Irtoilevien kantapäiden arvoitus

Telemark näyttää mielestäni todella tyylikkäältä kun sen osaa – ja no, ei niin tyylikkäältä kun sitä ei osaa. Päätin rohkeasti kuitenkin yrittää, joten viime lauantaina otimme suunnaksi Sappeen hiihtokeskuksen Sahalahdella.

Itse en siis ikinä ole telemarkia kokeillut ja irtoilevat kantapäät olivat täydellinen mysteeri. Isäni lupautui opettajaksi, tosin hänelläkin viime telluilukerrasta oli kulunut talvi jos toinenkin. Omien varusteiden puuttessa haimme Sappeen vuokraamosta varsin pätevän oloiset monot ja Salomonin sukset. Eli ei muuta kuin yrittämään.

Tässä muutamia kännykällä kohmeisin sormin napsittuja otoksia. Päivä oli kaunis, mutta lumetussumu tunki joka paikkaan.

Jotta jännitys ensimmäisestä tellukertani sujumisesta säilyy, päivitän tähän väliin Sappeen kuulumiset. Kuten arvata saattaa aivan kaikkia rinteitä ei oltu vielä viime aikojen pakkasista huolimatta saatu auki, mutta avoinna olevat 7/12 olivat ja pysyivät varsin mukavassa kunnossa koko päivän. Loppuja rinteitä lumetettiin sellaisella tohinalla, että koko hiihtokeskuksen yllä leijui valtava sumupilvi, mitä myös pahoiteltiin asianmukaisesti lipunmyynnin viereisellä lapulla. Mielestäni sumu on kuitenkin pienempi paha kuin lumettomat rinteet. Samaa tuumivat varmasti päivän muutkin laskijat, jotka, kuten myös meidät, napakka -15-20°C pakkanen ajoi kaakaolle kerran jos toisenkin.

Sitten niihin irtoileviin kantapäihin. Teoriassa kaikkihan oli varsin simppeliä, mutta käytäntö hieman jännitti… Ja pah, nyt mennään. Sauvat käteen, vauhtia, käännä, sisäjalka taakse, kyykkää, mitä onko tämä näin jäykkä, apua, joku tulee sivulta, äkkiä toinen puoli, voi jestas, tasapaino, rauhassa, jarruta, huh… Suunnilleen edellisen kaltaista keskustelua kävin itseni kanssa ensimmäisen laskun aikana. Alhaalla sain huokaista suhteellisen tyytyväisenä: en kaatunut, en vaarantanut omaani tai kenenkään muun henkeä ja olin kesyttänyt telemarkit! Kaiken lisäksi lasku oli tuntunut keskittymisen lomassa ihan hyvältä eikä olenkaan niin vaikealta kuin etukäteen kuvittelin, vaikka asentoni nyt tuskin oli oikeaa telemarkia nähnytkään.

Toisella laskulla alkoikin sitten isällisten neuvojen anto: jalkaa enemmän taakse, alemmas kyykkyyn ja painoa enemmän sisäsukselle. Näiden samojen ohjeiden kanssa kamppailinkin sitten koko päivän hitaasti edistyen, mutta erityiseksi kynnyskysymykseksi osoittautui jalan tökkääminen riittävän taakse – koko ikäni kun olen laskenut molemmat jalat tukevasti kropan alla. Isäni sen sijaan tuntui löytävän nopeasti vanhat taitonsa ja keskittyikin tykittämään minulle erinäisiä vinkkejä sekä tutkailemaan menoani. Ainoa tarkkailija hän ei kuitenkaan ollut, sillä muut telluttelijat, joita oli lauantaina Sappeessa yllättävänkin paljon, tuntuivat myöskin pitävän silmällä laskemistani ja naureskelevan ajoittain partoihinsa. Mutta lopulta hekin aina pyyhkäisivät muiden tapaan ohitseni. No, jostainhan sitä on aloitettava.

Vaikka menossani ei ollut vielä tyylikkyyden häivääkään, oli telemark kyllä todella hauska sekä mielenkiintoinen kokemus ja toi samalla jotain uutta laskemiseen. Ensimmäinen kerta siis tuskin jää viimeiseksi ja saattaa olla, että joudun tellukärpäsen puraisemana vielä välineostoksille tänä talvena. Irtoilevien kantapäiden arvoitus tulee ratkaista viimeistä käännöstä myöten.