Kanaaleita ja pyöräilyä

Julkaistu: 01.7.2016

Dolomiittien kiertelyn jälkeen päädyimme päiväretkelle Venetsiaan. Autolla kulkiessa lentokentän parkkia on hyvä hyödyntää, sillä parkkipaikoilta on vaivaiset muutama sata metriä kaupunkiin meneville vesibusseille ja -takseille. Lentoparkki on myös kohtuuhintainen maksaen 12h:lta 7-14€ parkkipaikan sijainnista riippuen. Vesibussilla suosittelen jäämään ensimmäisellä pääsaaren pysäkeistä. Kuuluisalle San Marcon torille vesibussilla liplattelu kesti rapeat puolitoista tuntia, eikä se ainakaan minusta ollut sen arvoista. Vesibussin ikkunasta katsellessa ohitse suhahtelevia takseja tuntui kuin olisi ollut karjankuljetusvaunussa. Toisaalta positiivisesti ajatellen näin saaren näki myös ulkopuolelta tai ajan pystyi hyödyntämään päiväuniin kuten Valtsu teki. Matkan tolkuttoman keston lisäksi vesibussi ei ole myöskään aivan halpa. San Marcolle ja takaisin veloitus on 27€. Mikäli taskusta löytyy ylimääräistä suosittelen harkitsemaan vesitakseja, joilla rakkauden kaupunkiin pääsee huomattavasti nopeammin.

Venetsiassa kulkiessa ei voinut olla huomaamatta turisteja. Niitä oli joka paikassa, aivan joka paikassa. Mieleeni heräsi kysymys, kuka onkaan oikea venetsialainen. Ehkä se poikajoukko, joka pelasi jalkapalloa yhdellä kaupungin aukioista ja toivoivat olevansa tulevaisuuden Messejä. Tai se nainen, joka tuli lentokentältä työpäivänsä jälkeen samalla vesibussilla kanssamme. Myös se vanhempi rouva, joka laittoi vaatteita kuivumaan ikkunan ulkopuolella olevalle pyykkinarulle saattoi olla oikea venetsialainen.

Jalkapallopelit

Poikien jalkapallo-ottelu EM-kisojen ensimmäisenä iltana

Ehkä juuri siksi, että itse venetsialaisia oli vaikea bongata turistien joukosta, kaupunki tuntui kuin suurelta turistihuijaukselta. Ja sitä se taitaa osittain ollakin… Suurin osa liikkeistä ja ravintoloista on tarkoitettu meille turisteille. Sain selville, että Venetsia on joutunut tietynlaiseen kierteeseen turismin takia. Kasvavat turistimassat nostavat kaupungin hintatasoa jatkuvasti eikä tavallisilla ihmisillä ole varaa jäädä Venetsiaan. Kun paikalliset lähtevät, katoavat myös palvelut. Niiden tilalle tulee uusia turisteille tarkoitettuja kauppoja, ravintoloita ja hotelleita, joista asukkaat eivät juurikaan hyödy. Venetsiassa kävellessä saattoi tosissaan tuntea, että turismi on lähtenyt lapasesta. Turismi oli hiukan liikaa minulle enkä tiedä haluaisinko uudestaan tuohon kaupunkiin, vaikka kieltämättä auringonlaskun näkeminen kiehtookin.

Turismista huolimatta Venetsiassa oli jotakin taianomaista. Kun lähti kulkemaan pois suuremmilta kaduilta, pois kauppojen valtaamilta kujilta, löysi mahdollisesti jotakin todellisempaan. Tunnelma oli heti rauhallisempi, sillä vastaan käveli vain muutamia ihmisiä. Ihmiset menivät koteihinsa ja lähtivät niistä. Tämä oli enemmän minun makuuni. Mikäli mielii kesäiseen Venetsiaan ajankohta kannattaa valita oikein. Kesäkuun alku on uskoakseni vielä suhteellisen järkevä aika käväistä Venetsiassa. Heinä- ja elokuu ovat varmasti yhtä helvettiä.

