Free´kend – vapaalaskussa tapahtuu

Julkaistu: 29.3.2014

Täällä sitä nyt ollaan – jo kauan hehkuttamassani Free´kendissä Pyhällä. Kaksi päivää jo takana ja vielä kaksi edessä täyttä vapaalaskun juhlaa, joten tässä puolivälissä on aika nopeasti katsella vähän mitä on tullutkaan tehtyä ja mitä onkaan vielä edessä. Kaiken kaikkiaan fiilis paikan päällä on erinomainen, kaikki runsaslukuiset osanottajat rennoin mielin ja laskemisen iloa ilmassa.

Torstain ensimmäinen tehtävä oli tietenkin noutaa hissiliput ja suorittaa tapahtumaan ilmoittautuminen, jotka kuuluivat Pyhän kanssa tehtyyn pieneen yhteistyösopimukseen. Sittten ei muuta kun sivakat alle iskän kanssa ja rinteeseen ennen kuin ensimmäinen virallinen yhteinen osuus eli parin tunnin yhteislaskusessari alkaisi. Keli ja luisto aamulla oli suorastaan pelottavan hyvä, joskin tuuli yltyi varsin navakaksi tunturin laella. Mutta niin kauan, kun alas pääsee ilman lisäpainoja, me kyllä lasketaan. Äiti taisi jo ollut karannut hiihtoladulle ja lopulta myös iskä lähti samoille teille, joten sain yksinä edustaa perhettämme yhteislaskusessarissa. Session aikana värikkäästi pukeutunut noin 15 laskijan joukkomme kävi tarkistelemassa seuraavien päivien kisa-areenoita GoPro Joker Ridea ja Aittakurun Haglöfs Freeridea varten. Pakko myöntää, että hieman, tai oikeastaan aika paljonkin, hirvitti katsoa Joker Ridea varten värkättyjä kumpuja ja hyppyreitä sekä itse Aittakurua. Onneksi muut lohduttivat toverillisesti kaltaistani vapaalaskunoviisia: kumpuihin saa tutustua etukäteen ja Aittakuru on itse asiassa loivempi kuin Pyhän Huttu-ukkon rinne. Tosin tietääkseni Huttu-ukko kuuluu Suomen jyrkimpiin rinteisiin, joten eihän tässä siis mitään paniikkia. Torstai-iltana oli vielä Carlsberg-talossa Free´kend etkot, jotka tosiaan jäivät etkoiksi meidän perheen osalta. Yksi täysi autossa istumisyö ja heti perään yksi täysi rinnepäivä olivat imeneet mehut totaalisesti, joten oli parempi siirtyä nukkumaan Calrsber-talosta muualle. Kuuleman mukaan alkuyön meno oli kuitenkin jatkunut mukavasti mm. jäähakuistaroikkumiskisan ja laskuvideofiilistelyiden parissa.

Perjantaina olikin sitten päivä uus ja täysi päivä olikin. Aamupäivästä ohjelmassa oli Arto Majavan vetämä vapaalaskuklinikka, joka oli erinomaisen opettavainen kokemus minun ja iskän kaltaisille vapaalaskukeltanokille. Klinikan aikana laskimme aluksi hieman rinnettä hyvin tyylikkäästi, sitten hieman rinteen vierustoja kohtuullisen tyylikkäästi ja lopuksi vielä haastavampia offareita kauempana rinteistä ei enää niin tyylikkästi. Olosuhteet ja lumen pinta, jota muuten myös opimme hieman lukemaan klinikalla, eivät ehkä mairitellet, mutta kahden tunnin rennolla meiningillä vedetty vapaalaskuoppitunti oli kyllä tosi opettavainen kokemus, kun katselimme muiden kokeneempien laskuja ja saimme hyviä vinkkejä omien laskujemme kehittämiseen. Ei tätäkään opi kuin tekemällä.

