Sitä valkoista ainetta odotellessa
Odottavan aika on pitkä. Varsinkin, kun toivoisi taivaalta tupruttavan lunta, mutta eihän sieltä vihmo kuin vettä vaakasuoraan. Järisyttäviä laskukertomuksia saatte siis vielä tovin odottaa, sillä abiturientin elämä (lue: lompakko) ei tarjoa mahdollisuuksia lumenmetsästysreissuille. Niinpä ajattelin näin ensimmäisen postaukseni kunniaksi kertoilla jotain itsestäni ja raottaa laskuhistoriaani.
Olen siis 18-vuotias, toistaiseksi vielä lukiolainen, laskemiseen totaalisesti hurahtanut henkilö. Lasku-urani alkoi kultaisella 90-luvulla oikeastaan jo ennenkuin osasin kävellä, kun vanhempani istuttivat minut tuolloin täysin turvalliseen (nykyään erittäin vaaralliseen) kantoreppuun ja suuntasivat rinteeseen. Ensimmäisiin sanoihini kuuluivat siis perinteisten ”iskän” ja ”äitin” lisäksi ”kovempaa” ja ”uudestaan”. Lopulta ollessani 3-vuotias, minulle iskettiin Saariselällä jalkaan omat sukset ja työnnettiin liikkeelle alas lastenrinnettä (tämä on sitten se osa tarinasta, jota isä kertoo kaikissa mahdollisissa kahvipöydissä, ja minä häpeän, että ei taas tätä juttua…). No, ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvatakseen, että minä kirjaimellisesti ottaen levisin keskelle rinnettä kiljuen, etten laske enää ikinä.
Olen sanojeni takana seisova ihminen, mutta onneksi se lupaus ei pitänyt edes vuotta, kiitos siitä vanhempieni kärsivällisyydelle. Kuutisen vuotta myöhemmin löysinkin itseni sitten jo ratalaskutreeneistä, vaikka varsinainen kisaurani hyytyi lähes lähtötelineisiinsä. Noin kuuden vuoden keppien kiertelyn aikana sykäpuku alkoi käydä liian pieneksi niin henkisellä kuin konkreettisellakin tasolla ja intoni koko lajia kohtaan oli vaarassa kuolla. Ehkä yksi elämäni parhaista päätöksistä onkin ollut ratatreenauksen lopettaminen: laskemisen palo on nykyään suurempi koskaan ja kaupan päälle sain kokolailla hyvän tekniikkapohjan.
Nyt ovat asiat kuitenkin niin, että rinnekään ei enää riitä, vaan mieleni halajaa jotain isompaa, jotain jännittävämpää, jotain… no kyllä te tiedätte…jotain vapauttavampaa. Siis jotain minkä toivon löytyvän takamaastoista, kaukana muista laskijoista. Vain minä, sukset ja lumi.
Tästä alkaa missioni ja matkani. Kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin aiheeseen liittyvät vinkit otetaan kiitollisena vastaan. Kuitenkin ennen sitä…MISSÄ HEMPUTISSA OLET LUMI?!
