Koko alkukauden olemme tuijotelleet lukuisia ja taas lukuisia videoita Lapin uskomattomista lumisateista. Suoranaista puuteritulvaa on eettereistä huudatettu tänne eteläiseen Suomeen. Meidän laskukauden ensimmäinen matka oli vasta uudenvuoden tietämillä ja sen kohteena oli Pyhätunturi, mikäs muukaan. Nyt taidammekin olla siinä pisteessä, että uskaltaisin sanoa Pyhän vuodenvaihteen muodostuneen meille jonkinlaiseksi perinteeksi.

Puuterin pöllyttelyä ei sanan varsinaisessa mielessä meidän reissulla päästy kokemaan, vaikka toki pääsimme tekemään muutaman oikein mukavan laskun takamaastoissa. Tällä kertaa teemana taisi olla upeaakin upeammat auringonnousut, joita saimme ihastella varsin monena aamuna. Joulun ja uudenvuoden ajan parasta antia ovatkin aina ihastuttavat auringonnousut, joiden vuoksi ei tarvitse herätä ennen kukonlaulua.

Olimme sopineet treffit kahdeksaksi perherinteiden luokse, josta lähdimme hiihtelemään kohti Isokurua. Taisimme olla ainoina hiihtelijöinä liikeellä tuohon aikaan, tai ainakaan muita kuin koiranulkoiluttajia ei maisemissa näkynyt. Uudenvuodenpäivän jälkeen laskijat olivat vähentyneet etenkin takamaastoista.

Otsalamppujen valossa ja reilun kymmenen asteen pakkasessa etenimme aina Noitatunturille saakka, josta aloitimme ensimmäisen nousun. Katsellessani tunturin rinteeltä horisonttiin, muistin taas, miksi kaipaan tähän aikaa vuodesta Lappiin. Mielen syövereistä kaivautui kaipuu päästä pidemmäksi aikaa Lapin tunturiluonnon rauhaan hiihtelemään ja viettämään erilaista elämää. Toivottavasti pääsemme joskus toteuttamaan kauan haaveilemamme unelman.