Koivikoita ja puuteripöllyjä Hokkaidolla
Japanilainen metsä muistuttaa suomalaista. Hokkaidolla hiihdellessä törmää hiljaisena tönöttäviin koivuihin tai sekametsiin, joissa valkokaarnaisten kavereina patsastelevat tuuheat kuuset. Tikka naputtaa läheisellä puulla osoittaen meille, että tämä on hänen aluettaan. Hiihtoretken metsän keskellä kruunaa lumisadepilven takaa pilkistävä aurinko.
Haluaisin saada itselleni pienen osan tuota japanilaista mielenlaatua ja elämäntapaa, joka niin vetreänä ohittaa minut hiihtäen. Ihailen valtavasti näitä kanssani samalla vuorella hiihtäviä yli kuusikymppisiä. Noidenkin kahden täytyy olla lähemmäs 80-vuotiaita ja siinä he etenevät kuin nuorukaiset, ehkä hiukan rauhallisemmin, mutta taatusti tekemättä yhtään turhaa liikettä – ja meitä nopeammin perille.
Vaikka railakkaat huudahdukset kaikuvat korviini kovin kornisti, pääsee minunkin suustani muutama ilonkiljahdus japaninpuuteria kurvaillessa. Keveä lumi pöllähtelee ympärillä ja sukset kääntyvät kuin itsestään.
Ei ole sattumaa, että suomalainen rakastuu Japaniin melkein yhtä paljon kuin japanilainen Suomeen. Molemmat arvostavat luontoa viimeiseen asti ja nauttivat sen antimista mielellään.