Vaikka kohdallemme sattui todella lämmin päivä, se ei tuntunut liian paahtavalta kaupungin kapeiden kujien varjoissa. Vesiteitä pitkin kiertävä tuuli oli virkistävä lämpimänä päivänä. Tuulenvireestä nauttiessa pystyi samalla katselemaan ohi kulkevia gondooleja. Niiden kuljettajat olivat eräänlaista viihdettä katsojalleen. Se taito, millä he ohjasivat paatteja oli jotakin uskomatonta. Lisäksi he joko viihdyttivät itseään tai gondooleissa matkustavia pariskuntia laulullaan ja hyräilyllään. Myös sometus toimi viihdykkeenä. Täytyy olla taitoa ohjata gondoolia, mikäli pystyy samanaikaisesti räplätä kännykkää, väistellä jatkuvasti vastaantulevia työkavereita ja matalia siltoja.

Gondoli

Gondolieeri työssään

Venetsian herättämin ristiriitaisin ajatuksin lähdimme ajamaan kohti Garda-järveä. Koska olimme käyttäneet edellisten päivien aikana varsin paljon pienempiä teitä, päätimme nyt ajaa moottoritietä pitkin. Tämä osittain myös siksi, että pienet tiet ottavat enemmän aikaa. Moottoritiemaksu Venetsiasta Gardalle maksoi kymmenen euron luokkaa.

Lomamatkamme viimeisiä öitä vietimme Gardalla ihastuttavassa Malcesinen kylässä. Luulin sen lausuttavan Malsesine, mutta eräs pyörävuokraamon mies korjasi minua hetken pohdittuaan, mitä paikkaa tarkoitin. Kylä lausutaankin Maltsezine. Mikäli kylämme oli ihastuttava, oli paikka, jossa yövyimme erittäin suloinen. Aluksi paikkaa pitävä ja samalla talon alakerrassa asuva herra tuntui oudolta jopa karmivalta. Hän osoittautui kuitenkin oikein mukavaksi ja ystävälliseksi mieheksi. Erityisesti taloa ympäröivä pienehkö piha kiehtoi minua. Ei se kummoisen näköinen ollut, mutta se hyötykasveja määrä. Pienellä pihalla kasvoi aivan kaikkea. Siellä oli mansikoita, viinirypäleitä, kiivejä, sitruunoita, oliiveja, paprikaa, chiliä, tomaattia ja vaikka mitä.

Kiertävä tori

Kiertävä tori Malcesinessa – not my cup of tea.

Pappa kalastaa

Iltasella rannat olivat täynnä kaloja narraavia miehiä ja naisia.

Garda-järvi on kohde, josta löytyy eittämättä jokaiselle jotakin. Järvestä puhuttaessa on selvää, että kaikenlainen vesielementtiin liittyvä toiminta on oiva mahdollisuus kokea uutta tai terästää vanhaa taitoa. Kun niihin lisätään vielä järveä ympäröivien vuorten tarjoamat aktiviteetit, saadaan suurempi harrastearsenaali käyttöön. Garda onkin rennosta ilmapiiristä huolimatta aktiivilomailijan unelma. Me käytimme rentoutumisen lisäksi aikaamme pyöräilyyn, joka on tunnetusti erittäin suosittu laji Italiassa. Emme kuitenkaan ottaneet allemme niitä kapeapyöräisiä maantiekiitäjiä, joita en olisi edes uskaltanut ajaa kapeilla maanteillä italialaisten ajokulttuurista johtuen. Vuokrasimme maastopyörät ja lähdimme polkemaan sopivaksi iltapäiväretkeksi meille suositeltua reittiä.
Maastopyörillä 500m nousu tuntui oikein sopivalta, eikä tippaakaan liian lyhyeltä. Harmiksemme noin puolet matkasta oli asvalttia, mutta onneksi edes osa oli maastopyörille sopivampaa kivistä ja muhkuraista tietä. Polkeminen ylös palkittiin, sillä ylhäällä oli pieni kylä, jossa söimme halpaa, mutta hyvää pizzaa ja pasta-annokset ennen luisuttelua alas.

