Kauden avaus rinteessä ja maailmancup-huumaa parkkipaikalla

Julkaistu: 16.11.2014

Julistan täten laskukauden 2014-2015 omalta osaltani avatuksi. Olkoon se pitkä ja runsasluminen.

Vaikka olin todella odottanu lauantaita ja koen itseni talvi-ihmiseksi, iski minuun pienehkö kaamosmasennus raahautuessani kamoineni lauantaiaamun pimeydessä Leville lähtevään bussiin. Kooma kuitenkin hälveni asteittain päivän valjetessa ja Levin lähestyessä eikä puolen päivän maissa, kun sain viimeinkin sukset jalkaani, apatiasta ollut enää tietoakaan. Päinvastoin, olipa mahtava tunne olla taas suksilla.

Tästä…

…tähän.

Kauden avaus hymyilyttää

Ensimmäiset laskut ovat perinteisesti yhtä huojuntaa ja horjuntaa, mutta fiilistasoltaan ne ovat kauden kärkipäätä. Niin tälläkin kertaa. Tunnelmaa hieman latisti avoinna olevien rinteiden määrä: netissä oli lupailtu molempien eturinteiden olevan käytössä, mutta todellisuudessa meitä tavallisia pulliaisia ei päästetty kuin toiseen. Toinen olikin sitten eristetty lämmittely- ja treeneilualueeksi viikonlopun pääesiintyjille. Ja niin, olihan tosiaan Levi Blackin avoinna, mutta sinne minulla oli vielä vähemmän asiaa.

Rinteet tai siis ainakin rinne oli kuitenkin sellaisessa iskussa, että sitä jaksoi koko päivän tahkota. Tykkilumi tosin tuntuu aina tykkilumelta, joten kuivalta ja karhealta. Luonnonlunta Lapissa on tullut harmittavan vähän. Illansuussa pyyntöihini kuitenkin vastattiin, kun taivaalta pöllähti välillä sakeakin lumipyry ja tuulikin yltyi hyytäväksi. Kyllä Levi opettaa.

Sillä aikaa, kun minä nautiskelin kauden ihka ensimmäisistä laskuista, tapahtui paljon myös tunturin toisella puolella. Käynnissä oli naisten pujotttelun maailmancupin ensimmäinen kierros. Kun jyvät oli saatu eroteltua akanoista, lähdin minäkin seuraamaan toista kierrosta.

Levin maailmancup täyttää tänä vuonna pyöreät kymmenen vuotta ja tapahtuma on todellakin paisunut vuosien varrella. Itse kävin seuraamassa lähes niitä ensimmäisiä kisoja kahdeksan vuotta sitten ja muistan, kuinka yleisö koostui lähestulkoon vain suomalaisista ja kuinka maalialueen tuntumassa oli vain sponsoreiden muutaman teltan muodostama telttakylä. Nyt vieraita kieliä kuuli melkein enemmän kuin suomea ja tapahtuma-alue alkoi parkkipaikalta. Mistään itävaltalaisesta alppisirkuksesta ja lehmänkellojen kalkatuksesta ei vielä voitane puhua, mutta siihen suuntaan ollaan vahvasti menossa. Kasvu näkyy näin opiskelijan ja miksei muidenkin näkökulmasta valitettavasti myös pääsylippujen hinnoissa. Niinpä tyydyin budjettiversioon kisakatsomosta ja jäin tiirailemaan kisasuorituksia parkkipaikalta. ”Tiirailu” on tosiaan oikea sana kuvailemaan katseluelämystä, mutta kyllä jyrkän pätkän käännökset jotenkin erottuivat. Sen sijaan juonto ja musiikki kuuluivat mainioisti, joten parkkipaikallakin sai kiinni maailmancuphuumasta. Musiikin jytkeessä jopa vähän tanssitti. Tai siis minulla oli vain kylmä. Eihän suomalainen voi tanssia yksin parkkipaikalla…