Heti klinikan jälkeen perjantai jatkui minun osaltani GoPro Joker Ride-kisalla, joka käytiin pareittan offarilaskua ja ski crossia yhdistelevällä radalla. Se olikin sitten sellainen kisa, että oksat pois. Lopun ski cross-kummut olivat vähintäänkiin haastavat ja minäpä sainkin lopulta keräillä niissä kamojani pannutettuani oikein kunnolla. Hävisin siis yllättäen oman parini, mutta onneksi pääsin myös laskemaan toiseen kertaan ns. lucky loser-kierrokselle ja selättämään kumpareet. Hävisin tosin senkin kierroksen, vaikka itse olin lähinnä ylpeä hengissä selviytymisestäni. Mielenkiinnolla odotan kisalaskuista saatua kuvamateriaalia, jota kuvailin GoPron edustajan lainakameralla. Laitan sen myös tänne näkyviin, jos kehtaan.

Joker Riden jälkeen viiletinkin jo sitten seuravaan paikkaan, sillä alkamassa oli Salomon Poker Rando, jossa kierreltiin Pyhän lähioffareita keräillen pelikortteja ja lopuksi voittaja ratkaistiin pokeripöydässä. Jo lähdössä huomasimme iskän kanssa olevamme hieman altavastaaja-asemassa – muut virittelivät suksiinsa skinejä ja me lähinnä esitimme tekevämme niin. Niinpä matkallemma mahtui kaikenlaista pientä kommellusta, mutta niistäkin tuonnempana. Pidetään jännitystä ilmassa.

Huomenna on ns. vapaa aamu eli en ole ilmoittautunut mihinkään erityiseen aktiviteettiin, mutta suunnitteilla olisi käydä testaamassa SpeedRidingia, joka on leijan/varjon/miksi sitä nyt kutsutaan kanssa laskemista. Iltapäivän ohjelmistoon taas kuulukin sitten The Kisa eli Haglöfs Freeride. Päivän päättää ansaitusti palkintojen jako ( minulle tulossa korkeintaan joku hyvä yritys-palkinto ) sekä alppi-illallinen koko porukalla. Ai niin, ja tietysti vielä viimeiset iltabileet hotelli Pyhätunturissa. Ja sunnuntain yhteislaskusessarit. Kiirettä ja ohjelmaa riittää lomallakin, mutta mikäs siinä, kun ohjelma on mieluista ja seura hyvää.

Taas on tahkottu

Julkaistu: 24.3.2014

Laskettelu on kenties paras tapa irroittautua arjesta. Neljä päivää Tahkolla kaverini Emmin perheen kanssa saivat nimittäin aikaan sen, että vasta vime keskiviikkona omalta osaltani loppuneista YO-kirjoituksista tuntuu olevan ikuisuus. Noihin päiviin sisältyi jos jonkinlaista menoa, jota ruodin tämän kertaisessa postauksessa.

Ensinnäkin päiviin mahtui kyllä koko Suomenkevätkelien skaala: satoi vettä, pyrytti lunta, oli tuulta ja oli auringon paahdetta. Mielenkiintoisin sääilmiö koettiin ehkä perjantai-iltana, kun kanssani rinnettä alas viilettivät pienet lunta pöllyttävät trombit. Nyt voinkin sitten ylpeänä kehuskella laskeneeni trombin lävitse. Sään vaihtelun takia myös lumen pinta muuttui varsin tiuhaan, mutta lempilapseni Völklin Aurat luistivat hyvin lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Toista voisi sanoa kaverini Emmin laudasta ja niinpä minä hinailin häntä aika ajoin siirtymäreiteillä. ”Aina saa lautailijoita olla auttamassa”, tokaisikin meille itseironisesti, mutta totuudenmukaisesti, eräs toinen jumissa oleva lautailija.

Kaikki oheiset kuvatukset on otettu aurinkopäivältä.

