Cooperin testi
Olihan se sitten pakko lähteä juoksemaan 19 muun crossfittaajan seurassa Cooperia, juuri ja juuri flunssasta parantuneena, lähestulkoon pakkaslukemiin pimeälle Kauklahden urheilukentälle.
Kiirehdin paikalle suoraan töistä, vaihdoin juoksukamppeet päälle autossa, samalla kun huristelimme pitkin Länsiväylää. Mies dumppasi kentän laitaan ja jatkoi matkaa kotiin. Sitten vasta tuli mieleeni että vesipullo ja sykemittarikin olisi ollut hyvä ottaa mukaan sieltä työkassin uumenista. Vessassa olin muistanut käydä ennen lähtöä, mutta mitä vielä, puskapissallakin oli pakko käydä vessojen ollessa lukittuina.
Tärkein, eli omat jalat olivat kuitenkin mukana ja niillä mentiin. Noin tunnin verran ehdimme hölkkäillä, hyppiä, tehdä lankku+burpee-kierroksia ja venytellä ennen kuin ehdimme itse asiaan. Itselleni ehti jo tulla hieman nälkä, jano ja väsy siinä illan pimetessä (valmistautuminen treeniin siis kohdillaan, hah), mutta intoa silti riitti, kuten koko porukalla. Juuri siksi halusinkin juuri nyt lähteä kentälle mukaan flunssailusta huolimatta. Yksin cooperoiminen ei varmasti olisi niin onnistunutta, enkä halunnut jättää hommaa ensi vuodelle.
Vaikka sykemittari unohtuikin, oli minulla sentään puhelin matkassa, josta sain itselleni Stravan käyntiin seuraamaan liikettäni. Toki valkkumme oli ottamassa aikaa ja laskemassa kierroksia, mutta Strava oli hyvänä lisänä. Olin tosin sullonut puhelimen juuri ennen liikkeelle lähtöä juoksutakin hihataskuun, joten sieltä siitä ei oikein apua ollut. Olikin tosi ärsyttävää juosta tietämättä tarkalleen omaa vauhtia tai jäljellä olevaa aikaa, enkä edes saanut selvää mitä aikoja se valkkumme sieltä toiselta puolen kenttää huuteli.
Hyvinhän se juoksu kuitenkin meni, vaikka lähdin juoksemaan hieman liian kovaa (oli ihan pakko päästä ulkokaarelta sisäkaarelle ja samalla koko lössin eteen), jonka jälkeen toisella kierroksella himmasinkin hieman vauhtia ja jämähdin juoksemaan liian hiljaa siihen asti kunnes kuulin jäljellä olevan enää puolitoista minuuttia. Jossain puolivälissä alkoi tuntua että hitto kun ei jaksais enää, mutta viimeiset 150 metriä yritin vielä kiriä niin kovaa kuin pystyin. Loppulukemiksi tuli 2500m. Se on täysin riittävä tulos, sillä se on juuri oman ikäluokkani hyvän ja erittäin hyvän rajalukema.
Tiedän, että aika helposti olisin voinut juosta vähän paremmin, mutten kuitenkaan niin paljoa, että sillä olisi ollut mitään merkitystä. Oletin, että olisin ehtinyt hulluudessani vetää itseni ihan piippuun tuon 12 minuutin aikana, mutta pah, ihan normaali fiilis oli lähestulkoon heti. Yritin hyppiä ees taas kentällä pitääkseni itseni lämpimänä kunnes pääsin autoon, ettei hiki ja kylmettyminen käynnistäisi uutta flunssaa…
Alla vielä kuvakaappaus Stravasta todistusaineistoksi. Aika oli tosiaan tasan 12 minuuttia, nuo ylimääräiset sekunnit tulivat siitä kun laitoin luurin taskuun ennen juoksua ja kaivelin pois pysähdyttyäni. Yhden oman ennätyksen Stravassa sain rikottua, eli mailin juoksumatkan, mutta muut parhaimmat ajat jäivät rikkomatta. Vaikka keskivauhti olikin alle 5 min/km, ei se ollut niin kova kuin ajattelin, sillä olen yksinänikin juossut aina välillä samoihin lukemiin pientä parin kilsan spurttia lähimmän korttelin ympäri, yrittämättä edes tehdä mitään ennätyksiä.
Tästä on siis erittäin hyvä lähteä ensi vuonna päihittämään itseäni!
Se tuli muuten huomattua, että aika raskaaltahan tuo juokseminen radalla paksuissa lenkkareissa tuntui. Jalkoihin on kai jäänyt muistiin lapsuuden juoksukisat piikkarit jalassa. Enää ei kyllä askelta saisi yhtä kevyesti liitämään kentällä edes ne piikkarit jalassa :D.
