Joulupyhien herkuttelua

Julkaistu: 23.12.2013

Joulu tulla tepsuttaa. Pyhien ajaksi on hyvä pysähtyä pohtimaan elämää ja sen omituisuuksia, vaikkapa sitä, mitä itselle sana ”pyhä” merkitsee – laskettelukeskuksen lisäksi. Itse mieteskelin kyseistä aihetta kerran erään äidinkielen esseetehtävän tiimoilta ja päädyin oheiseen lopputulokseen. Alkuperäisen otsikon olen tosin sensuroinut ja teksti koki myös muuta pientä kavojenkohotusta, mutta se siitä johdannosta. Tervetuloa makumatkalle pyhään!

Aivan alusi, ennen kuin oikeastaan edes aloitatkaan lukemisen, toivoisin, että makustelet suussasi sanaa ”pyhä”. Luultavimmin kielellesi tulvahtaa ehtoollisviinin karvaus, karhistat kurkkuasi kuin sinne olisi juuttunut öylätti ja lopuksi suusi kuivuu virsien laulannasta. Jälleen kerran uskonnon chilipippuri on peittänyt alleen kaikki muut maut. Mutta jos oikein maistelet ja tunnustelet, nykyihmisen kehittyneet makunystyrät erottavat sieltä lopulta sen tärkeimmän vivahteen – aidon ja henkilökohtaisen pyhän.

Kuten makutottumukset, pyhän kokemus vaihtelee laajasti laidasta laitaan. Sanaa maistelleessaan pyöräilyintoilija olisi saattanut aistia katupölyn tai ketjurasvan, mutta omat makuhermoni rekisteröivät jotain aivan muuta: raikkaan ja minttumaisen ensilumen, johon sekottuvat aavistus karvasta kuusenkerkkää, suklainen kaakao ja kitkerä suksivoide. Lopuksi huuleni kuivuvat pakkasen ja tuulen puremina. Pyhä on löytynyt laskettelusta. Vaikka aloitin laskemisen jo vaippaikäisenä, vasta nyt aikuisikään tultaessa olen alkanut ymmärtää sen merkitystä elämässäni. Jostain tuntemattomasta, täysin sanoinkuvailemattomasta syytä olen nostanut laskemisen arjen yläpuolelle – pyhäksi. Rinnettä alas viilettäessäni koen nimittäin täydellisen olotilan muutoksen sekä vapauden ja riemun, jotka kumpuavat syvältä sisimmästäni.

Useimpien uskontojen keskuudessa kirkko tai vastaavanlainen pyhä rakennus on yksi keskeisimmistä pyhän ilmenemismuodoista. Kirkko on kuitenkin löydettävissä kaikkialta, mihin ihmisen mielikuvitus sen vain keksiii sijoittaa. Omalla kohdallani kirkon keskilaivan voi katsoa muodostuvan hiihtohissistä, jonka lävitse on kuljettava päästäkseen alttarille eli rinteeseen. Keskilaivan ja alttarin edestakainen pyhiinvaellus onkin matka, jonka saatan taittaa useita kymmeniä kertoja päivän aikana, mutta aina nautin siitä yhtä paljon.

Laskettelun pyhyyteen liittyy ainettomien tunteiden lisäksi myös täysin konkreettisia seikkoja:  hiihtohissin rauhoittava hurina, täydellinen keskittyminen oman ruumiin työskentelyyn, suksen pehmeä sujahdus lumen lävitse ja vauhdin tuoma adrenaliini. Näitä laskemisen riemuja voisi listata lähes loputtomiin, mutta siirryn suoraan viimeiseen ja kenties siihen tärkeimpään eli luontoon ja sen läheisyyteen. Kurvaillessani alas rinnettä puhtoisella hangella keskellä metsäistä tunturi- tai jylhää vuoristomaisemaa voin kokea olevani jonkin suuremman edessä. Jonkin, joka on kunnioittamisen ja pyhittämisen arvoista. Niimpä onkin todella surullista, että ihmisrotumme on parhaillaan turmelemassa tätä luonnon pyhyyttä. Samalla tuhoamme myös itsemme, sillä olemmehan me erottamaton osa luontoa.

