Japanisimulaattori ja muita huippuhetkiä Lofooteilla

Julkaistu: 18.4.2018

Tilastojen mukaan Lofooteilla ei ole satanut viimeiseen viikkoon ennen saapumistamme pääsiäistä edeltävällä viikolla. Viikon kohteessa ollut ranskalainen naapurimme vahvistaa huhun todeten: ”Lunta ei ole satanut hetkeen ja hiihtelyä on harrastettu aurinkoisessa säässä”. Mutta onneksemme  jo samana iltana alkaa satamaan, ja sadetta jatkuu koko puolitoista viikkoa. Iltapäivisin tai viimeistään iltaisin lumen tulo alkaa ja se jatkuu aina seuraavan aamuun, joilloin pilvet usein siirtyvät hieman taka-alalle. Voiko parempaa säätä enää toivoa – ei, väitän!

Ja vaikka lumisadepilvet olisivat asettuneet vuorten ylle, Lofooteilla säätilat vaihtevat päivän aikana silmän räpäyksessä. Yhdessä hetkessä vuorten ylle nouseva lumisadepilvi saa taivaan näyttämään sakean harmaalta eikä eteensä näe montaakaan metriä kun lunta sataa suurina rätteinä. Hetken odottelun jälkeen pilvet ovat jo siirtyneet härnäämään seuraavan vuoren lakea, ja aurinko pilkottaa valaisten vuorenrinteen juuri sopivaksi laskuun.

Säätiedotus lupaa lumisadetta koko päiväksi, joten laskeminen puurajan alapuolella on varteenotettava vaihtoehto, vaikka Lofootit eivät varsinaisesti huuda metsälaskupaikan mainetta. Aamulla lunta sataakin suurina hiutaleina alas taivaalta, kun joukkomme hiihtelee ylämäkeen kitukasvuisten koivujen lomassa. Tunnelma on kuin suoraan Japanin metsämaisemista. ”Me päästään laskemaan Japania!, huudahtaa joku vahvistaen metsässä leijailevan tunnelman ja jota edessä soliseva puro vielä todistaa.

Japanisimulaattori

Aurinko paistaa, vaikka oli luvattu koko päiväksi lumisadetta.

Puuterilaskuja Lofoottien japanisimulaattorissa

Vaikka lunta ei olekaan metritolkulla, on sitä aivan tarpeeksi pehmeisiin puuterilumikäännöksiin. Olemme varautuneet lumisateisiin, mutta ensimmäisen kerran ylös päästyämme aurinko on tullutkin esiin. Into piukassa kiipeämme neljästi mäen laelle ja laskemme alas toinen toistaan enemmän tai vähemmän kiljuen. Metsäkäännökset tuntuvat niin hyviltä, että päätämme lähteä seuraavana päivänä katsastamaan toisen koivikon, joka sekin saa sukkani vipattamaan monoissa.

Matkan kohokohdaksi nousee kuitenkin kiipeäminen Geitgallienin huipulle ja lasku alas. Tästä ovat kaikki yhtä mieltä. Vaikka sää on sen verran pilvinen, että huipun perinteikkäältä näköalapaikalta ei näe käytännössä mihinkään, korvaa ensimmäisten laskujälkien tekeminen kaiken vaivan ja viikon jäljiltä väsyneet jalat.

Lunta tulee, mutta tulkoon!

Geitgallien

Vaikka matkan tarkoitus on ollut päästä näkemään erilaisia laskupaikkoja ja laskea kauden viimeiset laskut, on Lofooteille tehty reissu myös paljon muuta. Kun ajattelen Lofootteja, mieleni hymyilee. Mahdollisesti pala kauneinta Norjaa, vaikka en montaakaan paikkaa ole vielä kierrellyt. Vuonot ja niiden välissä kuun mukaan nouseva ja laskeva merivesi. Saaristo pikkuisine kalastajakylineen, joissa pienemmät ja suuremmat purret odottelevat merille menoa kalasaaliin toivossa. Valtavat suoraan merestä kohoavat vuoret ylväinä ympärillä. En voi lakata ihailemasta tätä paikkaa.

Henningsvaerin kylä

Kalastajakylät ovat Lofoottien söpöjä yksityiskohtia.