Tiirailualue

Voittoporon itselleen tänä vuonna pokkasi Tina Maze, jonka suoritus näytti myös kaukaa varsin sujuvalta. Toinen sija meni rakkaaseen naapuriin ja kolmas Itävaltaan. Ei mitään järkyttäviä yllätyksiä siis.Yllätys sen sijaan oli, mitä jo mediassakin on paljon hehkutettu, se, että viime vuoden voittoporon omistaja Mikaela Shiffrin oli vasta 11. Hänelle kuitenkin annan isot sympatiapisteet – ikätovereiden täytyy pitää yhtä. Enpä voisi itse kuvitella nyt 19-vuotiaana olevani alppihiihtomaailman eliittiä, olympiavoittaja ja ties mitä muuta. Poutiaisen lopettamispäätös oli sinänsä suru-uutinen, että ainakaan muutamaan vuoteen ei tarvitse heilutella Suomen lippuja kisakatsomossa kovin vinhaan. Mutta ei auta kuin lähteä uuteen nousuun… Esimerkiksi Levin eturinteiden tuolihissillä, vaikka toisaalta Vinkkarissakin vaikuttaisi olevan meno kohdillaan.

Laskemisen puute vaivaa, Vapaalasku-elokuvakiertue auttaa

Julkaistu: 10.11.2014

Lääke akuuttiin laskemisen puutteesen löytyi viime viikolla Facebokin ihmeellisestä maailmasta, joka paljasti Relaan Vapaalasku-elokuvakiertueen rantautuvan lähistölle. Niinpä päätin lähteä katsomaan, kuinka ammattimaisemmat laskijat olivat viime kautensa viettäneet. Kai tätä jonkin asteiseksi masokismiksi voisi kutsua, kun edellinen kausi meni itseltäni aivan pipariksi ja uusi on vielä avaamatta.

Elokuvia oli kiertueen virallisessa ohjelmassa yhteensä kuusi ja alkupalaksi näytettiin lisäksi yksi bonuspätkä. Kotimainen osaaminen oli kunniassa, joskin myös yksi ruotsalainen elokuva oli livahtanut joukkoon. Kootusti sanottuna kaikki laskuleffat olivat mainioita ja niitä katsellessa ilta kului ratkoisasti: oli mahtavia maisemia, hienoja laskuja, huumoria sekä rentoa ja innostavaa menoa. Parasta elokuvaa en uskalla kokemattomana laskuleffakriitikkona lähteä julistamaan, mutta yleisesti ottaen oli hienoa huomata, että taidokasta materiaalia voi saada aikaiseksi oli budjetin takana sitten 70 sponsoria tai valtion takaama opintolaina.

Seuraavassa vielä lyhyet ajatukset Relaan kiertueen kustakin leffasta, mutta ei mitään yksityiskohtaista tiivistelmää, eihän sitä jaksaisi lukea kukaan ( enkä minä kirjoittaa ).

ETT TO TRE – dokumentti

Miten kummassa niissä laskuleffoissa aina paistaa aurinko, ihmiset hymyilee, lumi on pehmeää puuteria, palmut huojuvat taustalla, reggae soi ja drinkit ovat ilmaisia? No, tässä elokuvassa niin ei käy. Suomalaisporukan reissu Lyngeniin on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta siitä on silti saatu kasattua mainio leffa hyvällä huumorilla höystettynä. Laskemista 17 minuutin pätkässä on korkeintaan pari minuuttia, joten leffa näyttää hyvin millaista on, kun luontoäiti päättää estää innokkaiden suksijoiden aikeet.

PURE

Kiertueen ”pääelokuva” on ruotsalaista tuotantoa ja kappas, heti alkaa paistaa aurinko. Laskijoina on tosin paljon myös muitakin kuin ruotsalaisia ja mikä ehkä hieman poikkeuksellista, he ovat kaikki naisia. Tällaisina hetkinä sitä kai minussakin naisena herää pieni feministi ja naislaskijoiden edesottamuksia seuraa aina astetta suuremmalla mielenkiinnolla. Joka tapauksessa leffa on todella laadukas ja innostava – maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia. Rohkeasti uskalletaan näyttää myös ne muutamat totaalisen epäonnistuneet suoritukset ja pelottavat lumivyöryt. Ainoastaan lopputekstit jäivät kismittämään, sillä ne ovat suorastaan kuolettavan pitkät. Toisaalta, jos minullakin olisi niin paljon sponsoreita kiiteltävänä, olisin vain tyytyväinen.

MONDAY MORNING

Tämän suomalaispätkän tekijänä oli häärinyt ryhmä nimeltä Ajelutiimi. Letkeää meininkiä Alpeilla – eipä sitä kai muuta tarvita. Erityiskiitos tyrmäävästä ja yllätävästä alusta.