Pyhän kokemus, kuten makuaistikin, on hyvin yksilöllinen asia. Se, mitä yksi pitää karvaana kalkkina, voi toisen mielestä olla makeinta mannaa. Samankaltaiset makutottumukset niin ruuan kuin pyhänkin suhteen yhdistävät ihmisiä ja luovat yhteisöjä, mutta pelkkää joukon jatkona kulkemista tai vanhoihin resepteihin kangistumista kannattaa välttää. Välillä voi rohkeasti lisätä mausteita tai kaivaa esiin aivan tuoreen reseptin, sillä makumieltymyksetkin kasvavat ja muuttuvat läpi ihmisen elämän. Ja, sillä jokainen uusi resepti voi olla entistä herkullisempi. Entistä pyhempi.

Näillä eväillä joulun viettoon. Hyvää joulua kaikille ja muistakaa herkutella!

 

Hissien aatelia

Julkaistu: 16.12.2013

Rinnepäivän päätteeksi päällimmäisenä mielessä ovat tietysti päivän laskut, vaikka suhteellisesti suurin osa ajasta tuleekin vietettyä usein erilaisissa hisseissä. Mutta joskus hissimatkakin voi olla laskupäivää värittävä elämys tai kokemus. Siksipä kokosin neljän kärjen eli hissikuninkaaliset kotimaisista hisseistä ja taisi listalle pullahtaa yksi ulkomainenkin valioyksilö.

4. Ylläs, Ylläs 1 gondoli

Gondolit ovat vielä harvinaista herkkua Suomessa, joten toinen niistä eli Ylläksen 1 gondoli ansaitsee prinsessan arvonimikkeen. Tämä siksi, että Ylläksen gondolista voi Levin yksilöä paremmin ihastella hulppeaa tunturimaisemaa ja lisäksi Ylläkseltä löytyy saunamahdollisuuskin.

3. Ruka, Kulmahissi

Prinssin titteli menee, ehkä hieman yllättäen, ankkurihissille. Rukan kulmahissi on todellinen outolintu hissimaailmassa – missään en ole vielä törmännyt vastaavanlaiseen viritelmään. Kyseinen erikoisuus on siis nimessäkin esiintyvä ”kulma”, joka muodostuu erikoisista ylimääräisistä väkipyöristä, joilla on aikaansaatu hissilinjaan taite. Olisiko aikoinaan ollut helpompi vain tehdä suora hissilinja ja kaataa puita hieman toisesta kohtaa? En tiedä, mutta ainakin tämä hissikyhäelmä on näkemisen arvoinen.

Kulmahissi, mutta itse kulma sijaitsee jonkun verran ylempänä

2. Sveitsin Verbier, Jumbo

Verbierissä neljän laakson alueella sijaitsee hissien rehevä kuningatar, Jumbo. Peräti 150 innokasta laskijaa vetävä kabiini kulkee kokoonsa nähden uskomattoman nopeasti ja sujuvasti keskellä huikeaa alppimaisemaa. Eikä tässä vielä kaikki, vaan yläasemaa lähestyttäessä Jumbo tarjoilee aina mukavasti mahanpohjaa kouraisevan sekä kiljahduksia tai jopa kaatuilujakin aiheuttavan keinahduksen, varsinkin kabiinin ollessa täydempi. Ehdotonta hissiaatelia.

Sisäänkäynti Jumbon uumeniin

1. Pyhä, Kultakeron hissi

Itseoikeutettu kuningas, hissien iätön valtias, on Pyhän vanha tuolihissi Kultakeron rinteiden vieressä. Kiikkuessan 60-luvun 2-paikkaisella puutuolilla läpi upean tunturimaiseman, laskija ei voi olla tuntematta nostalgian henkäystä ja yhtenevyyttä luonnon kanssa. ( Ellei sitten pelkää hissin tipahtavan ja niskan taittuvan siinä rytäkässä. ) Tällä isänmaallisen sinivalkoisella ja suksituettomalla tuolihissilla matkustaminen on elämys, jota ei koe yhdessäkään nykypäivän supernopeassa kuomuihmeessä. Kauan eläköön Kultakeron hissi!

( Apua! Minulta ei löydy jakamisen arvoista kuvaa Kultakeron hissistä. Taitaa olla pakko reissata Pyhälle ( mikä harmi.. ), että tulee tämäkin karmaiseva puute korjatuksi. )

Jälleen tositoimissa

Kuva

Vihdoinkin pääsen tämän blogin ytimeen eli laskemiseen. Kääntelin nimittäin kauden ensimmäiset käännökset iskän kanssa perinteisellä Rukan itsenäisyyspäiväreissulla, joten seuraava juttu sisältää 1/2 reissukoostetta, 1/3 jäisin sormin näpsittyjä kuvia ja 1/6 järkyttävää videomateriaalia.