Kuivattua turskaa ja merimaisemia – Lofootit mielessä

Julkaistu: 13.4.2018

Kuivatun turskan tuoksu leijailee sieraimiin. En osaa paikantaa hajun suuntaa, mutta astellessamme iltalenkillä rannan tuntumassa valtavat kalankuivatustelineet ottavat hallintaansa koko maiseman. Omaa nenääni haju ei hivele ja roikkuvien kalan päiden kohdalla se voimistuu entisestään. ”Olisikohan kalan ulkokuivaaminen kielletty näissä olosuhteissa, joissa kuka tahansa voisi hypistellä kalanraatoja, jos Norja olisi Eu:n jäsen?”, pohdimme. Illan hämärtyessä ja auringon laskiessa meren taa kalastusalukset toinen toisensa perään lähtevät satamasta ohittaen meidän tuota pikaa. Harmittaa, etten ehdi ottaa kuvaa suloisesta keltaisesta laivasta ja sen lyhyen pulleasta muodosta. Paatti näyttää aivan kuin olisi jostakin lastenohjelmasta.

Aallonmurtajan päässä meitä, ja työhön lähteneitä kalastajia, odottelee ”Fiskerkona” eli kalastajan vaimo Per Ung vilkuttaen ja toivottaen turvallista matkaa maailman merille. Tämän kertaisen Lofoottien matkan agendana ei ole kuitenkaan merimatkat, vaikka legendaarinen Hurtigruten ristely pitkin rannikkoa ja upeimpia vuonoja seilaten voisi olla näkemisen arvoinen. Tai valasretket, joissa kaskelotit, miekkavalaat ja muut merten suuret nisäkkäät uiskentelvat kuvaushaluisten turistien ympärillä. Toisaalta eiväthän tunnetuimmat Lofoottien vetonaulat ole kylläkään niitä kaikkein luontoystävällisimpiä edes.

Henkeäsalpaavien merimaisemien katseluun riittää suksipari nousukarvoineen tai lumikengät sekä muutama tunti aikaa. Lisäksi saattaa tarvita vielä hitusen onnea, jotta maisema ei olisi utuisen harmaa. Toisaalta vaikka taivas näyttäisi harmaalta aamulla, voi se muutamaa tuntia myöhemmin olla huomattavasti parempi tai vaikka taivas olisi kirkas, saattaa mustat pilvet ilmestyä kuin tyhjästä kesken kaiken.

Vaikka hieman alle 600 metrin korkuisen Hellostindenin ei ole mäennyppylöistä suurimpia, on sen kipuaminen matkana upeine maisemine jo itsessään hieno – maisema, jossa sinisen ja valkoisen sävyt ovat kilpasilla vuoren rinteillä, merellä ja taivaalla. Ripauksen valokuvauksellisuutta ja jännitystä tuo mereltä hitaasti, mutta varmasti vyöryävä lumisaderintama. Seinämä, joka pistää askeliin ripeyttä ja jota ennen toivoo pääsevänsä laskemaan alas.

Kaikessa komeudessaan Lofoottien merimaisemat ihastuttavat katsoi niitä sitten mistä suunnasta tahansa.

Svolvaer

Turska kuivuu kuivassa talvi-ilmassa

Kalamiehen vaimo Per Ung

Hellostinden – viimeinen laskupäivä

Iloiset hiihtelijät matkalla Hellostindenin huipulle

Rantoja Lofooteilla riittää

Yö kuusten katveessa

Julkaistu: 06.4.2018

Kuusten suojissa

vihreiden oksien katveessa.

Uinuu kolme kulkijaa

kolme talven matkaajaa.

Toisillensa toivottaa

yötä rauhaisaa.

 

Jännityksen suorastaan maistaa. ”Jos heräätte yöllä ja kapuatte telttaan jatkamaan unianne, herättäkään sitten minut. En halua jäädä yksin tänne.”, yritän saada unikaverini vakuuttamaan. Pakko myöntää, että yksin ulkona nukkuminen jännittää, vaikka järjellä ajateltuna se on hölmöä.

Olisiko tähän vaivaan vanhan kansan loitsuista apua? Ainakin taivasalla nukkumisen rituaaleihin on aikoinaan kuulunut nuotiotulen kiertäminen kolmesti palava oksa kädessä. Näin pedot, maahiset ja muu tuon puoleisen väki ei tule häiritsemään yörauhaa. Mutta nuotion sytyttäminen kuusikon keskelle olisi ennemminkin hengenvaarallista, ja enpä taida menninkäisiin uskoa. Ei toimi!