Jos oli sää vaihteleva, niin oli myös meno rinteissä. Perjantaina Tahkolla järjestettiin jonkin sortin yritysten kisailutapahtuma Business Slalom, joten rinteet sekä lopuksi erityisesti Pehkubaari täyttyivät varsin railakasti juhlivista business-ihmisistä, jotka toivottavasti selviytyivät maanataiksi töihin. Osasta en olisi niin varma…

Kun porukka alkoi hyppiä pyödille, oli aika poistua.

Teletapitkin piristivät olemassaolollaan rinnepäivää.

Launtaina taas elohopea nousi porottavan auringon alla yli 10 asteeseen, ja takin tuuletusaukkoja sai availla oikein kunnolla. Komea kevätkeli sekä viikonloppu keräsivät laskemaan ( ja tietenkin terasseille ) kiitettävän määrän porukkaa, mutta luonnollisesti yhdistelmä lämpö+lukuisat laskijat olivat myrkkyä rinteille ja illalla homma menikin ihan kumparelaskuksi. Aamut, kuten tiedetään, olivat rinteissä oikeaa kulta-aikaa, joilloin sain kanttailla niin kovaa kun suksista lähti. Aivan omassa elementissään Aurat eivät tosin hoidetulla alustalla ole, mutta torstaina pääsin myös hieman rinteiden ulkopuolelle. Muutama rinne on nimittäin Tahkolla jätetty luonnonlumelle ja niitä oli pikkupakkasessa hauska myöhiä. Liikkuvaa kuvaa ei nyt valitettavasti/onneksi ole, sillä minigrip-pussi sekä ilmastointiteippi jäivät kotiin. Koittakaa kestää.

Myös Emmin lähti laudallaan ensi kertaa kokeilemaan kunnon pehmeää ja kommentoi laskuja seuraavasti: ” Vähän hakemista, mutta hauskaa. Outoa, kun ei kuulunut sellaista tavallista raapivaa ääntä laskiessa.” Raapivaa ääntä? Mitä ihmettä se Emmi oikein puuhaa laskiessaan? Luonnonlumi rinteiden lisäksi kävin itse testaamassa yhden tuolihissistä lupaavalta näyttäneen sähkölinjan alapuolen, joka osoittautui lopulta vähemmän lupaavaksi. Oikein sydäntä vihlaisi, kun kuulin Aurojen kolahtavan kiveen ja kovaan oksaan pariinkin otteeseen, mutta onneksi ei käynyt mitään mitä ei hyvällä hionnalla korjattaisi. Muina päivinä luonnonlumirinteiden pehmeälle eli loskalle ei ollut asiaa.

Niinpä rinteitä, jotka mielestäni Suomen mittakaavassa varsin mukavan pituisia ja profiilisia, tahkottiin urakalla ja lisäksi nautittiin litroittain Pehkubaarin erinomaista, joskin hieman ylihinnoiteltua, gulassikeittoa. Hyvä ruoka, hyvä mökki, hyvä seura ja hyvät laskut. Mitäpä muuta ihminen voisi vaatia?

No, tietenkin lisää samanlaista toimintaa! Pyhä Free´kend eli vapaalaskijoile suunnattu viikonloppu Pyhällä on jo melkein nurkan takana, joten pyykkikone jyystää vauhdilla osaa laskuvaatetuksestani. Odotusta on aistittavissa myös vanhemmistani, joiden laukut nökötttävät jo lähes valmiiksi pakattuina. Sääennusteitakin on seurattu silmä kovana ja tilanne vaikuttaa erinomaiselta: viime viikolla Pyhälle sateli jopa lisää lunta ja loppuviikolle luvassa olisi kaiketi aurinkoa sekä pikkupakkasta. Ainakin täällä keväisen lumettomassa Keski-Suomessa ilma väreilee innostuksesta ja lievästä paniikista…

Täyttä törinää

Julkaistu: 16.3.2014

Hieman Jorma Uotista lainaten: aikamoista törinää tulevat seuraavat kaksi viikkoa olemaan. Ensin viimeinen rutistus, sitten puoli viikkoa armotonta tahkoilua, jota seuraa uusi alku, ja viimeisenä saan maistaa palasen vapauttta.

Viimeinen rutistus alias ylioppilaskirjoitukset ja uusi alku eli pääsykokeet ovat taanneet, ettei tekemisestä ole ollut eikä myöskään tule olemaan pulaa. Omalla kohdallani on vielä edessä kaksi kaiken kaikkiaan seitsemästä yo-kokeesta, ja sitten pöydälläni nököttää enää 600-sivuinen oikeustieteellisen pääsykoekirja. Voi tätä riemun päivää…

Mutta onneksi elämässä on muutakin kuin opiskelua. Kuten mitä? No, tietenkin laskettelua! Pitkän matikan kokeen jälkeen suuntaammekin jo aiemmin jutuissani seikkailleen Emmin ja hänen vanhempiensa kanssa Tahkolle pitkäksi viikonlopuksi. Paikkana Tahko on minulle jo aikas tuttu sekä herättää hyviä muistoja niin siviilistä kuin kisapuoleltakin. Tahkon vauhtiviikonloppuna ( eli super-g-tyyppisessä kisassa ) vuonna 2009 olin nimittäin peräti toiseksi viimeinen, en viimeinen. Mutta itse asiassa nyt kun aloin miettiä, en tainnut ikinä kisaurani aikana olla ihan viimeinen. Joko ajoin ulos tai olin se toiseksi paras käännetyssä järjestyksessä. Saavutus sekin.

Kun Tahkolta on kotiuduttu, niin alkaakin pakkaus jo seuravaa reissua varten ja pyykkikone laitetaan laulamaan. Vuorossa on palanen vapautta eli Pyhä Free´kend, jonne starttaammekin sitten oman perheeni voimin. Tortaista sunnuntaihin kestävä vapaalaskuilotulitus on todellakin tarpeen ennen lopullista hautautumista oikeustieteellisten artikkeleiden pariin, joskin pääsykoekirja tulee kyllä pakattua myös matkalle mukaan. Ja kyllä, nyt Free´kend kestää myös minun kohdallani aina sinne sunnuntaihin saakka, vaikka aikaisemmassa ennakkojutussani muuta väitinkin. Ja kyllä, nyt olen myös ilmoittautunut niihin kahteen muuhunkin kisaan eli Go Pro Joker Rideen ja Salomon Poker Randoon, joihin en aikaisemmin ollut vielä nimeäni pistänyt. Onneksi iskäkin lähtee mukaan kisailemaan, joten viimeiseksi en ainakaan tule jäämään.

Mahtavia laskuhetkiä siis tulossa, ja varsinkin Free´kendin vapaalaskuklinikkaa, kisoja, yhteislaskusessareita sekä bileitä odotan kuin kuuta nousevaa. Tunnelmia ja kuvia päivittelen tänne aina heti, kun saan materiaalia valmiiksi. Mutta nyt ruotsin kirja kuiskii nimeäni kaipaavan oloisesti…

Suut messingillä – serkkupojan ensi kosketus alamäkielämään

Julkaistu: 07.3.2014

Kyllä maailma on kehittynyt monessa suhteessa. 2000-luvun lapsetkin ovat selvästi joitakin meitä 1900-luvulla syntyntyneitä valveutuneempia, ainakin joissakin tapauksissa. Kun 1998 Saariselällä minut ensi kertaa laitettiin suksille, levisin kirjaimellisesti ottaen rinteeseen hirveän huudon kera. Tavaraa lenteli sinne tänne, kun puristavat monot piti saada jalasta ja yleisesti ottaen ilmaisin kaikille sadan kilometrin säteellä oleville, kuinka kammottava ja kiduttava harrastus laskettelu on. Mielipide noista ajoista on hieman kylläkin muuttunut, mutta se vaati joidenkin vuosien kehitysprosessin. Toista se on näiden 2000-luvun kasvattien kanssa. Kun helmikuussa 2014 Messilässä 5-vuotias serkkupoikani sai ensimmäistä kertaa laskettelukamat ylleen, uhkui hän sellaista tarmoa, että suhaili pientä kumparetta ylösalas muiden ostaessa vielä hissilippuja. Ja nykylapsetko muka rappiolla – ei ainakaan laskettelun suhteen.

