Lupaan, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun paasaan Pyhä Free´kendistä. Tällä kaudella. Ensi kaudella paasaan uudestaan, sillä aion ehdottomasti osallistua vapaalaskijoiden viikonloppuun myös vuonna 2015. Sen verran hienon Bulan pipot saimme iskän kanssa sieltä. Ja saimme me Free´kendistä irti paljon muutakin: hauskoja kokemuksia, uusia tuttavuuksia, vapaalaskuoppia, onnistumisen iloa, kauhun hetkiä ja erilaisia laskuelämyksiä.
Yritän kerrankin olla toistamatta itseäni enkä ruodi ainakaan torstaita sen enempää kuin, että se päivä meni rinteessä ”lämmitelessä” seuraavien päivien ohjelmaa varten. Yhteislaskusessarissa otettiin pientä tuntumaa Pyhän offareihin ja tuleviin kisa-areenoihin, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä selkäpiihin muuten lämpimässä ilmapiirissä.
Perjantai alkoi, kuten jo aiemmin tosiaan tarkemmin raportoin, vapaalaskugurun Arto Majavan vetämällä alppiklinikalla, jossa vapaalaskunoviisien ( minä ja iskä, muut tuntuivat olevan hieman kokeneempaa kaartia alalla ) pää pistettiin pyörälle hyvistä vinkeistä ynnä muusta vapaalaskuun liittyvästä informaatiosta ja kierrettiin samalla muutamia lähioffareita.
Klinikan jälkeen ryntäsinkin jo seuraavaan paikkaan, kun alkamassa oli Go Pro Joker Ride. Kisaa varten ratamestari oli luonut sellaisen taideteoksen, että Alvar Aalto jäi kyllä kakkoseksi. Offaria sekä järkyttäviä ski cross-kumpuja yhdistävällä radalla poukkoili laskijaa ja tavaraa aina kaksi kerrallaan. Ensimmäisellä laskulla selvisin itsekin maaliin vasta kevennetyllä taisteluvarustuksella: toisen suksen olin haudannut jonnekin kumpareiden keskelle. Pelkotiloja ei kuitenkaan jäänyt ja toisella ns. lucky loser-kierroksella sainkin onnitella itseäni onnistuneesta suorituksesta, jonka jälkeen oli hyvä seurailla tiukkaakin tiukempia voittotaisteluita sekä ihailla mahtavia hyppyjä. Mutta yhä odottelen sitä laina-Go Prolla kuvattua videota, joten kuvamateriaalista ette pääse ihan vielä ”nauttimaan”.
Panoraamaravintolan keittolounas tuli hotkittu aika vauhdilla, sillä perjantaipäivän ohjelmassa seuraavana luki Salomon Poker Rando. Homman nimi oli siis kierrellä Pyhän lähioffareilla karttaan merkitty reitti, jonka varrelta saisi viisi pelikorttia ja lopullinen voittaja ratkaistaisiin pokeripyödässä. Randon idea on mielestäni mahtava, sillä vaikka eksyisikin ihan totaalisesti yms. on mahdollisuuksia jopa pärjätä. Epäilyt minun ja iskän pärjäämisestä heräsivät kuitenkin jo lähdössä: me lähinnä seisoskelimme hämmentyneinä, kun muut kiinnittelivät suksiinsa skinejä. Kyseiset kapistukset ovat meillä nimittäin vasta hankintalistalla. Niinpä syvennyimme karttaan ja valitsimme rastien kiertoon toisenlaisen taktiikan. Suunnitelman ollessa selvä saimme lähtökäskyn. Kärkiporukan lähtiessä liikkelle sellaisella askeleella, jonka en edes uskonut olevan suksilla mahdollinen, me otimme vakaan tarkkailuaseman jälkiryhmästä. Tokalle rastille hiihtelimme muun porukan kanssa, mutta kun muut sitten lähtivät kipuamaan skineineen kolmoselle, me otimme eri suunnan ja sujuttelimme suoraan neloselle. Metsiköstä oli kuitenkin vaikea löytää yhtä sinitakkista miestä ja lisäksi matkalle katosi yksi pelikortti sekä lottokuponki. Lämmin alkoi jo tulla, kun lopulta havaitsin rastipisteen, jonne rämmimme tyytyväisinä. Toisesta suunnasta laski jo se oikea kärkiporukka, joka kauhisteli, että miten me oikein jo muka ehdimme käymään kolmosella. Heidän huojennuksena oli silmiinnähtävää, kun totesin, ettemme ole vielä ehtineetkään. Sinne suuntasimmekin seuraavaksi, tosin hissin kautta. Hiki virtasi ja juomapullo tuli molemmilla tarpeen, kunnes savutimme hissin ja pääsimme kolmoselle. Lopuksi vielä takaisin alas Calsberg-talolle, jossa iskimme uupuneina, mutta tyytyväisinä, kortimme pöytään. Emmekä olleet edes viimeisiä, vaikka käytimme reitin kiertämiseen ainakin noin tunnin. Lottokupungin lisäksi ajantajukin taisi kadota Pyhän maastoissa. Mutta kappas kummaa, itselleni oli sattunut huikeat kaksi paria, joilla etenin aina finaalipöytään asti. Voittoon ne eivät kuitenkaan harmikseni riittäneet, mutta finaalipöydän jälkeen kisaporukka hajaantui hyvillä mielin after skiihin, saunaan ja tietysti joogaan.
