessa meidät muutamassa sekunnissa. Kiireessä loikkasimme ketterästi kuin jänöt sivuun ja seuraavien minuuttien aikana saatoimme nähdä eräänlaista Lapin taikaa.

Oppitunti numero 3: Luotathan! Elävimpänä reissulta mieleeni on jäänyt laphin murretta vääntävä poromies, tuo lumisten metsien enkeli, joka ystävällisesti tarjoutui viemään rinkkamme ”enää” nelisen kilometrin päähän vuokramökille. Siinä vaiheessa selkäni huusi hallelujaa, enkä edes harkinnut jättäväni tarjousta vaan riuhtaisin rinkkani selästäni ja työnsin sen rekeen. Suuri hymy kasvoillani vilkutin poromiehelle ja aloin kyselemään Valtterilta, miksi ihmeessä hän ei pistänyt rinkkaansa rekeen. Sain epämääräisen selityksen hänen luottamuspulastaan ihmisiä kohtaan, ja tätä luottamuspulaa hän katuikin myöhemmin rakkulat jaloissa hiihtäessään.

Ja kun vihdoin saavuimme kelonharmaan pienen mökin pihapiiriin, näin sinertävän rinkkani toivottavan meidät tervetulleiksi kelkanjälkien saattelemana. Eikun mökin ja saunan lämmitykseen! Tuntien lämmittämisen jälkeen mökki alkoi vihdoin tuntua mukavalta oleskella.

-Janika