Startti oli tortaiaamuna ennen ylösnousua, sillä halusimme tietysti ehtiä vielä samana päivänä myös laskemaan. Mutta eipä tarvinut edes päästä rinteeseen asti saadakseen adrenaliinin virtaamaan, koska heti oman ajovuoroni aluksi meinasin pamauttaa päin porolaumaa. Perille selvittiin kuitenkin yhtenä kappaleena ja yhdeksän autotunnin aikana puutuneet pakaratkin unohtuivat, kun eteen lopulta avautui lähes tyhjä puhtoisen valkoinen rinne. Kuten aina, kauden ensimmäinen lasku oli se kaikkein paras ja se kaikkein huonoin: oli kaikennäköistä huojumista ja horjumista, mutta mielihyvähormonit hyrräsivät ylikierroksilla. Rukan rinteistä avoinna sekä erinomaisessa kunnossa olivat Vuosseli, Saarua ja Eturinteet, joita tovin tahkottuani tutulla suksiparilla, kävin noutamassa jalkojeni jatkeiksi uudet Aurat. Touhu ei kuitenkaan mennyt aurailuksi, vaan Auroilla laskeminen osoittautui todella hauskaksi, helpoksi ja vauhdikaaksi. Tosipaikan eli pehmoisen lumen testaus jäi kuitenkin kaamosajan nopeasti pimenevässä torstaissa ja illan päätteksi käperryin väsyneenä, mutta onnellisena, peittoihin hotelli Rukahovissa.

Perjanai-aamu valkeni lumisateisena ja pakkaslukema näytti varsin inhimmillistä -7°C. Täydellinen päivä suunnittelemalleni seikkailulle! Niinpä pakkasin itseni autoon ja iskäni kyyditti minut Valkeaisenlammen mökkikylään, jossa aiemmin olimme yöpyneet monta vuotta perätysten. Mökkikylän lähettyvillä kohoavat kaksi Rukan huipultakin hyvin näkyvää nyppylää, josta ainakin toiselle oli tarkoitukseni päivän aikana kavuta. Tutussa maastossa kiintopisteenäni toimiva vanha nappulahissi löytyi nopeasti, vaikka yli puolen metrin hangessa, sukset selässä ja monot jalassa rämpiessä syke nousi kaltaisellani puolimaratoonarillakin. Mutta kaikki veri, hiki ja kyyneleet (veri…ei nyt sentään) palkittiin lopulta ja fiilis oli huikea. Enempää en kuitenkaan paljasta, vaan  nyt saatte luvan katsoa oheisen videotuotoksen. Ei suositella itseään vähäänkään ammattimaisempana kuvaajana/laskijana pitävälle henkilölle. Video saattaa sisältää järkyttävän amatöörimäistä materiaalia.
Köyhän laskijan Go Pro Edition
No niin, jos olet jo toipunut videostani, voisin vielä kertoa muutamalla sanalla loppureissusta. Palattuani Ylipessarijärven kautta takasin sivistyksen pariin, oli päivää vielä hyvin jäljellä, joten nautiskelimme isän kanssa rinteistä aina seitsemään asti ja kävimme luonnollisesti tsekkaamassa myös itsenäisyyspäivän after skin Pisteessä.

Lauantaiksi pakkanen sekä tuuli kiristivät hieman otetaan, mutta ilma oli kirkas ja aamupäivän valoisina tunteina kolusin offareita erityisesti Saaruan ja Pessarin mustan välimaastossa. Lisäksi kipusin pariinkiin otteeseen Mastolle ja laskeskelin sieltä sitten Keloon, josta löysin varsin mukavaa tuoretta lunta. Ja kuten aiemminkin, Aurat olivat täysin omassa elementissään ja tuntuivat nauttivan puuteriin sujahtamisesta yhtä paljon kuin minä. Päivän pimetessä vaihdoin jälleen suksia ja käännöksiä astetta tiukempaan, kun rinteistä avautui yhä enemmän tilaa vauhti-ilottelulle. Ylipäätään laskukansan määrä Rukalla ei ollut yletöntä: eniten paikalla taisi olla treenajia aina junnuseuroista kumpare-ja halfpipe-maajoukkueisiin, joiden suorituksia arvosteltiin hyvin asiantuntevasti tuolihissistä käsin.

