Oliko se vain unta?
Tänään aamulla tuntui kuin olisin herännyt maaliskuuhun. Tai herännyt viikon kestäneestä unesta, jossa saimme nauttia talven ihmemaasta, niistä lapsuuden unelmien joulumaisemista. Vain raskas tunne lihaksissani teki viime päivien lumileikeistä todellisia.
Voi kuinka haluaisinkaan lingota itseni jonkin sortin lumilingolla pohjoiseen, jossa voisin jatkaa rinne-elämästä nauttimista… vesisateessa kun ei edes minun hulluudessani himota tuonne lähikumpareille lähteä. Silti, nautitaan tästä mitä käden ulottuvilla on, sekä etenkin siitä tosiasiasta, että viimeinkin tämä mammutti sai itsensä hinattua ylös mäkeen! Eikä se olo sieltä laskeutuessa edes tuntunut kovin mammuttimaiselta.
Hieman toki jännitti, eikä rohkeus meinannut riittää edes laudan kääntämiseen, mutta kyllä se vain niin menee että jostain takaraivosta ne lihasmuistit löytyvät näin vuosienkin tauon jälkeen. Ensimmäisellä nousulla piti sompahissiäkin halailla kahden käsin voimin, mutta jo toisella nousulla ote irtosi enkä edes pelännyt kaatuvani takaa nousevan hiihtokoululaisen jalkoihin.
Aiempien vuosien kokemuksesta poiketen sain ilokseni todeta lähirinteestä löytyvän vain ja ainoastaan iloista ja ystävällistä väkeä, jotka ottivat kontaktia ja saivat minutkin tuntemaan oloni kotoisaksi uudessa kotirinteessäni. Erityiskiitos lumilautailua opettaneelle herra Harrylle, joka ehti oppilaastaan huolimatta antaa minullekin pari vinkkiä, kun alkukankeudessani en tosiaan meinannut uskaltaa edes tehdä käännöstä. Kypärä olisi kyllä ollut hyvä juttu, sillä nuppi suojattuna ei olisi tarvinnut niin paljoa pelätä kaatuvani ja joutuvani siihen hyvin koettuun pää edellä-luisuun. Useaan otteeseen kyllä pyllähdin mäkeen ennen kuin vauhtia ehti kertyä liikaa, mutta varsinaisia kaatumisia kerrytin pyöreät nolla. Siitäkin huolimatta seuraavana aamuna sain hetken aikaa ihmetellä että miksi ihmeessä koko kroppa on kuin jyrän alle jääneellä. Siinäpä siis todiste siitä että lumilautailussa tulee käytettyä niitä kaikkein surkastuneimpiakin lihaksia. Mahtavaa!