Pyöräreissulta

Riva del Garda siintää taustalla.

Mikäli joskus päädymme uudestaan Gardan maisemiin, ajamme varmasti maastopyörillä isomman lenkin Monte Baldon vuoren ympäristössä. Maittavien unien ja viipyilevän aamiaisen takia emme ehtineet vuorelle vievään hissiin. Hissi kulki kyllä, mutta pyörää olisi saanut enää kyytiin vasta kun seuraavan kerran iltapäivän viimeisinä tunteina. Pyöräily ylös olisi ollut uskoaksemme liian haastava.

– Janika

 

Grande strada delle Dolomiti

Julkaistu: 16.6.2016

Lentokone laskeutuu Münchenin kentälle, josta alkaa matkamme kohti Italian Dolomiitteja. Ensimmäinen etappi on Innsbruckissa, jossa vietämme käytännössä vain ensimmäisen yön. Ajamme maisemien vuoksi Inn-jokea myötäilevää tietä länttä kohti ja käännymme Ötztalin kohdalta etelään menevälle tielle aikomuksena ylittää Itävallan ja Italian välinen raja Timmelsjochin tai italialaisittain Passo Rombon huipun kautta. Ylitys maksaa henkilöautolta 16 euroa. Reitti on kuitenkin kaiken sen arvoinen. Italian puolella alkaa varsinainen serpentiini alas kohti laaksoa. Tie mutkittelee ja kestää oman aikansa, mutta maisemat ja kapea tie toinen toisiaan seuraavien kylien lomassa tekee reitistä ihastuttavan. Seuraava lyhyt etappi on Bolzanon kaupungissa italialaisen pastan parissa. Kaupunki vaikuttaa varsin mukavalta eikä liian suurelta.

Passo Rombo

Passo Rombolle vievän Strada stalen varrella katselemassa maisemia.

Passo Rombo

Bolzano

Bolzanon söpö pikkukaupunki vaikutti kovinkin italialaiselta tirolilaisuudesta huolimatta.

Bolzanosta jatkettaessa tielle numero 241 tunnelin jälkeen avautuu jopa hieman sademetsämäinen näky. Vuoren seinämät muodostavan melkein kuin kasvillisuuden peittämän vihertävän tunnelin, jossa kasveja roikkuu massoina ja vesi solisee kallion seinämistä. Tämä upea näky on nopeasti ohi enkä siis kerkeä ottaa kuvaa. Toisen yön vietämme Carezza kylässä.

Pieni Carezzan kylä on kuin jenkkielokuvan tyhjyyttään huutava kylä ilman ristin sielua. Tuntuu kuin kesäkuinen Karersee olisi nähnyt parhaat päivänsä ja ihmiset olisivat unohtaneet paikan olemassa olon. Kylä on käytännössä suljettu. Viimeistään talvella kylässä on toivottavasti enemmän hälinää. Meidän majatalomme Pension Simhild on kuitenkin upea kohde. Se sijaitsee kylän laidalla. Aivan talon vierässä on joukko harmaisiin pukeutuneita lehmiä, joiden kauloissa komistavat lehmänkellot. Lehmänkellojen kalinassa on jotakin huumaavaa. Ne toivottavat vierailijat tervetulleiksi. Pensionaatista on ripeästi taivallettaessa kymmenen minuutin kävelymatka ihailemaan Carezza-järveä, jota itse kutsuisin pikemminkin lammeksi. Järven vesi on upean turkoosia ja pohjan näkee helposti. Järvestä on uskomattomia kuvia netti pullollaan. Meidän kuvat eivät imartele järven kauneutta samalla tavalla sateisen sään ja järven pinnassa olevan siitepölyn takia.

