Julistan täten laskukauden 2014-2015 omalta osaltani avatuksi. Olkoon se pitkä ja runsasluminen.
Vaikka olin todella odottanu lauantaita ja koen itseni talvi-ihmiseksi, iski minuun pienehkö kaamosmasennus raahautuessani kamoineni lauantaiaamun pimeydessä Leville lähtevään bussiin. Kooma kuitenkin hälveni asteittain päivän valjetessa ja Levin lähestyessä eikä puolen päivän maissa, kun sain viimeinkin sukset jalkaani, apatiasta ollut enää tietoakaan. Päinvastoin, olipa mahtava tunne olla taas suksilla.
Ensimmäiset laskut ovat perinteisesti yhtä huojuntaa ja horjuntaa, mutta fiilistasoltaan ne ovat kauden kärkipäätä. Niin tälläkin kertaa. Tunnelmaa hieman latisti avoinna olevien rinteiden määrä: netissä oli lupailtu molempien eturinteiden olevan käytössä, mutta todellisuudessa meitä tavallisia pulliaisia ei päästetty kuin toiseen. Toinen olikin sitten eristetty lämmittely- ja treeneilualueeksi viikonlopun pääesiintyjille. Ja niin, olihan tosiaan Levi Blackin avoinna, mutta sinne minulla oli vielä vähemmän asiaa.
Rinteet tai siis ainakin rinne oli kuitenkin sellaisessa iskussa, että sitä jaksoi koko päivän tahkota. Tykkilumi tosin tuntuu aina tykkilumelta, joten kuivalta ja karhealta. Luonnonlunta Lapissa on tullut harmittavan vähän. Illansuussa pyyntöihini kuitenkin vastattiin, kun taivaalta pöllähti välillä sakeakin lumipyry ja tuulikin yltyi hyytäväksi. Kyllä Levi opettaa.
Sillä aikaa, kun minä nautiskelin kauden ihka ensimmäisistä laskuista, tapahtui paljon myös tunturin toisella puolella. Käynnissä oli naisten pujotttelun maailmancupin ensimmäinen kierros. Kun jyvät oli saatu eroteltua akanoista, lähdin minäkin seuraamaan toista kierrosta.
Levin maailmancup täyttää tänä vuonna pyöreät kymmenen vuotta ja tapahtuma on todellakin paisunut vuosien varrella. Itse kävin seuraamassa lähes niitä ensimmäisiä kisoja kahdeksan vuotta sitten ja muistan, kuinka yleisö koostui lähestulkoon vain suomalaisista ja kuinka maalialueen tuntumassa oli vain sponsoreiden muutaman teltan muodostama telttakylä. Nyt vieraita kieliä kuuli melkein enemmän kuin suomea ja tapahtuma-alue alkoi parkkipaikalta. Mistään itävaltalaisesta alppisirkuksesta ja lehmänkellojen kalkatuksesta ei vielä voitane puhua, mutta siihen suuntaan ollaan vahvasti menossa. Kasvu näkyy näin opiskelijan ja miksei muidenkin näkökulmasta valitettavasti myös pääsylippujen hinnoissa. Niinpä tyydyin budjettiversioon kisakatsomosta ja jäin tiirailemaan kisasuorituksia parkkipaikalta. ”Tiirailu” on tosiaan oikea sana kuvailemaan katseluelämystä, mutta kyllä jyrkän pätkän käännökset jotenkin erottuivat. Sen sijaan juonto ja musiikki kuuluivat mainioisti, joten parkkipaikallakin sai kiinni maailmancuphuumasta. Musiikin jytkeessä jopa vähän tanssitti. Tai siis minulla oli vain kylmä. Eihän suomalainen voi tanssia yksin parkkipaikalla…
Voittoporon itselleen tänä vuonna pokkasi Tina Maze, jonka suoritus näytti myös kaukaa varsin sujuvalta. Toinen sija meni rakkaaseen naapuriin ja kolmas Itävaltaan. Ei mitään järkyttäviä yllätyksiä siis.Yllätys sen sijaan oli, mitä jo mediassakin on paljon hehkutettu, se, että viime vuoden voittoporon omistaja Mikaela Shiffrin oli vasta 11. Hänelle kuitenkin annan isot sympatiapisteet – ikätovereiden täytyy pitää yhtä. Enpä voisi itse kuvitella nyt 19-vuotiaana olevani alppihiihtomaailman eliittiä, olympiavoittaja ja ties mitä muuta. Poutiaisen lopettamispäätös oli sinänsä suru-uutinen, että ainakaan muutamaan vuoteen ei tarvitse heilutella Suomen lippuja kisakatsomossa kovin vinhaan. Mutta ei auta kuin lähteä uuteen nousuun… Esimerkiksi Levin eturinteiden tuolihissillä, vaikka toisaalta Vinkkarissakin vaikuttaisi olevan meno kohdillaan.