Selaillessani hieman läpi keitä kanssabloggaajia täältä Lumipallosta löytyy, en voinut olla tuntematta itseäni hieman outcastiksi. Olen auttamatta jäänyt täysin ulapalle kaikesta mitä kyseiseen harrastukseen liittyy. Viimeksi kun minulla oli edes omat välineet, komeili laseissani Mikki Hiiri ja mononi olivat merkkiä Dachstein.

Nykyään kyseinen merkki ei enää edes valmista laskettelumonoja (vaikka ainakin nuo omani olivat erittäin hyvät yksilöt) ja harmikseni nuo silloin itseäni nolottaneet hiirulaisgoggletkin ovat niin muinaisjäännettä, ettei edes Googlen uumenista löytynyt niistä kuvaa. Monot isäni ehti myydä Karibia-vuosinani eteenpäin, aiheuttaen minulle aavistamattaan hirveän itkuslaagin, pelästyttäen silloin suomea taitamattoman poikaystäväni niin pahasti, että poloinen meni peiton alle piiloon raivoavaa suomalaismörköään. Noh.. siitä voi ehkä päätellä miten vahvoja tunteita olen tähän harrastukseen joskus yhdistänyt.

Niinpä minulla on edessäni iso projekti ottaessani selvää missä mennään ja miten parhaiten hoitaa asianmukainen varustelu, jotta olisin edes hieman ”mäkiuskottavampi” kuin viime talvena vuokravälineissä säheltäessäni. Sentään muinaiset sukseni olivat merkkiä Rossignol, joka näyttää pysyneen markkinoilla, vaikkakin itse suksien pituuskasvu on kokenut huomattavan taantuman taannoisista ysärivuosista.

Lisähaastetta matkaan tuonee takinkääntötemppuni, sillä heti ensimmäisenä en taida olla suksia itselleni hankkimassa, vaan tietenkin lautaa. Onhan se nyt vaan niin paljon siistimpää puuhaa ainakin vielä tässä vaiheessa, kun homma on niin paljon haasteellisempaa kuin suksilla laskeminen. Enhän minä tiedä edes millaisen laudan tarvitsen tai miten niitä siteitä säädetään. Apua siis kaivataan, eihän tästä muuten mitään tule!

Pientä jännitystä kuvioihin tuovat myös nämä arvaamattomat sääolosuhteet. Mitä jos emme saakaan tänne etelään lunta lähes ollenkaan? Jääkö kaikki vain suureksi vaahtokerrokseksi vähällä kaakaolla (mucha espuma, poco chocolate) ja laskukertani muutamaan hassuun lomareissuun?

Nimeni on Eveliina ja olen kirjoittanut blogia jo vuodesta 2003, eli siitä lähtien, kun heitin hyvästit lumimaisemille ja muutin auringon alle Dominikaaniseen tasavaltaan. Paljon on tapahtunut, ympäri on kuljettu ja yhteen on palattu… minä ja lumi.

Jo pitemmän aikaa minusta on tuntunut, että blogielämäni kaipaisi jotain uutta ja erilaista. Yksi vaihe omassa elämässäni on taas sulkeutunut ja sitä mukaa myös blogi etsii tietään uusille urille. Niinpä en voinut vastustaa kiusausta huomatessani Nellan kutsun Lumipallon bloggaajaksi.

Pitemmän aikaa tarinaani seuranneelle tämä saattaa tuntua oudolta, sillä juttuni ovat liittyneet lähinnä aivan kaikkeen muuhun kuin mäkiin, suksiin ja lumilautoihin. Jos joku on kuitenkin ollut hyvin ahkera lukija, muistaa hän ehkä sen hetken, kun löysin tieni takaisin rinteeseen… se, miten iso asia tuo minulle oli, ei kuitenkaan tainnut täysin välittyä kenellekään.

Kerran oli Eveliina, joka laski mäkeä veljensä kanssa. Kävi kilpailuissa ja leireillä pitkin Suomea. Kunnes eräänä talvena ei enää ollutkaan veljeä. Eikä minun haaveitani jatkaa enää mäessä.

Niinpä elämäni muuttui ja haaveni vaihtuivat toisiin. Lähdin kauas pois ja palasin rinteeseen vain muutamia kertoja reissuillani. Kunnes tuli helmikuu 2012.

Olin juuri viettänyt päivän opettaen erästä ulkomaanvierastani laskemaan sukset aurassa alas Pyhätunturin rinteitä. Olin niin fiiliksissä siitä, että sain näyttää taas pitkästä aikaa jollekin, miten hieno juttu laskeminen on. Olin niin ylpeä siitä, että se oli se minun juttuni, asia jossa ainakin joskus olin hyvä. Tunsin niin kuuluvani rinteeseen.

Seuraavana päivänä päätin, että nyt oli minun vuoroni olla oppilaana. Vaihdoin sukset lumilautaan ja suuntasin varaamaan itselleni hiihtomaikkaa. Olin kyllä ennenkin testannut lautaa, mutta vain pari kertaa ja lähes 15 vuotta takaperin (silloin en tuntenut kuuluvani joukkoon, joka koostui lähes yksinomaan takapajulani muka-cooleista jäbistä). Niinpä olinkin yllättynyt siitä, miten hyvin laskeminen alkoi sujumaan… ja niin oli opettajanikin! Siitäkin huolimatta, että onnistuin tulemaan myös pää edellä alas rinnettä.

Tuon päivän jälkeen alkoi kaipuuni takaisin mäkeen. Eikä vähiten sen vuoksi, että tuo minua opettanut ”hiihtopummi” teki juuri kaikkea sitä mitä minäkin voisin tehdä! Talvet hän vietti hiihtokeskuksissa, kesät puuseppänä (olen toiselta ammatiltani juurikin puuseppä)! Tuo asetelma kuulosti yhtäkkiä niin parhaalta, että päätin jo hakea hiihto-opettajakurssille ja ostavani seuraavalle kaudelle lumilaudan.

Elämä kuitenkin astui väliin, sillä juuri niillä hetkillä, kun syksy saapui ja olisi ollut otollisin hetki ostaa uudet välineet, huomasin olevani raskaana. Niinpä talviurheilut saivat taas unohtua… mutta vain hetkeksi. Nyt elän uutta elämääni äitinä ja vaimona, mutta eihän se estä minua palaamasta mäkeen, sillä sinne minä oikeasti tunnen kuuluvani! Näin jopa talvelle ja tälle kylmässä maassa (friolandiassa) asumiselle löytyy jotain järkeä niiden auringon alla vietettyjen vuosien jälkeen!

Siispä… katsotaan mitä tuleman pitää, sillä tänä talvena tämä mamma lähtee alamäkeen!