Lago di Carezza

Ihailemassa Lago di Carezzan turkoosia vettä.

Carezzan hiihtokeskuksesta pääsee kapuamaan Roda de Vaelin (2806m) huipulle. Ainakin näin kesäkuun alussa hissit on suljettu, joten mikäli mielii huipulle, on tehtävä koko reissu patikoiden. Me päädyimme jättämään tämän väliin halusta huiputtaa Biz Boe ja osittain myös pilvisen sään takia. Huono tuurimme ja huonot sääolosuhteet jatkuu läpi päivän, sillä kakkosvaihtoehtommekin menee mönkään. Pääsemme Sass Pordoille kabiinin kuljettamana, mutta Biz Boen huipun näkymät jää tällä kertaa näkemättä. Vietämme seuraavat kaksi yötä Arabbassa, josta on mukava matka Corvaraan. Iltapäivän loppupuoliskolla päädymme käymään Val de Mezdi -kurun puolivälissä.

Sass Pordoin hissiasemalla

Gruppo del Sellan havainnolistavaa piirroskarttaa katselemassa.

Näkymä Arabbasta Sellan suuntaan

Näkymä Arabban hotellihuoneesta Sellan suuntaan.

Seuraavana päivänä Arabbassa heräämme lämpimään ja kirkkaaseen säähän. Via ferrata Brig. Tridentina Corvarassa on valintamme hieman matalamman korkeutensa takia. Onhan tämänkin korkein kohta yli 2500m. Reitti sisältää kolme ferrata-osuutta. Ensimmäinen ferrata toimii hyvänä lämmittelynä etenkin korkeanpaikankammoiselle. Toisella osuudella on jo enemmän tekemistä ja sitä kapuamme melkein reitin huipulle asti useamman tunnin. Onneksemme aurinko päättää helliä meitä, joten saamme nauttia kiipeämisen lisäksi myös lounaan ihanassa auringonpaisteessa. Huipulla tapaamme kaksi perässämme tullutta mukavaksi osoittautunutta italialaismiestä, joiden kanssa jatkamme reitin loppuun saakka. Auringonpaiste muuttuu mustiksi pihviksi yläpuolellamme tarjoten meille pienen raekuuron. Matka alas on oma haasteensa. Kun miehen alkavat asettaa omiin kenkiinsä lumirautoja, me amatöörit oivallamme lähteneemme matkaan hieman liian vähin varustein. Huipulta alas menevä reitti on jyrkkä ja lumenpeittämä. Lähdemme varovaisin askelin alaspäin miesten edessämme kysellen jatkuvasti olemmeko ok. Kieltämättä takaraivossa jyskyttää ajatus liukastumisesta ja luisumisesta suoraan jyrkännettä alas. Alun vaikeuksista selviydyttyämme tulee lyhyt ferrataosuus, jonka jälkeen luminen rinne jatkuu aiempaa helpompana. Rinnettä tarvotaan toista tuntia toisinaan jopa pyllymäkeä laskien. Tästä reitistä saamme märkien kenkien, sukkien ja takapuolen lisäksi huikean kokemuksen. Lumesta huolimatta kesäkuun alku on oiva aika kulkea Via ferratoja. Ruuhkista ei ole tietoakaan.

VF Via Brig. Tridentina

Elämän ensimmäistä via ferrataa kiipeämässä.

Lounas

Helppoa vuoristolounasta nauttimassa!

Valtsu ja italialaiset

Mahtavat italialaismiehet kanssamme Val Setus -kurussa.