Toisaalta rauhallista yötä kaipaava taivaan kannen alla nukkuva voisi ennen nukkumaan menoaan tiedustella kohteliaasti yöpymissijaa metsänväeltä. Linnun rapina enteilee hyvää paikkaa, vanhan kansa tietää. Erinomainen paikka on, jos orava viilettää ohitse. Mutta mitä jos metsänväki ei suokaan minun nukkua kuusen alla? Tätä riskiä en tahdo ottaa, joten loitsut taidan unohtaa. Jälkikäteen kuitenkin kuulen, että saman kuusen alta on nähty tulevan ilvesperhe. Ehkä hekin ovat viettäneet lepohetkiä kuusen helmassa ja ovat loitsineet sen avulla tämän kuusen alle loppuiäksi makoisat unet.

Ainakin vieressä nukkuvat tuhisevat siinä määrin, että jotain taikaa kuusen alla luulisi olevan. Lumihiutaleet leijailevat hiljaa kasvoilleni kutittaen poskipäitäni. Pian vaivun itsekin uneen.

Yöpymäkuusikko

Nuotiletut

Kuusten alla nukuttiin

Naama virneessä hyvin nukutun yön jälkeen

Nuotiokahvit ja teet

 

Andorran tuliaiset – aurinkoisia päiviä Grandvalirassa

Julkaistu: 02.4.2018

Tiedä häntä onko totta, mutta kuulin, että aurinkoisia päiviä olisi Andorrassa kolmatta sataa. Ja siltä se kyllä tuntui. Grandvalirassa ollessamme aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta useampana päivänä. Ilman aurinkorasvaa – viisikymppistä – olisi naama palanut karrelle. Vuoden ensimmäiset rusketukset pandojen muodossa tuli siis hankittua.

Olimme lähteneet Grau Roig:n parkkipaikalta, hiihdelleet useammin lasketelurinteen alaosan läpi ja jatkaneet ohi ihmettelevien hiihtoturistien. Ilmeisesti kovin moni ei liimaile skinejä suksiin hiihtokeskuksen ala-aseman tuntumassa ja jätä käyttämättä edessään pyöriviä hissejä. Vastaan tuli muutama henkilö, mutta ylemmäs edetessä rinteiltä poikkeavat laskijat vähenivät niiden loppuessa tyystiin puolessa välissä matkaa. Tämän jälkeen saikin olla rauhassa muulta maailmalta ja nauttia aurinkoisesta pakkassäästä.

Hiljaisuus oli korvia hivelevää. Vaikka jossakin alempana näkyi rinteitä, ei äänet kantautuneet meille asti.

Ensimmisenä päivänä Grandvalirassa ja koko Andorrassa lumi offareilla oli tiivistä, mutta viimeinen päivä aivan toista. Kevyttä lunta olis satanut ja Grau Roig:n käännöksissä pehmeä lumi pöllysi kurvaillessa kumpuilevaa mäkeä alaspäin.

Laskuvälineet kantoon!

Hieman kankeana ylittämässä siltaa

Aurinkoterapiaa Andorrassa

Viimeisen laskupäivän kurvailuja Andorrassa

Tärpit

  • Grandvalira on hiihtokeskuskeskittymä ”suuren maailman tyyliin”. Sen suojissa lepäilee kuusi eri aluetta – Encamp, Canillo, El Tarter, Soldeu, Grau Roig ja Pas de la Casa. Laskettavaa siis riittää takuu varmasti.
  • Herkullista rinneruokaa löytyy useammasta paikasta. Ranskalaiset, makkarat ja rasvaiset ruoat eivät itävaltalaistyylisesti valtaa joka ruoka-annosta.
  • Viikonloput ovat selkeästi ruuhkaisempia ajankohtia.
  • Huomasimme, että parasta hiihtoa näillä seuduilla sai, kun oli ajoissa liikkeellä tai viitsii itse nähdä vaivaa. Monet hiihtohissien ulottuvissa olevat off-pisteet olivat nopeasti kulutettuja. Grandvalirassa nousimme muutaman päivän pelkästään hiihtokarva-avusteisesti ylös ja sieltä omia reittejä alas. Yksinään sai mennä muutamaa hiihtelijää lukuun ottamatta.

 

Andorra – herkuttelijan keidas

Superhyvää ruokaa oli monessa paikassa tarjolla!

PS: Palasimme viime yönä Lofoottien laskureissulta. Tästä juttua tulossa myöhemmin!