Sunnutai-aamuna ryntäsimme vielä toviksi rinteeseen. Sääennuste oli maalaillut piruja seinille -25°C pakkasillaan, vaikka mittari Rukakylässä näytti vaivaista -13°C. Ensi kertaa Vuosselin puolelle laskiessa paljastuikin sitten totuus: noin 100 metriä ennen hissiasemaa joku avasi pastimen oven ja minä typerys laskin sisään. Kaikki kylmä ilma oli inversion vaikutuksesta valunut siis Rukan itäpuolelle, joten mekin siirryimme takaisin ”lämpöisiin” eturinteisiin ja otimme vielä kaiken ilon irti puolen toista tunnin ajan.

Kausi on nyt siis avattu sekä vapaalaskuneitsyys virallisesti menetetty. Vaikea olisi ollut keksiä näihin kumpaakaan sopivampaa tai olosuhteiltaan oivempaa paikkaa kuin Ruka.

Lämmittelyä

Julkaistu: 03.12.2013

Kauden avaus – se siintää jo melkein silmissä! Tulevia laskureissuja on tietysti lämmitelty jo tovin etukäteen ja hiihtokeskusten sivut tupsahtavat esiin joka selaimen välimuistista. Kauden avauksen odotus sisältää tietysti aina suurta intoa, höystettynä valitettavasti aavistuksella pelkoa. Vaikka olen nuori ja notkea ( tai ainakin nuori ), selän lihaskivut yllätävät minut joka vuosi varsinkin ensimmäisten laskupäivien ja pidempien laskureissujen aikana. Silloin mennään kylmägeelillä, Buranalla ja suklaalla.

Selkäkivut ovat kuitenkin hieman hellittäneet before ski ja after ski tapahtuvan lämmittelyn ansiosta. Laskettelu on urheilua ( vaikka hississä istumiseen kuluukin usein luvattoman paljon aikaa ), joten lämmittelyyn ja muuhun lihashuoltoon tulisi mielestäni  kiinnittää paljon enemmän huomiota. Tällä  hetkellä ne voisi melkein lukea uhanalaisten lajien luetteloon.

Omiin before ski-lämmitelyliikkeisiini kuuluvat esim.

1. Helikopteri eli sauva niskan taakse, jalat tukevasti hartioiden leveydelle ja käännellään ylövartaloa puolelta toiselle. Samalla voi tehdä myös kumartavaa liikettä laskukaverin, aviopuolison yms. suuntaan. Hyvä liike alaselälle ja ihmissuhteille.

2. Jalan heiluttelu eli sauvoista tukea ja heilutetaan toista jalkaa vuorollaan edestakaisin pysty- sekä sivusuunnassa. Hyvä liike jaloille, huono liian lähellä oleville.

3. Juoksukisa eli laskukaverin kanssa lähtöviivalle ja tehokas spurtti rinteen vierustaa hieman ylös. Kokonaisvaltainen räpellys, jossa tulee varmasti lämmin.

Sitten se mainitsemani after ski-lämmittely. On kenties arvattavasti etten tarkoita perinteistä after ski-mallia eli baari-ilottelua ( pettymyksen huokauksia…), vaikka toki siinäkin tulee varmasti lämmin tavalla tai toisella. Oma after ski-lämmittelyni koostuu lähinnä erityisesti jalkojen isoihin lihaksiin ja selkään kohdistuvista venytyksistä sekä kunnon yö-unista ( lisää pettymyksen huokauksia ).

Alkuverryttely ja venyttely kuuluvat siihen osaan liikuntasuoritusta, josta aina saarnataan, mutta jota kukaan ei kuitenkaan koskaan toteuta. Vähemmän tai enemmän säälittävän ratalaku-urani aikana valmentaja piti aina pienen epäohjatun alkulämmittelyn, mutta venyttely jäi täysin omalle vastuulle. Ja moniko lapsi/nuori alkaa venytellä treenattuaan kaksi tuntia rinteessä  ja istuttuaan autossa toiset kaksi tuntia. Aika harva. Oikeastaan varsinkin venyttely tuntui ja tuntuu yhä olevan laskupiireissä jonkinasteinen tabu. Mitä ”kovempi” laskija, sitä vähemmän venyttelyä.

Ratalaskun loputtua ja kamppailulajiharrastuksen alettua venyttelystä on tullut pysyvä osa iltaohjelmaani. Nykyään jalka nousee ilman suurempia tuskanparahduksia päähän kohdistuvaan potkuun eikä lisääntyneestä liikkuvuudesta ole ollut haittaa myöskään lumilla. Saapanhan ainakin monot auki ilman, että takareiden lihakset ratkevat. Myöhemmin selviää, olenko tällä kaudella päässyt rinteeseen asti vai jäänyt jumiin yrittäessäni spagaattia.