Arabbassa vietettyjen päivien jälkeen yövymme muutaman yön  Cortinassa. Cortina on meidän kummankin suosikki yöpymistämme paikoista. Siellä on edes hiukan elämää tähän aikaan vuodesta. Toiseksi Via ferrataksi valikoituu vuonna 1964 merkitty Vf Michielli Strobel Cortinassa. Samoin kuin edellinen myös tämä on vaikeusasteeltaan 3B. Säätiedoitusten osittain pilvinen sää näyttäytyy meille täysin pilvisenä ja koko päivän kestävänä sateena. Säästä huolimatta päätämme kiivetä Punta Fiamesille 2300m korkeuteen. Haasteen tällä reitillä on jokseenkin huonot ferrata-merkit. Lisäksi tällä reitillä on sekä alussa että varsinkin lopussa melko v****maista jyrkkää pientä kiveä valuttavaa mäkeä. Valtsu onnistuu ennen ferratan alkua aiheuttamaan pienen kivivyöryn, kun suurehko kivi lipeää hänen altaan. Tämä ferrata alkaa kävelyosuudella, jota me kävelemmekin liian pitkään. Maasto muuttuu vaikeammaksi ja vaikeammaksi, joten alamme epäillä itseämme. Onneksi, sillä paluumatkalla huomaamme kiipeämisosuuden alun noin kymmenen metrin korkeudessa yläpuolellamme. Olisi pitänyt lukea topoa hieman tarkemmin :). Ensin on siis kiivettävä ilman varmistinta pieni matka. Itseäni tämä mietityttää, sillä todellinen matka tasanteelta alas voidaan mitata sadoissa metreissä. Kiipeäminen sujuu mukavasti. Hassua on se, kuinka sitä jokaisen jyrkänteen jälkeen odottaa olevansa huipulla. Nousu toisensa jälkeen on aina yksi seinämä jäjellä. Gore-Tex -takista huolimatta olen läpimärkä päästä jalkoihin, mutta liikkuessa sitä ei samalla tavalla huomaa. Olo huipulla on kuitenkin huipussaan. Matka alas ei ole mukavinta kulkureittiä. Jos edellisen ferratan alastulo tarvottiin lumessa niin nyt päästään nauttimaan hiukkasen suuremmasta sorakourusta. Kenkien tyhjentäminen kivistä on turhaa, sillä niitä kertyy jatkuvasti lisää. Päädytäänkin yhdessä tuumin lumen olleen heikosta varustuksesta huolimatta mukavampi vaihtoehto. Litimärkinä ja kuitenkin tyytyväisinä tehtyyn kierrokseen ajamme pikaisesti hotellin lämpimään suihkuun ja syömään herkullista pastaa. Dolomiittien upeissa maisemissa voisi viettää enemmänkin aikaan!

Pukemassa valjaita sekä Gore-Texiä

Punta Fiames toppi

Punta Fiamesin pilvisellä huipulla

-Janika

Ainakin kolme syytä suunnata Pohjois-Italiaan…

Julkaistu: 05.6.2016

Kapea vuorenrinteitä mutkitteleva tie saattoi meidät illan hämärässä Innsbruckiin. Innsbruck valoloistossaan kimmelsi upeana toivottaen meidät tervetulleeksi ensimmäiseen yösijaamme. Tänään on hyvä jatkaa seikkailuja Italian puolella. Minulle tämä on ensimmäinen matkani Italian maaperälle mikäli ei lasketa mukaan varhaislapsuuttani, jolloin kuulemani mukaan poikkesimme purjehdusreissulla kyseisessä maassa. Päädyimme valitsemaan matkustusajankohdaksi kesäkuun alun, sillä Keski-ja Etelä-Eurooppalaisten lomasensongin aikaan ei houkuttanut lähteä seisomaan moottoriteiden ruuhkiin. Toiseksi Suomen heinäkuu ja elokuu ovat parasta aikaa nauttia kotimaan lämmöstä.

Odotan Italialta melko paljon. Viime vuosina matkamme ulkomaille on pääsääntöisesti kohdistunut Saksaan ja Itävaltaan, joiden ruokakulttuureista itse en ole ollut liiemmin innostunut. Vaikkakin hyvää ruokaa on ainakin toisinaan syöty. Italian matkaa odotan siis jo ruoan tähden.

