Lapin lämpöaalto kipitti kärkipaikalla muun Suomen ottaen osaa kisaan alemmilla lämpöasteilla tai jopa sateella. Pohjoinen Suomi vei voiton tällä kertaa! Parhaimmillaan lämpötilat kolkuttelivat 26 asteen rajapyykkiä, mutta juuri tänä kesäkuun kahdeksantena  lämpötila liiteli 24 asteen kieppeillä. Tämä oli ensimmäinen kerta Pohjoisessa kesäaikaan. Täydellinen aika kaikin puolin tämän vuoden osalta, sillä aurinko helli eikä hyttysiä ollut vielä juurikaan.

Iltaa kohden sää alkoi muuttua kohtuulliseksi skinnailulle. Kauden viimeiseksi laskuksi valikoitui Muonion koillispuolella sijaitseva Pallaksen Pyhäkuru ja sen laskeminen yöttömän yön taianomaisessa tunnelmassa.

Parkkipaikan lätäköiden litinä kuului kauas, kun sammakot hyppelivät kevään merkiksi. Nekin iloitsivat vihdoin saapuvasta kesästä, ja olivat kutupuuhissa. Poroperhe oli tullut nautiskelemaan iltapalaa samoille seuduille, eivätkä näyttäneen kiinnittävän liiemmin huomiota sammakoihin kuin meihinkään. Samalla kun me valmistauduimme yölliseen tarpomiseen, saapui shortseihin pukeutunut mies omalta laskureissultaan.

”Kengät vai skinit”, pohdimme. Skineillä lähdimme ja hyvä niin. Vaikka tunturin kasvillisuus pilkotti ylös mentäessä koko ajan enemmän, alku olisi ollut mahdotonta tarpomista kengät jalassa. Lopulta kuljimmekin sukset selässä kivikkoisessa aluskasvillisuuden pilkottamassa maassa ja paikka paikoin yli polven upottavassa lumessa. Pyhäkeron jäkäläisellä kivikkohuipulla lumesta ei ollut enää tietoakaan. Aurinko oli sulattanut sen täysin paljaaksi kesäisellä voimallaan. Ehkä kevään sateilla oli ollut myös osansa.

Lähestyminen Pyhäkuruun olisi varmasti ollut hieman vaivattomampaa vielä muutamaa viikkoa aiemmin, jolloin skinnaillen olisi voinut päästä pidemmälle. Tästä syystä matka Pyhäkurulle tuntui pitkältä ja hitaalta. Viittä kilometriä myöhemmin saavuimme kurun suulle.

Ensimmäiset käännökset sukset jalassa olivat kankeita, mutta vauhtiin päästyä laskutuntuma alkoi olla samaa luokkaan kuin kaksi kuukautta sitten Norjassa. Kurun lumi oli sohjomaista ja mukavaa laskettavaa. Tuotahan olisi voinut laskea useamman kerran alas, ainakin niin makealta se maistui. Valitettavasti kehoni ei ollut samaa mieltä.

Matka takaisin Pyhäkurun pohjalta tuntui vähä vähältä raskaammalta. Kurun eteläseinä oli sulanut lähes täysin, joten sukset selässä lähdimme kapuamaan aina vain jatkuvaa kivikkojen ja jäkäläplantaasien vuorottelemaa seinämää ylös. Toistakymmentä tuntia valvoneena jaloissa alkoi painaa myös unen puute. Lihakset eivät jaksaneet tehdä työtä samalla tavalla kuin virkeinä. Tämä olikin täydellinen tahdonvoimatreeni.

Taivaskeronsatulalla loppu alkoi jo häämöttää ja jostain löytyi taas uutta puhtia. Laskettelimme Taivaskeron seinämää kohti Laukukeroa ja siitä yli jäkälämättäiden, kunnes kohtasimme ensimmäisen laskettelurinteen. Rinne vei Vatikuruun. Tunturien välissä poukkoilevan puron vierus oli ehdottomasti paras alastulopaikka, sillä lumi ei ollut sulanut pohjalta laikuille yhtä tehokkaasti kuin muualla tunturissa. Samalla pystyi ihailemaan vieressä vinhaa vauhtia mutkittelevaa ja solisevaa puroa.

Seitsemän kuukautta sitten aloitettu laskukausi sai arvoisensa päätöksen Pallaksen yöttömässä kesäyössä!

-Janika