Kisan jälkeistä tunnelmaa Calle-talosta.
Lähes joka ilta ja aamu oli osana Free´kendiä mahdollisuus osallistua joogaan, joten päätimme perjantai-iltana lähteä äidin kanssa notkistamaan lihaksiamme. Ihana päästä vain rentoutumaan ja löysäilemään… Mitä vielä. Aurinkoliikkeitä tehtiin niin, että hiki lähes virtasi ja sitten taivuttelimme itseämme jos jonkinlaiseen venytysasentoon. Liikkeet haastoivat jopa vuosikymmeniä voimistelleen äitini. Puolestatoista tunnista vasta viimeiset kymmenen minuuttia saimme makailla hiljaa matoilla kuunnellen rauhoittavaa musiikkia ( torkahtaminenkin kävi lähellä ), mutta nyt ymmärrän, miksi ihmiset pitävät joogasta. Taivaltaessamme takasin majoitukselle oli olomme todella kevyt eikä aikaisemmasta äheltämisen aiheuttamasta tuskan hiestä ollut tietoakaan.
Lauantai-aamupäivän kulutin laskiessa hyväkuntoisissa rinteissä mukavan tiukkaa käännöstä puikilla, joskin kävin testaamassa myös Speed Ridingia Vaihtoehtohyput Oy:n testipisteellä. Aika huppukokemus sekin ja olisi varmasti ollut vieläkin huikeampi, jos olisin uskaltanut ponnistaa itseni irti rinteestä ja liidellä ilmojen teille. En voinut kuitenkaan omia liidintä ( se sen virallinen nimi kuulemma on ) itselleni koko päiväksi, mutta alla pieni videonäyte kokeilustani. Kuten ehkä kuvan laadusta voi huomata, en ole sitä itse kuvannut vaan asialla oli yksi Vaihtoehtohypyt Oy:n ihmisistä.
Speed Riding-kokeilun jälkeen siirryin testailemaan iskän kanssa suksia. Iskähän oli armottomana välinehifistekijänä testannut jo perjantaina useamman parin ja löytänyt jopa muutaman mieleisenkin. Vähän pelotti, että olisiko meillä tämänkin reissun jälkeen taas yksi uusi suksipari… Testailun kuitenkin keskeytti lounastauko, jonka jälkeen alkoi kenties se Free´kendin päätapahtuma, Haglöfs Freeride.
Jännityksen sekasin tuntein lähdimme koko kisaporukka yhdessä kohti Aittakurua. Itse kurussa tutkailimme laskulinjoja yhdessä muiden kanssa ja itse yritin päättää, mistä ihmeestä pääsisin jotenkin tyylikkästi ja hengissä alas. Kokeneempien vinkit tulivat tarpeeseen, sillä pienessä paniikissa kuru näytti paljon pahemmalta kuin mitä se sitten oikeasti olikaan. Lähtöpaikalla en todellakaan ollut ainoa hermostunut – jännitys heijastui kaikkien kasvoista. Omien laskujen lähestyessä laskijoiden ilmeet vakavoituivat ja huumori huonontui. Jokaista lähtijää kannustettiin vuorollaan, mutta erityishuomion saivat luonnolliseti kaksi lehmäasuihin sonnustautunutta naislaskijaa. Ensi vuonna tätyy itsekin verhoutua johonkin räväyttävään naamiaskostyymiin, jospa se vaikka peittäisi taitamattomuuttani…
”Rataan tutustuminen”
Lähtöpaikalla odoteltiin jännittyneinä omaa vuoroa.