Kyseisen illan missio oli siis tutustuttaa sukumme kuopus jalon alamäkiurheilun saloihin ja niinpä otimme iskäni kanssa suunnaksi Lahden Messilän, jossa tapasimme serkkuni oman isänsä kanssa. Jo alku oli varsin lupaava: monot eivät puristaneet vaan niillä oli ”sikakiva kävellä” ja kaiken lisäksi niissä oli ”enemmän vihreetä, kun sun monoissa, joten mä meen lujempaa”. Luonnollisestikin.

Vaikka monoilla suhailu sujuikin mallikkaasti, ihan ei kuitenkaan serkkupoikaa päästetty heti irti, vaan iskä nappasi hänet ensimmäisten laskujen ajaksi jalkojensa väliin. Pienellä avustuksella kääntyily ja aurailu sujui mallikkaasti, joten eikun itse ohjaksiin. Kuului vain ”Kyllä mä osaan.” sekä ”Missä mun sauvat on?” ja sitten puolen metrin mittaiset Fisherit kiisivätkin jo suoraan alas rinnettä. Yritys oli kyllä mainio, mutta kökkööntynyt tykkilumi oli petollista ja pikkumies koki päivän ensimmäiset kunnon takaiskut. Mutta vieläkään ei kuulunut itkua tai parkua, vaan suu messingillä, joskin hieman lumessa, jatkettiin harjoittelua.

Väliin pikapäivitys Messilän tilanteesta. Edellisestä käynnistäni oli vierähtänyt tovi, mutta rinteet olivat yhä sitä vanhaa taattua hyvää Keski-Suomen tasoa. Vaikka parkkipaikka oli vielä varsin lohduton näky, rinteissä tykkilunta tuntui riittävän ja ainakin rinteiden pohjat kestävät varmaan ensi kesään. Myös kanssalaskijoita oli mäessä ihan mukavasti myöhäisestä perjantai-illasta huolimatta. Ei tämä kausi siis Messilänkään osalta varmaan aivan susi ole ollut.

Päivän lempirinteestä ei ollut epäilystäkään. Liukuhihnarinne! Kerrankin pääsi myös itse hyvällä omallatunnolla liukuhihnailemaan ilman sen suurempaa itsensä häpäisyä. Loistvaa rekvisiittaa nuo pikkupirpanat… Rinteessä päänvaivaa kuitenkin aiheutti, pujotellako paksuja värikkäitä pehmustetötsiä vai ”oikeita” Wernerikeppejä. Kompromissi – molempia vuorotellen. Välillä otettiin vähän kisaakin, joskin voittaja oli joka kerta varsin ennalta arvattavissa. Johtui varmaan siitä vihreästä niissä monoisssa.

Lopulta väsymys iski pieneen vihreämonoiseen serkkupoikaan ja oli hyvin ansaitun evästauon aika. Raskaat huvit vaativat raskaat eväät. Mutta sittenkin piti ottaa ne kuuluisat ”vielä viimeiset kaksi laskua”. Näissä ”miesten laskuissa” järjestys oli tiukka ”ensin iskä, sitten mä, sitten setä ja viimesenä toi”. Toi ? No, minä kun en ole mies eikä minulla edelleenkään ollut monoissa sitä vihreää… Joka tapauksessa serkun kehitys vain kahdessa tunnissa oli huima ja viimeisistäkin laskuistakin selvittiin kunniakkaasti. Lopuksi vielä ylävitoset ja ylpeänä kotiin iskän kanssa. Minä ja oma iskäni sen sijaan katsoimme kelloa – 19.20. Ruhtinaalliset 40 minuuttia aikaa laskea ”vielä pari…”