LONG HAUL

Kunnon kiertoajelu ympäri maailman piristää jokaisen laskijan mieltä. Tässä leffassa oli upeita paikkoja ja laskuja Japanista, Norjasta, Alppeilta jne. jne. Ajatukset olivat lähinnä ”oi, kunpa pääsisin joskus tuonne, tuonne, tuonne ja tuonne…

PLAYGROUND

Ennen elokuvaa itse sen tekijät pääsivät kertomaan vähän tuotoksensa taustoista. Nimensä leffa on kuulemma saanut ajatuksesta, että vuoret ovat kuin suuri leikkikenttä, jolla on hauska temmeltää. Siltä se myös näyttää. Vaviskaa Angry Birds Parkit.

LEAVING TRACKS

Myös lautailijat ovat tyylikkäästi edustettuina. Itse pysyn kyseisellä kapistuksella juuri ja juuri pystyssä ankkurihississä, joten leffa teki kyllä tietynlaisen vaikutuksen.

Ai niin ja vielä LASKUVIDEO

Tämä oli siis se aivan aluksi esitetty bonuspätkä. Joku saattaisi pitää nimeä hieman mielikuvituksettomana, mutta laskut ovat taatusti katsomisen arvoisia.

Paniikkiratkaisuja

Julkaistu: 01.11.2014

Pahus, tämän vuoden SkiExpo jäi välistä. Jotain piti keksiä ja äkkiä.

Niinpä otin sukset mukaani ja lähdin Ounasvaaralle. Tosin sukset olivat vielä turhan kevyet ja kapeat, mutta sainpahan edes jonkin asteisen kosketuksen lumeen. Mistään huikeasta elämyksestä nyt ei voinut kuitenkaan vielä puhua, vaikka ensilumen latu oli saatu pysymään 2,7 kilometrin matkalta siedettävässä kunnossa. Varsinkin alamäissä sai sentään päälle kunnon laskettelufiiliksen, kun piti kääntää ja vääntää sekä käyttää sitä olematonta kanttia pysyäkseen hajonneella ja hiekkaisella latupohjalla ja estääkseen itseään lentämästä suoraan lumettomaan pöpelikköön.

Vähän vääränlaiset sukset…

Sen sijaan lumeen onnistuin kerran mätkähtämään, mistä muistoksikin jäi kaunis, kämmenen kokoinen ja kivulias sinisen-punaisen-vihreä mustelma reiteen. Kauden ensimmäinen kaatuminen, mission completed.

Kenties kaatuminen oli kosto murtsikkajumalilta, sillä motiivini tuolle hiihtoretkelle ei ollut vain suuri rakkaus murtsikkaa kohtaan. Lähinnä tarkoitus oli a) päästä suksille, olivat ne sitten millaiset tahansa, b) käydä tarkastamassa Ounasvaaran hiihtokeskuksen tilanne ja c) lähettää ärsyttäviä hiihtokuvia murtsikkaan hurahtaneelle äidilleni. Noihin tavoitteisiin nähden voin todeta, että pieni hiihtoretkeni oli varsin onnistunut. Harmittamaan jäi ainoastaan, mustelmaa unohtamatta, Ounasvaaran hiihtokeskuksen vihertävät rinteet. Toivoin hartaasti, että viime viikon pakkaset olisivat olleet suotuisat lumetukselle, mutta vaikka jos näin olikin ollut, oli kaikki lumi ehtinyt jo sulaa viime viikonlopun vesisateiden vuoksi.

Ounasvaara oli vielä toistaiseksi aika surkea näky.

SkiExpoilla tunnetusti tarttuu mukaan kaikenlaista ja Visa vinkuu, vaikka mitään uutta ei tietenkään pitänyt hankkia. Jos siis haluaisin korvata menetetyt messut, myös minun pitäisi ryhtyä ostoksille. Eikun tuumasta toimeen ja parin klikkauksen kuluttua olikin Peakin Sugarhill laskuhousujen uusi onnellinen omistaja. Sallin itselleni kuitenkin lievän harkinnan käytön, sillä kävin peräti sovittamassa housuja ennen ostosta. Tällainen toiminta tuskin olisi SkiExpoilla tullut kuuloonkaan.

On siis ilmeisesti ihmiselle mahdollista selvitä ainakin yksi kausi ilman SkiExpoja erinäisten paniikkiratkaisujen turvin. Kyllä hätä keinot keksii.