Olemme kaikilla yhdessä tekemillämme matkoilla olleet enemmän tai vähemmän – oikeastaan enemmän – liikkeessä. Emme tälläkään reissulla aio tätä traditioksi muodostunutta matkustustapaa muuttaa. Aikomuksenamme on nähdä Dolomiittien upeaksi kutsuttu vuoristo monelta eri suunnalta ja huipulta. Kapuamme joitakin via ferratoja ja nautimme maisemista.

Lisäksi tarkoituksenamme on poiketa uppoavassa kaupungissa Venetsiassa. Venetsia on pakko nähdä, joten sinne ennen kuin on liian myöhäistä. Emme tokikaan ole kaikkea suunnitelleet. Olemme varanneet meno-paluu -lentoliput, vuokra-auton ja hotellit kahdeksi ensimmäiseksi yöksi ja siinä se. Tiedossa ei ole muita yöpaikkoja. Toivottavasti saamme nukkua katto pään päällä, sillä telttaa emme mukaamme pakanneet.

Hyvä ruoka, Dolomiitit ja Venetsia eivät ole ainoita syitä suunnata Pohjois-Italiaan. Nyt kannattaa antaa meille viime hetken vinkkejä, mikäli tiedätte jotakin erityistä ja näkemisen arvoista. Erityisesti jotakin, mitä ei löydy jokaisesta Italianopuksesta. Grazie mille!

-Janika

Tyylillä!?

Julkaistu: 28.5.2016

Blogin kirjoittaminen on kiehtonut minua jo usemman vuoden. Jotenkin se on tuntunut jopa hieman pelottavalta yksin. Pitkällisen maanittelun ja useiden keskustelujen jälkeen olen saanut kuvausavun ja eritoten tulevista videomateriaaleista vastaavan sen toisen puolen mukaani tälle blogimatkalle.

Rakastamme laskettelua, rinteiden ulkopuolisia laskumaastoja ja viimesimpänä myös mäkien ylös kiipeämistä. Tällä samaisella listalla on myös muita ulkolajeja, jotka tulevat esiintymään tässä blogissa. Viimeisin hankintani on ollut täysjousitettu maastopyörä. Toivottavasti Valtsukin löytää itselleen sopivan mitä pikimmiten ja pääsemme yhdessä ajamaan metsäpolkuja. Minä kuitenkin täysin noviisina ja luultavasti hitain liikkein yritän pysytellä tuon hurjapään perässä. No ainakin on haastetta! Toisaalta so what, olenhan tottunut tuohon peränpitäjän rooliin parivaljakossamme muissakin lajeissa.

Viime talvi oli tähän mennessä laskurikkain kautemme. Matkasimme useaan kertaan täältä etelästä kohti Pohjois-Suomea milloin lentokoneella, milloin autolla ja milloin milläkin porukalla. Onneksemme perheestämme ja tuttavapiiristämme löytyy laskemisesta nauttivia ihmisiä, joiden kanssa saamme jakaa yhteisiä retkiä. Vaikka olimme päättäneet pyhittää edellistalven Suomen hiihtokeskuksille, päädyimme lähtemään joulu-tammikuun vaihteessa Garmis-Partenkirhen-Innsbruck -akselille kaupunkilomalle ja tietysti kokeilemaan lähiseutujen mutkamäkiä. Kohokohtana ja lämpimänä muistona viimekaudelta mieleeni on jäänyt Pyhän ”erämaa”-mökin vuokraus ja sen ympäristössä tehdyt skinnailut ja puuterilumi. Ja erityisesti se ihana poromies, joka vei viimeiset kilometrit aivan liian painavan rinkkani vuokratuvan kuistille. Tätä en koskaan unohda!

Levillä tammikuussa 2016, kuvannut Joonas Leppänen

Nauttikaahan matkasta kanssamme. Kuulemisiin…

-Janika