Kuten kisasuorituksista yleensä, muistikuvani itse laskustani ovat hämärät. Muistan seisoneeni lähdössä jalat täristen ja seuraavassa tarkassa muistikuvassa kömminkin jo kurusta. Muistan auringon pilkahdelleen pilvien lomasta, muistan törmänneeni melkein yksinäiseen vaivaiskoivuun ja muistan, etten kaatunut. Muistan jännityksen purkautuneen kurun pohjalla pieneen jes-hymähdykseen ja muistan kuulleeni taputuksia sekä taivaalla ampiasen lailla pörrännneen Go Pron kuvaushelikopterin. Muistan nostaneeni sukset tyytyväisenä olalleni ja siirtyneeni kurun reunamille katselemaan muiden laskuja.
Tulin, tai ainakin luulen tulleeni, alas jostain tuolta oikealla hämärästi näkyvän keltaisen lipun kohdalta.
Itse olin naisista viimeisten lähtijöiden joukossa, joten omien kilpakumppaneideni laskut menivät vähän sivu suun, mutta kyllä miesten ja varsinkin junioreiden laskut olivat todellakin katselemisen arvoisia. Oli volttia, droppia ja jos jonkinlaista yritystä vakuuttaa tuomaristo ( joku jopa keksi laskea lumivyöryreppu laukaistuna ). Juniorit olivat noin 10-vuotiaita, mutta silti he tekivät aivan huikeita suorituksia ja laskivat varmasti paremmin kuin osa aikuisista tai ainakin paremmin kuin minä. Nuorin Aittakurun selättänyt taisi olla 8-vuotias ja toisesssa ääripäässä olikin sitten oma iskäni, 54- vuotta, porukan nestorina. Vakaasti ja varmasti iän tuomalla kokemuksella iskä tuli alas kurun pääväylää ja pohjan häämöttäessä ehdin jo huokaista helpotuksesta – selvisihän se. Mutta sitten tuli monttu. Sukset jäivät siihen ja mies jatkoi matkaa. Nyt on rintalasta ollut hieman kipeänä jo toista viikkoa, mutta edelleen iskä sanoo Haglöfs Freeriden olleen viikonlopun ehdottomasti paras tapahtuma ja haaste.
Iskä valitsi reitikseen Aittakurun pääväylän.
Tämä mielipide saattaa johtua siitä, mitä tapahtui lauantai-illan päättäneessä palkintojenjaossa hotelli Pyhätunturissa. Itse oletin meidän jäävän huikean tasokkaan mitali- ja palkintosateen ulkopuolelle, sillä hyvä yritys-kategoriaa ei tosiaan ollut, mutta iskäpä meni pokkamaan rohkeusmitalin Freeriden vanhimpana osanottajana. Siitä saimmekin äidin kanssa sitten kuulla koko yhteisenalppi-illallisen ja saamme varmasti muistutuksia myös läpi koko tulevan vuoden. En enää tiedä, annammeko iskän ensi vuonna osallistua Freerideen… No, joka tapauksessa, raclette sekä lihafondue maistui muun Free´kend -porukan seurassa, vaikka tapahtuma lähestyi vääjämättömästi loppuaan.
Iskän uudet rakkaat: pipo ja mitali.
Vaikka lauantai-ilta venähti hieman pitkäksi, oli sunnuntaina edessä vielä yksi tehokas laskupäivä ennen kotiinpaluuta. Moni muukin Free´kend-osallistuja oli vielä löytänyt tiensä nauttimaan laskemisesta ja aurinkoisesta kelistä, vaikka itse tapahtuma olikin jo aikalailla ohitse. Paras puhti laskuista oli kuitenkin ehkä jo mennyt ja makkaraperunoilla tuli istuttua Pyhä Wurstissa tavallistakin kauemmin. Kotiinpaluupäivän tunnelmia voi todellakin siis kuvailla sanoin ”väsynyt, mutta onnellinen”. Olihan takana yksi erillaisimmista, opettavaisimmista ja hauskimmista laskureissuista.
Ps. Joku voi ihmetellä, mitä äitini teki minun ja iskän pyöriessä Free´kendin tapahtumissa sekä rinteessä. No, hän hiihti reilusti yli sata kilsaa.
Pps. Tiedän, tiedän…Tuli hieman pitkä juttu. Toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti.